Muutoksen tuulet vedetty takaisin

En saanut sitä viime merkinnässäni vihjaamaani opettajan paikkaa. Rehtori informoi minua virheellisesti siitä, että päteviä hakijoita olisi ollut vain yksi (minä). Siinä oli ollut jokin sekaannus ja meitä olikin kaksi. Toinen suuremmalla kokemuksella varustettu ja hän tietenkin sai paikan. Ja minä jäin ihmettelemään, että kuinka oikein jaksan.

No kuinka minä oikein jaksan? Seuraavanlaisen sotasuunnitelman olen tehnyt:

1. En suostu enää ottamaan kaikkea vastuuta vastaan. Kun minulle palaverissa annetaan lisähommia, kysyn, mitä edellisistä jätetään pois. "Kun ei tehdä huonosti, jätetään jotain tekemättä." sanoi työterveyslääkäri Vuokko Hupli, jonka työssäjaksamisluennolla olin.

2. Jaan työtehtäviä. On asioita, jotka minun pitää tehdä. On myös asioita, jotka voin organisoida muille tehtäväksi, jos minulla on aikaa organisoida. Sitä aikaa on nyt löydyttävä.

3. Priorisoin työtehtävät. Arvotan ne tärkeysjärjestykseen ja mietin oikeasti sitä, missä ei ole varaa tehdä huonosti, mikä taas ei johda kenenkään pahaan oloon jos jää tekemättä. Jatkan siis täydellä höyryllä oppilaiden pahoinvoinnista kertomista ja siihen puuttumista, koska sitä ei ole varaa tehdä huonosti tai jättää tekemättä. Sen sijaan en ota stressiä siitä, jos ei tälläkään viikolla saada kuviksen tunnilla tehtyä mitään järkevää. Kukaan ei kuollut.

4. Yritän silti löytää aikaa ja hetken opetukselle. Koska siinä ihan oikeasti mieli lepää ja olo rauhoittuu. Jos koko päivän juoksen palaverista toiseen ja yritän aina luokassa ollessani tehdä sataa asiaa yhtä aikaa, pää räjähtää. Olen opettaja, minulla on oikeus välillä myös opettaa.

5. Kun olen töissä, olen töissä. Kun olen vapaalla, olen vapaalla. Vapaalla en ole töissä. Vapaalla minä pidän huolta siitä osasta minua, joka ahdistuu kun ei saa asioita tehtyä niin hyvin kuin haluaisi. Siitä, joka tuntee riittämättömyyttä ja huonoutta. Vapaalla minä olen vain minä, en opettaja.

6. Ratsastan. Treenaan. Harjoittelen. Nyt vähän aikaa, itseäni säästääkseni, suhtaudun työhöni sillä tavalla, että se on jotain, mitä minun tulee tehdä, että saan illalla mennä tallille ja nousta oman hevoseni selkään harjoittelemaan uusia kuvioita. Silloin se nimittäin on sen arvoista, vaikka se ei tällä hetkellä työnä ole minuutta eheyttävää, vain rikkovaa.



Ja hei - huomenna alkaa viimeinen viikko ennen joulua!

Muutoksen tuulia

Juttelin työpsykologin kanssa siitä, millaisia eroja hän oli huomannut työuupumusseulani pisteitä laskiessa. Hän oli siis verrannut työuupumusseulan, jonka täytin pari viikkoa sitten, vastauksia niihin, jotka olin täyttänyt tämän vuoden helmikuussa ennen sairaslomalle jäämistäni. Yhtäläisyytenä näissä oli ensinnäkin se, että työuupumus alkaa olla jo aika vakavalla tasolla. Työt vaikeuttavat nukkumista, vapaa-ajan asioiden mielekkyyttä ja lisäksi on tullut pysyvästi seuraksi tunne, ettei työllä ole mitään merkitystä. Töihin lähteminen ärsyttää ja tuntuu rasittavalta mennä taas kerran koko päiväksi toistamaan samoja merkityksettömiä asioita töihin. Eli siis asenteen kääntyminen vaarallisen kyynisyyden puolelle on nyt tapahtunut. Yksi merkittävä ero kuitenkin löytyi. Viime keväänä koin, että olen merkittävästi huonompi kuin muut opettajat, ja että teen huonoa työtä. Nyt en enää koe niin. Koen, että olen ihan hyvä opettaja, joka tekee ihan hyvää työtä riittämättömillä resursseilla. Tämä on varmaan se ero, joka on pitänyt minut tähän asti pystyssä ja työskentelemässä. Pystyn menemään joka päivä töihin, enkä vihaa itseäni työpäivän jälkeen. Olo on vain tyhjä.

Sen lisäksi, että luokkamme tilanne noin ylipäätään on hankala, erityistä lisäpainetta tuo nyt se, että joudun olemaan todella paljon pois luokasta. Minulla on kamalasti palavereja, ja rehtori on ottanut nyt sen linjan, että pidämme osan palavereista opetuksen päällä. Tämä sen takia, että saamme minun työpäivien pituuksia vähän suitsittua. Tämän olen ottanut huojentuneena vastaan, koska työviikot ovat menneet aivan liian pitkiksi ja palavereja on tarvinnut pitää iltamyöhään asti urakkana. Ja kuten varmaan jokainen tietää, ei sen kahdeksan tunnin jälkeen enää yleensä ajatus leikkaa kovin hyvin, joten palaverit ovat olleet omalle päälle hankalia. Nyt se asia on omalta osaltani helpottanut, mutta näkyy tosiaan siis luokan rauhattomuuden lisääntymisenä.

Eräs meidän koulun kollegani oli vähän aikaa sijaistamassa meidän luokassa ja sanoi sen jälkeen, että hän ei tekisi minun työtäni päivääkään, työolot eivät ole inhimilliset. Hän kehoitti etsimään uutta työpaikkaa. Tuo puheenvuoro aiheutti minussa silloin kovaa vastustusta, enkä halunnut ajatella koko asiaa. Jostain se silti hiipi mieleeni ja aloin miettimään sitä uudestaan. Nyt olen saanut samaa viestiä myös muualta.

Ja pitkien pohdiskelujen jälkeen tein päätöksen. Haen muualta töitä. Koska minulla on oikeus suojella omaa, vasta kasvuvaiheessa olevaa opettajuuttani kyynisyydeltä ja ammatti-identiteettini murskautumiselta. Toteutin siis suunnitelmani, ja lähiaikoina selvinnee, minne tiet vievät. Ja mitä sieltä tien varrelta ja päästä löytyy.

"Kurilla se ratkeaa!"

Oppilasta ei kiinnosta lähteä musiikin tunnille (jossa hän siis on integroituna isoon oppilasryhmään). Hän kieltäytyy lähtemästä ja jumittuu paikalleen. Yrität suostutella. Selität, että ymmärrät, että ei kiinnosta. Siitä huolimatta on elämässä joskus tehtävä asioita, joita ei halua. Opetussuunnitelmaan kuuluu myös musiikinopetus. Ohjaaja yrittää suostutella. "Lähdetään nyt vaan. Mennään sinne, istut alas ja kuuntelet kun muut laulavat joululauluja. Sitten tunti on ohi ja pääset kotiin.". Oppilas ei suostu lähtemään. Selitämme rauhallisesti, että jos oppilas ei suostu menemään hänen lukujärjestykseensä merkityille oppitunneille, on meidän soitettava rehtorille ja kotiin. Oppilas ilmaisee, että asia ei häntä kiinnosta (ei tosin käyttäen näitä sanoja, voitte varmaan omaa mielikuvitustanne käyttäen täydentää sanamuodot). Ohjaaja aloittaa soiton rehtorille ja seuraa oppilasta samalla eteiseen, jonne hän häipyy luokasta sanoen, että lähtee kotiin. Lopulta ohjaaja saa oppilaan suostuteltua tunnille. Aikaa on mennyt noin viisitoista minuuttia.
Tässä vaiheessa kuulen sieltä taustalta kuoron, joka kertoo minulle, että nyt on kurinpito-ongelma. Oppilaalle on vain ilmoitettava, että ei ole vaihtoehtoa olla menemättä. Se, mitä me teemme luokassa, kuulostaa ns. normaaliin koulunkäyntiin tottuneelle ihan älyttömältä pelleilyltä. Tiedostan ja ymmärrän tämän.

Kerrotaan kuitenkin taustoja. Tämä oppilas tuli luokkaamme viime vuonna yleisopetuksesta. Yleisopetuksen opettajana hänellä oli ollut tiukka, reilu ja hyvä opettaja, jolla ei ole mitään ongelmia kurinpidossa. Paitsi kyseisen oppilaan kanssa. Oppilas ei tullut kouluun. Jos tuli, hän makasi paikallaan tekemättä mitään. Hän palautti kokeet tyhjinä, ja syksyn saldo olikin rivi nelosia. Oppilas ei tehnyt läksyjään, ei vienyt mitään tiedotteita kotiin. Tappeli välitunneilla ja meni täysin puhumattomaksi kun asioita selviteltiin. Ei halunnut puhua koulun aikuisten, opettajien kanssa. Oli lapsi, joka puhui suun sijaan nyrkeillä. Kuria oli kokeiltu, ja se sai lapsen sulkeutumaan entistä enemmän.

Oppilas tuli meille. Minä käytin ensimmäisinä kuukausina yhden oppitunnin viikosta siihen, että puhuin oppilaan kanssa. Mitä kuuluu, miltä susta tuntuu olla täällä meidän luokassa, mitä siellä välkällä nyt oikeasti taas tapahtui, miksi sinä teit noin? Lisäksi jokainen välikohtaus selvitettiin rauhassa, ilman kenenkään huutamista. Vyyhti alkoi aueta. Oppilas oli aggressiivinen, kiihtyy helposti ja tekee asioita ajattelematta. Hänestä on myös helppo tehdä syntipukki, koska hän ei puhu aikuisille. Ja kun hän ei puhu aikuisille, hän patoaa sisälleen kokemansa epäreiluuden. Johon kukaan ei voi puuttua. Ja joka turhauttaa.

Ensimmäiset muutokset alkoivat näkyä oppitunneilla. Oppilas alkoi tehdä tehtäviä. Kirjoja ei tarvinnut enää jokaisella tunnilla houkutella repusta esille, riitti, että meni pyytämään. Ja jaksoi istua vieressä niin kauan, kunnes tavarat ovat esillä. Ja kysellä samalla jotain oppilaan elämään liittyvää: miten meni viikonloppu, mitä teit eilen, mitä teidän koirille kuuluu? Oppilas vastasi urahtamalla tai kohauttamalla hartioitaan. Jatkoin kyselemistä. Samalla aloitettiin tehtävien teko. Koska monta kuukautta oli jäänyt opiskelussa väliin, oli tarpeen kuroa kasaan sitä, mitä muut olivat jo tehneet. Siitä ei tullut mitään ongelmaa - oppilas vakautti muutaman kuukauden aikana osaamistasonsa kouluarvosanojen 7-9 välille. Koulusta lähtevät tiedotteet ja kokeet rupesivat tulemaan takaisin, kun niissä oli mukavaakin viestiä. Lisäksi pidimme oppilaan vanhempien kanssa tiiviisti yhteyttä muutenkin.

Välitunneilla oli edelleen kahnausta. Oppilas provosoitui ja provosoi, eikä edelleenkään pystynyt puhumaan siitä, mitä oli tapahtunut. Pikku hiljaa oppilas löysi kuitenkin paikkansa luokastamme ja alkoi ymmärtää, että en ole häntä vastaan vaan hänen puolellaan. Ensimmäinen voitto oli se, kun oppilas tuli yhdeltä välitunnilta sisälle luokkaan ja sanoi, että tuli sen takia, että olisi muuten lyönyt toista. Tähän kannustamme - tule sisälle rauhoittumaan ja puhumaan aikuisten kanssa, jos tekee mieli tehdä jotain typerää.

Oppilas tuli kouluun päivittäin, läksyt tehtynä ja useimmiten hyvällä mielen. Ongelmaksi muodostuivat ne päivät, kun en ollut koulussa. Keskisormi nousi pystyyn, tavarat lentelivät ja oppilas valui pulpettinsa päällä tekemättä mitään. Syytä sille, miksi oppilas hyväksyi minut alusta asti ja ohjaajan vasta lähes vuoden päästä siitä, kun he tutustuivat, ei löytynyt. Nyt kuitenkin luottamussuhde on saatu aikaiseksi.

Edelleen on koulupäiviä, jolloin opettajaa turhauttaa se, että miksi asiat pitää tehdä niin vaikeaksi? Silloin on hyvä pysähtyä miettimään, että toiminnan takana luultavasti on syy. Olen muun muassa tänä syksynä viettänyt puoli tuntia koulun pihalla yrittäen suostutella oppilasta kouluun. Jossain vaiheessa ohjaaja sitten keksi, että oppilas ei tule nyt sisälle sen takia, että hän ei halua mennä luokkaan, jonne hänen olisi pitänyt mennä. Siellä oli oppilaita, joiden kanssa oli ollut juuri suurempaa välienselvittelyä. Oppilas ei tätä kuitenkaan saanut itse sanottua, se piti onkia rivien välistä.

Ja mitä me sitten teemme, kun asia ei mene helpomman kautta? Me kaivamme takin taskusta varapäreen ja kokeilemme, mitä kautta homma onnistuisi. Komentamalla ja "kurilla" ei tule tämän oppilaan kanssa tuloksia. Reiluudella, puhumalla, luottamuksella ja pitkällä pinnalla tulee. Osa opettajista kutsuu tätä hemmotteluksi ja lellimiseksi. Minä kutsun sitä inhimillisyydeksi ihmisen pahaa oloa kohdattaessa. Kaikki näkevät sen, että lapsi voi todella huonosti. Jos se paranisi ääntä korottamalla, ei ongelmaa enää olisi.

--

Tällä kirjoituksella yritin kertoa ajatuksistani siitä, miten meidän luokka eroaa yleisopetuksen luokasta. Ymmärrän, että yhteiset säännöt, kuri ja tietynlainen ehdottomuus kuuluvat koulumaailmaan. Meidän luokassa niitä peilataan kuitenkin jokaisen oppilaan kokemusmaailman kautta yksilöllisesti. Oppilaan parasta ajatellen.

Jos tästä heräsi jotain ajatuksia, kommentoikaa! Lukisin ajatuksianne mielelläni.

"Ime munaa vitun ämmä!"

Otsikossa kuvatunkaltainen terveinen on, jollei päivittäistä, niin ainakin viikottaista palautetta töissä. Minua on tänä syksynä kutsuttu huoraksi, ämmäksi ja lehmäksi. Näiden kutsumanimien eteen on lisätty milloin läskiä, milloin vittua, milloin saatanaa ja milloin helvettiä. Minun on käsketty imeä munaa ja imeä isääni. Työterveydessä psykologi kysyi, että miltä se tuntuu. Vastasin silloin rehellisesti, että ei sitä ota henkilökohtaisesti. Ensimmäistä kertaa tuo "läski lehmä" oli kyllä aika kipeä ilmaus, mutta ei senkään miettiminen enää oikeastaan herätä muuta tunnetta kuin surun. Surun näiden lasten takia.

Kyllä se silti pysäyttää. Jokainen näistä kohtauksista, joka päättyy täysin kontrolloimattomaan aikuiselle huutamiseen, haukkumiseen. Vaikka sanoja sinänsä ei ota henkilökohtaiseksi, jokainen tilanne kolahtaa ja lujaa: miten tämä lapsi edelleen voi näin huonosti tässä minun lähelläni? Olenko epäonnistunut, onko koulumme epäonnistunut, kunta epäonnistunut? Miksei apua saa?

Yhtenä päivänä turhautuminen vei voiton. Menin oppilashuoltoryhmään kuuntelemaan kahden oppilaan asioiden seurantaneuvottelua. Toinen oli käynyt erittäin vakavasti toisten oppilaiden päälle koulussa toistuvasti ja toisen koulukuntoisuus heittelee valtavasti. Niinä päivinä, kun hän ei ole koulukuntoinen, hän on vaaraksi itselleen ja muille ja estää muiden työskentelyn. Olen tätä viestiä vienyt koko syksyn eteen päin kaikille tahoille, jotka olen keksinyt. Kun sain taas kerran oppilashuoltoryhmästä kuulla, että asiat ovat pysähtyneet ja apua (meille luokkaan tai oppilaalle ylipäätänsä) ei ole tulossa, aloin itkeä. Ja sen jälkeen suutuin siitä itselleni, kun oppilashuoltoryhmän aikaa meni siihen, että joukko ammattilaisia sai lohduttaa aikuista ihmistä. On täällä tärkeämpääkin kuin minun tuskastumiseni ja epätoivoni.

Mä haluaisin tehdä töitä näiden lasten hyvinvoinnin eteen. Mutta mä en todellakaan tiedä, onko tästä mun koko syksyn työstä ollut mitään hyötyä. Niillä lapsilla on edelleen aivan kamala olo itsensä kanssa ja ne tarvitsevat apua. Mä en osaa auttaa. Mä uskoin, että jostain löytyisi joku taho, joka voisi tehdä jotain, josta saisi apua. Sen takia mä olen näitä asioita raahannut koko syksyn joka viikko oppilashuoltoryhmään ja pitänyt yhteyttä eri toimijoiden kanssa. Nyt tuntuu, että enemmän olisi ollut apua siitä, jos mä olisin ne kymmenet (!) tunnit istunut alas ja puhunut niiden lasten kanssa.

Onko millään, mitä mä teen, mitään merkitystä? Mulle hoetaan koko ajan, että mä teen hyvää työtä. Kiitos siitä sen sanojille. Mutta onko tässä tilanteessa enää mitään merkitystä, tekeekö tämän työn hyvin vai huonosti? Mikä merkitys tällä on?

"Sota ei yhtä miestä kaipaa!" - vai kaipaako?

Koen huonoa omaatuntoa niistä päivistä, jolloin en ole töissä. Tämä tarkoittaa siis sairaslomapäiviniäni. Viimeiseen asti vitkutan sairaslomalle jäämistä, yritän mennä töihin ja mietin siellä sitten, että eipä ollut taas järkevää. Kipeänä ja kiukkuisena (nämä kulkevat minulla käsi kädessä) töissä oleminen ei hyödytä oikein ketään - ei oppilaita eikä varsinkaan itseäni.

Ennen rehtorille soittamista tsemppaan itseäni ja yritän saada itseni erityisen selkärankaiseen mielentilaan - minulla on oikeus ja oikeastaan myös velvollisuus olla pois töistä silloin, kun olen sairas. Tartun puhelimeen ja soitan. Rehtori ottaa ilmoituksen hyvin vastaan ja käskee ehdottomasti jäämään kotiin. Sitten vietämme hetken aikaa panikoiden sitä, että kuka ihme sinne saadaan sijaistamaan, onko jotain erityisen tulenarkaa tänään ohjelmassa ja kuka oppilaista on ollut milläkin tuulella. Lopulta rehtori käskee minut nukkumaan. Tottelen kiltisti.

Varsinainen päänsärky alkaa vasta sitten, kun palaan töihin. Vaikka sen sodan ei kuuluisi minua kaivata, on pakka kuitenkin totaalisen sekaisin. Oppilaita on jouduttu erityisen paljon pistämään kesken päivän kotiin ja siirtämään muihin luokkiin rauhoittumaan. Tappeluita on ollut paljon, ensimmäinen päivä sairasloman jälkeen menee niiden selvittelyyn. Ohjaaja onneksi osaa luonnollisesti selvittää tilanteet luokassa niin kuin meillä on tapana, mutta silti selvittelyä riittää reilusti vielä seuraavallekin päivälle. Seuraamuksia, soittorallia koteihin ja erilaista palaveeraamista. Yksi oppilas reagoi minun poissaolooni aina erityisen rankasti, eikä koulunkäynnistä tunnu tulevan mitään silloin kun minä olen pois. En tiedä mistä tämä johtuu ja itselle tulee kamala olo, kun miettii sitä, mitä tuskaa se oma sairastuminen jostain syystä oppilaalle tuottaa. Sinänsä meidän luokan rutiinit kun rullaavat aika lailla samalla tavalla oli paikalla ketkä tahansa aikuiset, toimintatavoissa ei kamalasti ole eroja.

Luokka on niin voimakkaassa käymistilassa, että pienikin muutos räjäyttää heikon tasapainon silmille. Kaikki varmaan muistavat vähintään omasta lapsuudestaan sen, kuinka ihanaa oli kun tuli sijainen, jota pystyi höynäyttämään ja koko päivä meni villittelyyn? Meillä tämä ei kuitenkaan ole tästäkään kiinni - luokassa on aina aikuisia, jotka ovat lapsille tuttuja ja jotka tuntevat meidän rutiinit, eli "höynäytysmahdollisuuksia" ei juuri ole. Jostain syystä vain se palikkatalo hajoaa niin kovin vähästä.

Jää tässä sitten hyvillä mielin sairaslomalle. (Ja tiedän, tämä ei saa vaikuttaa siihen, jäänkö saikulle silloin kun olen sairas. Teen jatkuvasti töitä sen kanssa, että se ei vaikuttaisi. Vaikuttaa silti tällä hetkellä.)

Tunnustus

Sain blogitunnustustuksen, kiitos Susannalle! Oli mukava saada tällainen yllätys.

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavanlaiset:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Ja seuraaville kuudelle jaan tämän itse (kuudelle, koska en lue blogeja niin paljoa, että olisi enemmän jaettavaa...):

1. Apua, oon ope! Kiitos samaistumisen hetkistä ja vertaistuesta kollegalle. 
2. Reppuvihko - kurkistus yläkoulun puolelle aineenopettajan elämään.
3. Hemulin kolo oli ensimmäinen opeblogi, johon tutustuin. Kirjoittajan parin ensimmäisen opettajavuoden kokemuksien lukeminen oli antoisaa. Kirjoittaja kirjoitti silloin todella aktiivisesti. 
4. Yliopistotutkinto alle tavoiteajan on jostain syystä hiljentynyt. Tätä oli kiva lukea kun ikävöi opiskelumaailmaan.
5. Canterburyn tarinoita -opiskelua Englannissa.
6. Kuvis ja askartelu on antanut älyttömästi vinkkejä kuvistuntien toteutukseen. 

Ja ne kahdeksan satunnaista asiaa minusta:

1. Tykkään mennä töihin aikaisin aamulla. Mielellään olen omassa luokassa jo ennen seitsemää, mutta ihan viimeistään 7:30. Tykkään laitella tavarat rauhassa paikalleen, miettiä pikkaisen päivää ja kiirellisyyslistaa ja tehdä vähän paperitöitä. On meitä muitakin aikaisia lintuja, on hauska huomata.

2. Pidän eniten matematiikan opettamisesta. Matematiikka on ihanaa, helppoa ja loogista, joten siitä on helppo keksiä esimerkkejä ja havainnollistaa tehtäviä. Englannin opettaminen uudella kirjasarjalla (Yippee!) on myös mukavaa.

3. Olen kerran läpikäynyt työuupumuksen ja siihen liittyvän masennusjakson. Oli aika pysäyttävää kokea itse se, kun et jaksa etkä pysty pukemaan aamulla päälle tai käymään illalla suihkussa. Muistan juuri ennen sairaslomaani itkeneeni eteisessä sitä, etten jaksa lähteä viemään koiria ulos kun pitää kävellä rappuset alas ja takaisin ylös. Kuukauden breikki toi takaisin normaalin rytmin ja elämästä pystyi taas saamaan jotain irti.

4. Minulla on maailman paras työpari, jota ilman en olisi tänä syksynä jaksanut työtäni. Kiitos Sinulle!

5. Opiskeluaikana ajattelin, että haluaisin ehdottomasti työskennellä sellaisten lasten parissa, joilla on tunne-elämän säätelyn vaikeuksia ja erilaisia käytöspulmia. Nyt tuntuu, että voisi sitä varmaan tehdä muutakin... Tosin kyllä mä edelleen olen sitä mieltä, että työni on mielenkiintoista, pohdin vain, että voisiko jokin muu olla vähän vähemmän kuluttavaa.

6. Mä edelleen välillä järkytyn siitä, että mä olen jonkun "ope". Että joku muistaa vielä kymmenen vuoden kuluttua, että minä opetin häntä. Nyt mä olen aikuinen.

7. Lataan akkuni tallilla. Jos en pääse tallille ja hevosen selkään, olen äreä ja huonotuulinen. Enkä jaksa töissä. Ostin kesällä ensimmäisen oman hevoseni ja nautin nyt täysillä heppatytön elämästä.

8. Koen työssäni jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta, vaikka yritän jaksaa uskoa, että en tee työtäni merkittävästi huonommin kuin kukaan muu tähän tilanteeseen asetettu. Tilanne on vain todella vaikea.


--

Kiitos taas kommenteista, paljon sain niistä mietittävää. Työterveyteen on nyt varattu keskusteluaikaa.

Pienestä se on revittävä - Päivän positiivinen: Tänään ei kotimatkalla itkettänyt

Tällä viikolla on taas tehty ilmoitusta poliisille, sosiaalitoimeen, palaveerattu vanhempien kanssa, palaveerattu opettajien kanssa, palaveerattu rehtorin kanssa, istuttu oppilashuoltoryhmässä... On ainakin siis puhuttu ihan väsyksiin asti. Jotenkin taas tuntuu, että en ole koko viikolla saanut opettaa ollenkaan. Vaikka olenhan mä saanut vähän välillä. Tänäänkin kaksi tuntia meni niin, että suurin osa teki jotain järjellistä ja minä ehdin opettaa niitä, jotka pystyivät ottamaan opetusta vastaan. Olen luopunut siitä ajatuksesta, että minun pitää pystyä opettamaan kaikkia. En pysty. Keskityn opettamaan niitä, jotka ovat sillä hetkellä siinä kunnossa, että voivat ottaa opetusta vastaan ja haluavat ottaa sitä vastaan. Oppilaat ovat myös tietoisia siitä, että minä ja ohjaaja olemme paikalla ja jos he vaihtavat mieltänsä niin, että haluavatkin tehdä hommia, apua saa heti kun mieli muuttuu ja kirjat ottaa esille. Mahdollisuus tehdä koulutyötä on niille, jotka sen haluavat käyttää.

Tämä oivallus on nyt helpottanut jotenkin oloa. En minä voi pakottaa nippanappa koulukuntoista oppilasta oppimaan. Ensin pitää olla pää edes jotenkin koossa, sitten onnistuu opiskelukin. Jos ajatukset eivät sitten ole  kotioloissa ja kylillä tapahtuneissa tappeluissa. Aika monta palapelin palaa on koottava oikealla tavalla kasaan ennen kuin on kasassa koulukuntoinen oppilas.

Mutta sitten siihen, miksi tänään ei autossa itkettänyt. Jännitin ihan kamalasti koko päivän yhtä palaveria, jossa piti käsitellä vaikeita asioita ja ajattelin, että se menee vähän rumaksi. Ei pitäisi ikinä olettaa. Palaveri meni älyttömän hienosti, kaikki osallistuivat keskusteluun ja tuntui, että ehkä saadaan aikaiseksi jotain konkreettista. Huoli oppilaasta ei ehkä hirveästi vähentynyt, koska huoli on niin valtava vuori, että sitä on hankala lähteä purkamaan. Mutta omalle työidentiteetille teki hyvää se, että kaikki ei mene koko ajan perseelleen.

Noin ylipäätänsä olen huomannut itsessäni joitain työuupumuksen merkkejä. Uniongelmia, kyynisyyttä ("Kannattaako mun mitään yrittää kun perseelleen menee kuitenkin") ja sitä, että koen, että teen työni tosi huonosti ja olen opettajana varsin ala-arvoinen. Vaikka tiedän sen, että en varmaankaan tee hommiani erityisen huonosti, olen vain nyt aika pahan paikan edessä ja vähän neuvoton. Lisäksi mietin, että mikä mussa on, kun mä ajaudun tähän tilanteeseen tänäkin vuonna? Eikö yhden työuupumuksen ja masennusjakson läpikäyminen riittänyt? Miten tämä tilanne on taas tämä?

Kiitos kaikille kommenteista viime postaukseen, paljon tuli niistä taas mietittävää. Ja kiitos kaikista tsempeistä ja voimista, ne on otettu ilolla vastaan. Mukavaa alkutalvea teille kaikille myös!

Silmät selässä

Ihan ensimmäiseksi kerron, että olen taas kerran miettinyt koko blogin lopettamista. Mun blogissa käy tällä hetkellä 100-200 kävijää päivässä, ja se tuntuu tosi hurjalta, koska en mainosta blogiani missään ja oikeastaan kukaan mun lähipiiristäni ei tiedä blogista, eli 95% kävijöistä on minulle tuntemattomia. On sellainen olo, että miksi mä kirjoitan nämä mun epäonnistumiset ylös? Entä jos joku tunnistaa? Olen yrittänyt pitää selkeää linjaa sen suhteen, mitä kirjoitan ja mitä en blogiini, ja kaiken takana pystyn kyllä seisomaan, jos joskus "paljastun". Toisaalta olen myös muutellut sieltä ja täältä faktoja ihan vain sen takia, että tunnistaminen ei olisi ihan niin lastenleikkiä.

Näiden pohdintojeni kautta olen taas kerran löytänyt sen asian ääreen, mikä mut sai silloin 1,5 vuotta sitten aloittamaan tämän blogin. Mun on pakko saada prosessoida näitä asioita, ja kirjoittaminen on aina ollut mulle se paras keino tähän. Nyt on rinnalle tullut myös tuon minun ihanan työparini kanssa keskustelu, kun voidaan puhua asioista ihan niiden oikeilla nimillä kun molemmat tiedetään, mistä on kse. Tämä blogi on kuitenkin mukana ajatuksissani ja helpottaa jäsentämään mietteitäni. Ihan vielä en siis ainakaan ole lopettamassa.

Mutta haluaisin kysyä teiltä lukijoilta jotain. Mistä olette löytäneet tänne? Miksi luette tätä blogia? Olisi mielenkiintoista kuulla vastauksianne. Tiedän, että kommenttien kirjoittaminen on työlästä ja olen laiska niitä itsekin kirjoittamaan. Mutta jos viitsit ja jaksat, niin kuittaapa tuonne kommenttilaatikkoon jotain. Ihan pelkästään kirjoittajan mielenkiintoa tyydyttämään. Kommentit menevät edelleen esitarkastuksen kautta näytille, eli eivät ilmesty sinne heti.

--

Nyt olen syyslomalla. Mutta kuten huomaatte, en ole oikein irrottautunut syyslomalle aidosti. Olen yrittänyt tehdä kaikkea muuta, käynyt tallilla ja koirien kanssa pihalla, nähnyt ystäviä ja puuhaillut kaikkea mahdollista. Mutta irrottautuminen ei nyt vain onnistu. Nukkunut olen sentään aamuisin pitkään, eli univelat alkavat olla nyt kuitattuna.

Töistä irrottautumisen vaikeuteen on vaikuttanut varmasti kaiken kaikkiaan todella vaikea syksy ja muutaman oppilaan pari viikkoa ennen syyslomaa kärjistynyt tilanne aiheutti sen, että viikot ennen syyslomaa olivat aika karmaisevat. Tein, mitä minun oli tehtävä ja otin yhteyttä eri tahoihin, ja otin vastaan sen, mitä vanhemmilla oli sanottavaa näistä minun toimistani. Pystyn kuitenkin seisomaan sen takana, mitä tein. Jotenkin vasta kun selitimme ohjaajan kanssa oppilashuoltoryhmässä millaista oleminen on meidän luokassa nyt (koko ajan silmät selässä, tilanteita ennakoiden, mitä mielikuvituksellisimpia lyömäaseita piilotellen ja kaikissa hetkissä varuillaan ollen) on, selvisi itsellekin aika selvästi, että ei se voi tällaista olla. Nyt on sitten tehty toimia, katsotaan johtavatko mihinkään.

Lisäksi jännittää se, miten arki lähtee taas syysloman jälkeen runnaamaan. Meille tulee kaksi uutta oppilasta, joista kummankaan tilanne ei ole ihan yksinkertainen. Lisäksi on odotettavissa tavallinen ruljanssi, kun kaikki hakevat paikkansa uudestaan uudessa tilanteessa. Enkä nyt tarkoita ainoastaan fyysistä pulpettien raahaamista edes takaisin uusien oppilaiden takia, vaan myös henkistä oman paikan hakua. Mikä on minun asemani nyt tässä uudessa kuvassa.

Tässä tämänkertaiset. Nyt yritän irrota takaisin syyslomalle vielä muutamaksi päiväksi.

Liian pahoinvoiva kouluun?

Kiitos viesteistä viimeiseen postaukseeni. Tuntui herättävän paljon ajatuksia, ja ymmärrän kyllä, että saattoi kuulostaa aika kamalalta. Ja aika kamalaahan se on, mutta niin on ihan rehellisesti sanottuna varmaan tilanne aika monissa tähän meidän malliin rakennetuissa "sillisalaatti pienryhmissä", joissa mielenterveyteen, sosiaalisiin taitoihin ja käyttäytymisen pulmiin liittyvät asiat nousevat erityisesti esille. Kyllä täällä jaksetaan, päivä kerrallaan. Joskus on parempiakin päiviä, tällä viikolla useampiakin.

Viime viikolla tapeltiin taas ja kunnolla. Lähdin selvittämään vyyhtiä täysin turhautuneena perjantaina - ärsyttää todella, kun oppilaat periaatteessa tulevat toimeen, mutta kuitenkin koko ajan leimahtaa niin, että tappeluja tulee. Jatkuvaa haukkumista ja myös fyysisiä yhteenottoja, mutta oppilaat kuitenkin koulunkin jälkeen pyörivät yhdessä ja käyvät toistensa luona pelaamassa pleikkaria. Ja tappelut koulussa ovat kuitenkin rajuja, joista ei toivuta, vaan huudetaan, kirotaan ja haistatellaan luokassa vielä lähes tunti tapahtuneen jälkeenkin. Perjantaina siis kutsuin molempien vanhemmat paikalle maanantaiksi - oppilaille mahdollisuus rauhoittua viikonlopun yli, mutta riittävän nopea reagoiminen silti. Onneksi molemmat vanhemmat pääsivät näin lyhyellä varoitusajalla paikalle, ja saatiin siinä yhdessä vähän asiaa purettua. Sovittua yhteiset pelisäännöt, rangaistukset, seuraamukset ja seuranta. Ja tämä viikko on ollut huomattavasti helpompi, kotonakin otettiin asia tosissaan. Ihania vanhempia.

Tämä viikko on ollut muutenkin helpompi kuin aikaisemmat. Yksi merkittävä asia, mikä pyörii koko ajan keskustelussa esillä, on koulukuntoisuus. Milloin oppilas on siinä kunnossa, että hän voi olla koulussa. Periaatteessahan koulujen järjestyssäännöt ovat aika tiukat: oppilaan pitäisi olla oppitunnilla häiritsemättä opetuksen kulkua ja osallistua tehtävien tekemiseen. Jokainen opettaja tosin varmaan tietää, ettei se nyt aina näin mene. Itse ajattelen koulukuntoisuutta kolmen asian kautta, joista ensimmäinen on muiden oppilaiden turvallisuus. Jos minulle tulee vahva tunne, että muiden oppilaiden turvallisuus on uhattuna, ei oppilas ole koulukuntoinen. Meiltä siis vanhemmat tulevat kesken päivän hakemaan aggressiivisesti käyttäytyvän oppilaan kotiin. Tällä tarkoitan sellaista oppilasta, joka ei pysty rauhoittumaan tilanteen loputtua ja antamaan toisen olla, tai uhkaa satuttaa toista oppilasta niin, että tulee sellainen olo, että oppilas on oikeasti tosissaan. Toinen seurattava asia on se, että milloin oppilas häiritsee opetusta niin paljon, että työskentely tulee muille lähes mahdottomaksi. Tällaisia tilanteita on myös ollut, joissa oppilas ei voi lopettaa huutamista, kiroilemista ja muiden oppilaiden provosoimista ollenkaan. Tässä erotan tietysti sen, milloin oppilas ns. "pullikoi" tai "kokeilee" ja milloin hän on oikeasti sellaisessa tilassa, jossa hän ei hallitse itseään. Silloin jos mennään tämän rajan ylitse, ja sieltä ei pystytä tulemaan takaisin aikuisen kanssa rauhassa keskustellen toisessa tilassa (meillä väliseinän takana erillisessä huoneessa), niin myös silloin lähdetään kesken päivän kotiin. Kolmas ja tärkein pohdittava asia on tietysti jokaisen lapsen oma kuormitus. Jos näen lapsesta, että hänen on nyt yksinkertaisesti mahdoton kantaa sitä kuormaa, mitä koulussa käyttäytymisen ja olemisen vaatimus hänen päälleen kaataa, lähdetään myös kotiin. Näissä kaikissa tilanteissa ensin konsultoidaan vanhempia, tarvittaessa rehtoria tai oppilaan aikaisempaa opettajaa (joka on asiantuntija-asemassa sellaisen oppilaan kohdalla jota olen opettanut vasta hetken). Ainoastaan, jos kyse on muiden oppilaiden turvallisuudesta, ei mitään konsultointia tehdä ennen tilanteen täydellistä katkaisemista.

Edelliseen haluan tietysti sanoa vielä sen, että koulustahan ei suurin osa oppilaista lähde kotiin kesken päivän meidän luokastakaan. Mutta onneksi olen verrattuna viime vuoteen nyt oivaltanut sen, että joskus oppilas ei ihan oikeasti ole koulukuntoinen ja se pitää todeta. Sen ääneen sanominen on itselle hyväksi ja parhaassa tapauksessa pysäyttää vanhemmat ja muut lapsen asioita hoitavat ihmiset hetkeksi pohtimaan tilannetta kokonaisvaltaisesti. Näin ylipäätäänhän kuitenkin on niin, että lapsen täytyy voida todella pahoin, jotta hän ei ole koulukuntoinen. Huonot päivät, huonot mielet, pienet tappelut, raivarit ja muut kuitenkin ovat sitä arkipäivää, ei silloin ole kyse siitä, että oppilas ei pystyisi käymään koulua.

Nousussa: oppilasmäärä, tupakointi ja nyrkkitappelut; Laskussa: Oma jaksaminen

En saa enää itsestäni iltaisin niin paljoa irti, että kirjoittaisin työasioista. Työpäivä sujuu nykyään niin, että tulen koululle seitsemältä aamulla, jatkan edellisen päivän selvittämättömien selkkausten selvittämistä. Sitten tulevat oppilaat ja onneksi myös ihana ohjaaja. Sitten yritämme selvitä päivästä parhaamme mukaan selvitellen tappeluita, pahantekoja ja selkkauksia sitä mukaan kun niitä tulee. Välitunnilla yritämme istua alas ja miettiä, että "Mitä ihmettä me tehdään?!". Pohdinnan keskeyttää yleensä joku oppilas, joka tulee sisälle, koska on tullut (taas) ulkona tappelu. Iltapäivällä kirjoitan sähköposteja ja soittelen vanhemmille/sossuun/kuraattorille/koulupsykologille/rehtorille. Viimeistään kolmelta yritän lähteä kotiin ja jättää työt tänne. Aikaisemmin blogin kirjoittaminen iltaisin rentoutti, nyt tuntuu siltä, että en halua pohtia työasioita yhtään lisää kun ajatukset vain kiertävät kehää ja mikään ei ratkea.

Oppilaiden ihan älyttömän paha olo, mt-ongelmat ja käyttäytymiseen liittyvät haasteet tuntuvat kaikki pamahtaneen päälle samaan aikaan. Lääkitys on monella oppilaalla nyt vähän huonossa balanssissa, monella kotitilanne krakaa juuri nyt ja tietysti myös toisten yleinen paha olo tarttuu toisiin tunnelman kautta ja tietysti myös käytöksen kautta - "kun mulla on paha olo - ärsytän/haukun/lyön toista - silläkin on paha olo".

Olen jo oikeastaan luopunut ajatuksesta opettamisesta. Kyllä me kirjat avataan joka tunti ja yritetään tehdä töitä. Joskus se onnistuu ja homma sujuu suunnilleen niin kuin sen kuuluisi. Useimmiten ei. Joillain tunneilla on vähän oppilaita ja olen innostunut, että kerrankin saadaan jotain ihan oikeasti tehtyä, aloitettua jotain projektia jne. Sitten muut oppilaat pamahtavatkin integraatiosta takaisin - eivät ole käyttäytyneet. Ja siinä meni sekin hetki.

Hyviä hetkiäkin löytyy. Kahdella oppilaalla kaatuu kuppi nurin samassa tilassa ja ovat toistensa kimpussa. Saan heidät erotettua luokan eri puolille ja laitettua loput oppilaat ulos luokasta. Olen yksin ja soitan apua. Toinen oppilas ärsyttää toista käymään kimppuunsa ja toinen on jo menossa. Painan oppilaan seinää vasten ja pyydän rauhoittumaan ihan hetkeksi, että saan jonkun hakemaan toisen oppilaan pois. "Mä tiedän, että susta tuntuu nyt siltä, että sä haluat lyödä. Voisitko sä ihan hetken istua vielä ja yrittää olla kuuntelematta. Se merkitsisi mulle tosi paljon." Oppilas istui alas. Ja minä en voinut uskoa, että tässä kävi näin.

Tietysti löytyy myös hyviä hetkiä, joihin ei liity väkivaltaa. Ne vaan jäävät tämän kaiken myllytyksen alle.

"Mites Noviisiopettaja, miten sä ottaisit sen, jos sulle tuliskin yksi uusi oppilas?"

Vastaus oli: huonosti. Hetken päästä suostuin lievittämään sitä sanomalla, että jos ei mitään muuta mahdollisuutta ole, pitää sitä sitten miettiä. Mutta rauhassa. Niin että istutaan alas ja pohditaan tilannetta niin yksittäisen oppilaan kuin luokan dynamiikan kannalta. Ajan kanssa, ei hätiköiden.

Luokassani on tänä vuonna "vain" kahdeksan oppilasta. Viime vuonna aloitimme samoin kahdeksalla ja keväällä päätimme kymmenen oppilaan kanssa. Koko viime vuoden luokassamme oli myös kaksi avustajaa. Tänä vuonna on vain yksi. Tuntuu, että koulun johdolta ja oppilashuoltoryhmältä unohtuu jatkuvasti, että meidän luokasta on vähennetty yksi aikuinen. Samalla integraatiotuntejen määrää on lisätty jälleen ja integraatioihin tarvitaan ohjaaja mukaan. Eli minun luokkani ohjaajaresurssi on romahtanut sitten viime vuoden. Oppilaat, jotka tottuivat saamaan viime vuonna palautetta ja huomiota paljon, saavat sitä nyt vähemmän. Ja reagoivat siihen.

Käyttäytymisen pulmat ovat selvästi lisääntyneet tänä vuonna. Se johtuu niin oppilasaineksessa tapahtuneesta muutoksesta kuin myös siitä, että kemiat eivät vain kohtaa muutamalla oppilaalla keskenään. Yksi kiusaaja-kiusattu -pari löytyy. Omien tunteiden hallintaan tarvitsee moni oppilas apua, ja kun nyt tuntuu, ettei oikein ehdi kuin sammutella alkavia paloja, jää paljon näitä taitoja opettelematta.

Tämän lisäksi pitäisi koko ajan edetä opetussuunnitelman tahdissa. Koko ajan korostetaan, että me emme ole erityisluokka, meillä noudatetaan normaalia OPSia. Ja sitä sitten noudatetaan parhaamme mukaan. Voitte ehkä kuvitella, kuinka paljon tärkeistä aiheista ehdimme käydä, kun ns. normaaliluokassakin aika meinaa loppua kesken - meillä taidot ovat heikommat ja kaikkeen muuhun (mm. siihen, että omalla paikalla istutaan ilman toisen lyömistä, haukkumista tai yleistä huutelua) menee enemmän aikaa.

Välillä turhauttaa. Paljon. Olen parin viimeisen viikon aikana miettinyt, että onko tämä minun ammattini ollenkaan. Turhaudun siihen, kun en repeä tarpeeksi moneen paikkaan ja oppilaat eivät jätä toisiaan rauhaan. Sitten taas toisena hetkenä muistan, että kyllähän mä pidän näistä oppilaista ja kyllä mä pohjimmiltani pidän tästä työstä myös paljon. Rutiinit eivät vain ole vakiintuneet ja turhaan säätämiseen menee paljon aikaa.

Eli kyllä, tässä tilanteessa ottaisin lisäoppilaan tulemisen huonosti. Katsotaan kuinka käy.

Ensimmäisien koulupäivien tunnelmia

Ei pitäisi ikinä luvata mitään, jos ei ole aivan varma, että ehtii sen tekemään ;) Eli tässä nyt sitten niitä tunnelmia töihinpaluusta.

Tulin maanantaina hyvillä mielin töihin. Meillä oli silloin vesopäivä, jonka lopuksi sitten meidän luokan ohjaajan kanssa raahattiin kaikkea mahdollista omasta luokasta pois, jotta saatiin sinne tilaa. Meillä nimittäin kävi niin onnellisesti, että luokassa aloittaa syksyllä kaksi oppilasta vähemmän kuin viime keväänä lopetti. Eli ylimääräiset pulpetit raahaamalla pois sai kivasti taas lisää tilaa. Vesopäivä ei muuten ollut mitenkään kummallinen, lähdettiin ajoissa kotiinkin.

Eilen tulivat sitten oppilaat. Kaikki sujui yllättävän hyvin ja oppilaat olivat hyvällä mielellä koulussa. Uusia oppilaita hieman jännitti, mutta jännityskin tuntui laukeavan aika nopeasti ensimmäisten tuntien aikana. Vanhat oppilaat tuntuivat tulevan mielellään kouluun. Koko päivä oli yllättävän rauhallinen, välitunnit sujuivat rauhallisesti ja ihmetystä herätti päivän lopuksi se, että emme koko päivän aikana joutuneet selvittämään yhtä ainoaa tappelua! Ihmeellistä ja ihanaa. Iltapäivällä opekokouksessa sitten nousi verenpaine koulupäivänkin puolesta. Tuntui aivan naurettavalta, että aikuiset ihmiset tällä tavalla tappelevat pienistä asioista ja alentuvat vähättelemään toisten tekemää työtä. Tuntui ahdistavalta. Onneksi en ollut yksi niistä juuri koulussa aloittaneista opettajista, olisi ollut vähän liian ahdistavaa. Nyt sentään tiedän, että suurin osa meidän koulun opettajista on ulosannistaan huolimatta yhteistyökykyisiä ja osa jopa -haluisia ihmisiä. Huhhuh.

Tänään opekokouksen ja koulupäivän osat sitten vaihtuivat. Koulupäivä sujui edelleen varsin hyvin viime kevään tilanteeseen verrattuna, mutta ensimmäiset tappelut ja kähinät päästiin selvittämään. Opekokous sen sijaan sujui nyt asiallisemmin, kun ihmiset olivat rauhoittuneet yön yli ja rehtori käytti kokouksen alussa hieman aikaa siihen, että muisteltiin, kuinka aikuiset ihmiset keskustelevat asioista. Tosin tänään käsiteltävät asiatkaan eivät herättäneet samalla tavalla tunteen paloa kuin asiat, joita käsiteltiin eilen.

Tästä on hyvä jatkaa. 

Oppilas = kaveri?

Reppuvihko-blogiin kirjoitteleva Annu kirjoitti aiheesta omassa blogissaan paljon keskustelua herättäneen postauksen. Kirjoitin ensin asian sinne kommenttiin, mutta koska onnistuin jotenkin mystisesti hävittämään sen lähetysvaiheessa päätin, että voin tosiaan kirjoittaa asiasta tänne omankin blogini puolelle.

Opetan alakoulun puolella sellaisia oppilaita, joista hyvin harva saisi Facebookin sääntöjen mukaan edes käyttää kyseistä sosiaalisen median muotoa - ikärajahan on 13 vuotta. Me kaikki tosin varmaan tiedämme, ettei tämä estä "alaikäisiä" sinne liittymästä - minunkin oppilaistani reilusti yli puolet kuuluu Facebookiin. Jo syksyllä luokassa käytiin ensimmäiset keskustelut - kyseessä oli harmistus siitä, että minua ei voinut pyytää kaveriksi, koska minun kanssani ei ollut yhteisiä FB-kavereita, joten tällöin profiiliani eivät oppilaat löytäneet. Sanoin jo silloin, että en oppilaita hyväksy kaveriksi Facebookissa. Fiksut pojat toki keksivät heti, että "Äähää, ens vuonna me ei olla enää sun oppilaita niin voidaan sitten pyytää sua!". Ihan hieno oivallus sinänsä, tosin ajattelin, että siinä vaiheessa, kun oppilaat vaihtavat koulua, ei enää kiinnostakaan olla open FB-kaveri ;)

Toisin kuitenkin kävi. Yhteisiä FB-kavereita muodostui välillemme vuoden aikana ja kesällä, kun koulu loppui, tipahtivat myös ensimmäiset kaveripyynnöt. En hyväksynyt niitä. Tähän minulla ei oikeastaan ole muuta perustetta kuin se, että hyväksyn Facebookissa muutenkin kavereikseni vain ihmisiä, jotka voin jollain tasolla laskea kavereikseni myös reaalimaailmassa. Oppilaat eivät ole minun kavereitani, he ovat oppilaita. Ja tärkeitä ja läheisiä omalla tavallaan, mutta kuitenkin eri tavalla kuin minun ystäväni ja kaverini ovat. Voisin kuvitella lisääväni oppilaan kaverikseni siinä vaiheessa, kun en opeta häntä enää ja meillä on jostain muualta kuin koulusta muodostunut vapaa-aikaan liittyvä suhde. Tällaisia tilanteita saattaisi tulla esimerkiksi silloin, jos oppilas ratsastaisi minun kanssani samalla tallilla. Muuten Facebook on minun vapaa-aikaani, jolloin en halua muistutuksia oppilaistani. Ja vaikka tiedänkin, kuinka muokata asetuksia niin, etteivät oppilaat näe mitään sellaista, jota en halua heille jakaa, toimii sama yhtälö myös toisin päin: en yksinkertaisesti halua kuulla, mitä oppilaat touhuilevat Facebookissa. Kuulumisia on kiva saada, mutta niitä voi tulla vaikka kertomaan minulle koululle tai laittaa viestiä - vaikka siellä Facebookissa ;)

Jotkut tahot, esimerkiksi nuorisotyöntekijät ovat tehneet itselleen Facebookiin tuplatilit niin, että ensimmäinen on "Oma Nimi", johon ei hyväksytä kavereiksi niitä nuoria, joiden kanssa tehdään töitä. Toinen on sitten "Nuorisotyöntekijä Oma Nimi", johon nämä nuoret hyväksytään. Tällaisessa näen paljon potentiaalia - nuoret seuraavat Facebookia niin tiiviisti, että viestin saisi perille hyvin vähällä vaivalla ja nopeasti. Ehkä myös yhteydenottokynnys madaltuisi samalla. Tässä on kuitenkin kaksi ongelmaa, joista ensimmäinen on se, että Facebookin säännöt kieltävät tällaiset "tuplatilit". Sama ihminen ei saa olla kahdella eri tilillä rekisteröitynä Facebookiin. Tätä ei tietenkään valvota ja siihen tuskin myöskään suuresti puututaan. Itse näen silti ongelmana tehdä jotain, mikä on vastoin sääntöjä, kun opettajana kuitenkin korostan sitä, että erilaisten palvelimien ja yhteisöjen säännöt pitää lukea ja ymmärtää, ennen kuin niihin voi liittyä. Toinen ongelma on sitten se aika. Mitä jos tämä kanava rupeaa toimimaankin hirveän hyvin ja oppilaat alkavat ottaa Facebookin kautta ahkerasti yhteyttä kun Topi kiusaa/ en osannut läksyjä / en halua enää elää / kaikki kaverit meni kartsalle juomaan kaljaa, pitäiskö munkin / onko pakko polttaa, että voi olla cool / tai joku muu ongelma on mielessä. Sinänsä mahtavaa, kun oppilaat puhuvat ongelmistaan ja ajatuksistaan. Mutta millä ajalla mä sitten vastailen ja pohdin näitä? Niin. En millään.

Eli toisin sanoen: opettajaminäni pysyttelee edelleen Facebookin ulkopuolella mahdollisimman tehokkaasti.

PS: Huomenna luvassa päivitys "takaisin töihin" -tunnelmista :)

Syksyn suunnittelua vuosi sitten ja nyt

Sain seuraavan kommentin hetki sitten blogiini ja ajattelin vastata siihen ihan oman postauksen merkeissä.

Anonyymi5. elokuuta 2012 19.05

Hei ja ensinnäkin kiitokset päiväni pelastamisesta! Täällä kirjoittelee ensimmäistä työvuottaan aloitteleva ja STRESSAAVA ope, joka huojentui helpotuksesta lukiessaan sinun kokemuksista ja tajusi, ettei suinkaan ole ainut yöuniaan menettänyt tapaus... Lueskelin vanhoja kirjoituksiasi ja ymmärsin, että teit huolellisesta suunnittelutyötä ennakkoon. Miten lähdit suunnittelemaan lukuvuotta? Itselläni on palikat vielä aika hakusessa.. Tuntuu, ettei okl:ssä opituista tuntisuunnitelmalomakkeiden raapustamisesta ole ollenkaan hyötyä, kun pitäisi saada aikaan laajempia jaksokokonaisuuksia.. Kiitos todella paljon blogistasi ja tsemppiä alkavaan lukuvuoteen!!!! -Elina-

Ihan ensiksi täytyy sanoa, että kyllä, olin aivan paniikissa viime vuonna tähän aikaan. Yöunet menivät viimeiseltä kuukaudelta ennen töiden alkua ja ahdisti niin, ettei hengitys välillä kulkenut ;) 

Opetan siis luokkaa, jossa on montaa eri luokkatasoa ja oppilailla on hyvin erilaisia haasteita koulunkäynnissään. Tämän takia tekemäni suunnittelu on parhaimmillaankin ollut varsin sirpaleista, ja toivon, että ensi vuodeksi saan palikat paremmin kasaan. Tänä kesänä tekemäni suunnittelu eroaa aika paljon siitä työstä, mitä tein viime kesänä, joten kerron nyt ensin, mitä tein viime vuonna ja sitten mitä olen tähän mennessä tehnyt tänä kesänä/syksynä.

 Ennen lukuvuoden alkua selailin koulun opetussuunnitelmaa, jonka rehtori antoi minulle kun kävin keväällä koululla. Hain myös heti kesäloman alkaessa opeoppaita ison kasan kotiin. Tutkin opeoppaista sitä, mitkä opetussuunnitelman mukaiset teemat sieltä löytyvät edustettuina ja jääkö jokin puuttumaan täysin. Yritin tehdä jonkinlaista "kiireellisyysluokitusta" siihen, mitkä asiat pitäisi ainakin opettaa (en tässä vaiheessa oikein tiennyt, millä "tasolla" oppilaani operoivat). Yritin miettiä lukuaineisiin (historia, bilsa jne.) jo valmiiksi sellaisia juttuja, joissa olisi mahdollisuus tehdä omia projektitöitä ja ryhmätöitä. Äidinkielessä suunnittelin ahnaasti kirjoitusjaksoja, lukujaksoja ja erilaisia projekteja. Tässä vaiheessa tosin pitää todeta, että kirjoittamista meidän luokassa harrastettiin viime vuonna hävettävän vähän - oppilailla ei riittänyt kiinnostus ja minä en jaksanut jatkuvaa potkimista, joten oli helpompi vain jättää tekemättä. Ensi vuotena ei jätetä, nyt minulla on uusia suuria suunnitelmia ;) 

En tehnyt missään vaiheessa tuntisuunnitelmia niin kuin opiskeluaikana tein. Tein sellaisia suunnitelmia, johon kirjasin mitä asioita opiskellaan ja millä välineillä. Näitä tein erityisesti syksyllä paljon. Keväällä tilanne meni lähinnä oman jaksamisen takia sellaiseksi, että mietin edellisenä päivänä summittaisesti mitä tehdään ja improvisoin seuraavana päivänä. Onneksi ei ollut kukaan yliopiston opettajista arvioimassa tunteja luokan takana, eivät olisi ihan tällaiset tunnit läpäisseet seulaa ;) Mitään suuria kirjallisia tuntisuunnitelmia en aio ensi vuonnakaan tehdä - karkeasti arvioituna (luokkatasot ja eriyttämiset) suunnittelen yhtä oppituntia varten noin 7-8 erilaista oppituntia. Joten jatkankin kevyellä suunnittelutyöllä, mutta isoihin linjoihin ja jaksoihin aion jatkossa panostaa enemmän. 

Viime vuonna suunnittelin ensimmäisen kouluviikon ihan kokonaisuudessaan valmiiksi ennen kuin koulu alkoi. Tein ison A3-kokoisen lukujärjestyspohjan, johon kirjoitin mitä milläkin tunnilla minkäkin luokka-asteen kanssa tehdään. Useimmissa alakouluissa ensimmäinen viikko lienee ns. oman opettajan viikko, joten sen jälkeen, kun koulupäivien pituudet tietää, voi tätä suunnittelutyötä tehdä varsin rauhassa. Meidän luokassamme tartuttiin heti ensimmäisenä päivänä matematiikan kirjoihin. Ja näin tehdään tänäkin vuonna: miksi pilata (kerrankin) hyvää motivaatiopiikkiä? Lisäksi oppilaat nauttivat siitä, että järjestys palaa koulupäivään mahdollisimman nopeasti. Irroitella ehtii myöhemminkin. 

Lisäksi kesällä askartelin paljon materiaaleja. Kuvakommunikaatiokortteja (joita luokassa lopulta käytettiin aika vähän), eräänlainen "päiväarviointi"juttu luokan seinälle ja erilaisia opetuspelejä jne. Tuo päiväarviointitaulu on tullut oppilaille todella tärkeäksi vuoden aikana. Siinä ideana on siis se, että oppilaat arvioivat jokaisen päivän jälkeen hymynaamalla, kuinka koulussa sujui. Arviointi perustuu käyttäytymiseen ja hommien tekemiseen, ei varsinaiseen tehtävistä suoriutumiseen. Kuudesluokkalaiset kovasti väittivät, ettei "hymyillä" ole mitään väliä, mutta silloin, kun huono naama napsahti omalle kohdalle saivat kaikki kohdalle osuneet esineet kyllä vauhtia... Pettymyksien sietämisen harjoittelu on aika oleellinen osa meidän koulupäiväämme. Päiväarviointiin liittyy vielä hyvin behavioristinen palkitsemismalli. Yhteistä käytöstä tsempataan sillä, että jos kaikki oppilaat saavat samana päivänä hymynaaman, niin luokan taululle piirretään tähti. Kun näitä tähtiä on kymmenen, pidetään tähtibileet. Tämä tarkoittaa sitä, että perjantaikoulupäivän kaksi viimeistä tuntia tehdään jotain kivaa ja kotoa saa tuoda jotain pientä herkkua kouluun. Oppilaat keräävät myös omia tähtiä - näitä saa kahdesta peräkkäisestä hymypäivästä. Kun tähtiä on kymmenen, saa "oman tunnin", joka siis tarkoittaa sitä, että saa tunnin ajan muiden tehdessä töitä olla esimerkiksi tietokoneella tai vaikka nukkua pulpetilla. Osa oppilaista säästää näitä tähtitunteja niin, että voivat sitten porukalla lähteä pelaamaan esimerkiksi jalkapalloa tai sählyä. 

Tänä kesänä olenkin sitten miettinyt lähinnä erilaisia jaksoja ja suurempia linjoja eri oppiaineisiin. Olen selaillut opetussuunnitelmaa ja miettinyt, miten nämä asiat linkittyvät omien oppilaideni kohdalla järkevästi. Nyt on se etu, että oppilaat ovat tuttuja ja tällainen aivotyö on siis helpompaa. Lisäksi olen hiljalleen pohtinut erilaisia ratkaisuja erilaisiin käytännön ongelmiin, joihin viime lukuvuoden aikana törmäsin. 

Toivottavasti tästä vastauksesta oli jotain apua Elinalle. Tsemppiä sinulle ihan älyttömästi ekaan vuoteen!

"Kai sitä vois jo mennä töihinkin...?"

Musta tuntuu, että riittävän pitkän loman tunnistaa siitä, että ehtii tulla sellainen olo, että töihin voisi jo mennä. Työvelvollisuudet kutsuvat mua kahden viikon päästä, ja tällä viikolla on ensimmäisiä kertoja ollut sellainen olo, että voisihan sinne olla ihan mukava jo mennä. Tosin tunnehan muuttuu varmaan heti parin päivän jälkeen sellaiseksi, että olisi kyllä kovin kiva olla lomalla ;) Ensi viikon aion viettää vielä ihan muissa kuin työtunnelmissa, mutta sitten seuraavalla viikolla menen loppuviikosta jo taas järjestelemään luokkaani. On ollut vähän ikävä sinnekin. 

Eniten on kuitenkin ollut ikävä mun työpariani. Ollaan nähty muutaman kerran nyt kesän aikana, mutta molemmilla on tietysti omat menot, niin on jäänyt nyt lähiaikoina se. Onneksi kohta taas saadaan katsella toisen naamaa joka päivä, ei ehdi tulla ikävä.

Kesän aikana olen pohtinut mun työuraani ensi lukuvuoden jälkeen. Ensi vuoden työskentelen siis varmasti tuolla koulussa, jossa olin viime vuodenkin. Monien asioiden pitää kuitenkin muuttua, jotta jatkan siellä sitten vielä seuraavanakin vuonna. Osa niistä liittyy erityisopetuksen järjestämiseen meidän koulussa (ja kunnassakin), osa taas siihen, millainen olo mulla itselläni on töissä. Viime vuoden voin pitkälti pahoin, toista samanlaista työvuotta en halua kokea. En olisi ensi vuottakaan jatkanut tuolla, ellei olisi tuota työparia. Työskentely sujui viime keväänä meidän luokassa niin hyvin, että en oikeastaan koko opiskeluaikanani päässyt missään luokassa näkemään vastaavaa synkkaamista. Ja näkemistä parempaa on tietenkin sen kokeminen itse.

Huomenna muuten selviää tuleeko musta hevosenomistaja, pitäkää peukkuja! 

Opettaja vihdoin kesälomalla

Nyt alan olla kesälomatunnelmassa. Alkukesän projektien (joista lisää tuonnempana) takia en kesäkuussa juuri saanut aamuisin nukkua pitkään, ja se kyllä pilasi täysin mun kesälomatunnelman. Olen ihan älyttömän aamu-uninen ja jos saisin itse valita rytmini, eläisin niin, että menisin yhden maissa yöllä nukkumaan ja nukkuisin siitä sen 8 tuntia. Nyt sitten olen muutaman viikon ajan saanutkin ihanasti kukkua öisin ja aamulla nukkua pitkään. Ja sieltähän se mun hukassa ollut lomatunnelma löytyikin :) Ihanaa! Musta tuntuu, että oon valinnut vähän väärän alan itselleni siinä suhteessa, että harvoissa peruskouluissa varmaan opetus alkaa yhdeltätoista aamupäivällä... Jos jollain on tällainen koulu tiedossa, niin vinkatkaa ;)

Alkukesän tärkein projekti oli ajokortin hankkiminen. Itse en täysi-ikäistyttyäni hankkinut korttia, koska perheessämme ei ollut autoa (eikä rahaa) joten en olisi päässyt ajelemaan kuitenkaan silloin. Sen jälkeen opiskeluaikana asuin kaupungissa, jossa kaikkialle pääsi autolla - ja lisäksi, eihän opiskelijoilla nyt autoja ole muutenkaan. Viime työvuosi oli aika rankka, koska poljin parinkymmenen kilometrin työmatkaani ensin syyslomaan asti ja sitten sen jälkeen kuljin matkaa kävely+bussi -yhdistelmällä niin, että minun piti herätä aamulla jo viiden maissa, että ehdin kahdeksaan töihin. Keväällä päätin, että nyt riittää, ja ajoin ajokortin. Koko projekti oli yllättävän lyhyt - kortin saaminen kesti vajaan kaksi kuukautta ja nyt ratti pyörii jo suhteellisen tottuneesti mun käsissäni.

Ajokortti vapauttaa mua aika paljon myös työrintamalla jos mietin aikaa taas vuoden eteenpäin seuraavaan syksyyn. En ole yhtään vakuuttunut siitä, tulenko mä tuossa koulussa saavuttamaan sellaista oloa, että tunnen kuuluvani työyhteisööni sen tärkeänä osana. Ensi keväänä siis mitä luultavammin selailen taas työilmoituksia ja pohdin, mitä vaihtoehtoja on. Ja nyt tosiaan on paremmin niitä vaihtoehtoja, kun pääsee itse kulkemaan.

Ja se toinen projekti onkin vienyt hirveästi aikaa ja energiaa. Se on nimeltään Projekti Oma Hevonen. Kyllä tämä toisten hevosilla (tai paremminkin hevosella) ratsastaminen on alkanut tulla tiensä päähän ja oma olisi hommattava. Nyt olisi yksi potentiaalinen pohdinnassa, pitää pyöritellä vielä asiaa... Mutta hyvältä tuntuu tämä mahdollisuus.

Opeopiskelijan kesätyöt

Minulta kysyttiin seuraavaa: "Nyt kun kesä on menossa ja meillä opeopiskelijoilla on lomat, niin mitkä voisi sun mielestä olla hyviä kesätyöpaikkoja opeksi opiskeleville? Kun ne koulutkin on kiinni ja kesällä olis hyvää aikaa kartuttaa arvokasta kokemusta! :) Ainakin siis jotkut kesäleirit, lastenkodit jne varmaan, mutta oletko törmännyt joihinkin kivoihin ideoihin? :)"

Kiitos kysymyksestä! Vastailen siihen nyt ihan erillisellä postauksella sen takia, että näin nekin, joilla on minua parempia ideoita opeopiskelijoiden kesälomanviettoon, voivat vastailla. 

Itse en tehnyt mitään opiskelualaani risteävää kesätyötä ihan viimeistä kesää (kesää 2011) lukuunottamatta. Nautin siitä, että sain mennä kesätyöhön jonnekin aivan muualle ja tehdä jotain, missä ei tarvinnut olla samalla tavalla vastuussa muista ihmisistä kuin nykyisessä työssäni. Sai vaikka koko päivän kulkea kuulokkeet päässä ja kuunnella musiikkia puhumatta kenellekään. Kohtuullinen palkkaus toki vaikutti myös siihen, miksi tein opiskelukesäni tehdastyötä. 

Opiskelukaverini sen sijaan työskentelivät juuri mm. kesäleireillä ja erilaisissa päivätoimintapisteissä (esimerkiksi kehitysvammaisten päivätoiminnassa). Näihin useimmat pääsivät joko ihan työvoimatoimiston sivuja tarkkailemalla, tuntemalla jonkun ihmisen, joka osasi heitä suositella tai ottamalla yhteyttä suoraan kuntaan. Viimeistä vaihtoehtoa suosittelen - ota selvää, kuka sinun kunnassasi hoitaa lasten/nuorten kesäleirejä ja ilmoita halukkuutesi. Yllättävän usea kaveri pääsi tätä kautta töihin! 

Suosittelen myös muille kuin erkkaopiskelijoille töitä joidenkin erityisryhmien kanssa. Tähän on kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että näille ryhmille pidetään enemmän leirejä, kursseja ja päivätoimintaa kuin ns. "normaaleille" lapsille. Toinen on se, että näin saa todella arvokasta kokemusta. Itse tein harjoittelupätkän aikuisten kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien asuntolassa, ja kokemus oli todella avartava. Sain lisää tietoa, mutta myös kokemuksen siitä, että minä pärjään hommassa, jota en ole koskaan ennen tehnyt. 

Sellaiselle ihmiselle, jota eivät edellä mainitut vaihtoehdot kiinnosta, suosittelen yliopistolla käynnissä olevien tutkimusprojektien kartoittamista. Ota rohkeasti yhteyttä ja kysele, tarvitaanko jossain apua. Itse eksyin työskentelemään tuollaiseen projektiin graduni kautta viimeisenä opiskelukeväänäni. Moni taas tuli sinne töihin ihan vain sitä kautta, että oli kysynyt oikealta ihmiseltä, että onko mitään tekemistä. Myöhemmin harmitti se,etten ollut aiemmin tajunnut tuota mahdollisuutta. 

Tässä nämä omat vähänlaiset vinkkini. Onko lukijoilla lisää? Lisää saa toki kysyä myös, vastailen mielelläni!

Noviisiopettajan toinen vuosi

Pari viikkoa sitten postiluukusta tipahti uusi työsopimus allekirjoitettavaksi. Nyt minulla on siis virallisesti virassa. Erityisopettajien tarve on todellinen - opiskelukaverit ovat suurilta osin jo löytäneet itselleen virat tai ainakin pidemmät sijaisuuspätkät. Viime keväänä minä ällistelin sitä, että minut valittiin tekemään tuota vuoden pätkää täysin noviisina. Nyt minä ihmettelen sitä, kuinka minä tuon viran sain - lähes täysin noviisina. Olen ällistynyt ja onnellinen. Viimeisimmissä Opettaja-lehdissä on ollut taas keskustelua siitä, miten useiden aineiden aineenopettajille on tarjolla vain vuoden pätkiä usein ilman kesäajan palkkaa. Olisi kamalaa joutua suunnittelemaan elämää aina vuodeksi kerrallaan. Myös oman osaamisen ja opetuksen kehittäminen jää varmasti aika katkonaiseksi, kun kaiken takana pyörii koko ajan ajatus siitä, että työtä ei jatka enää seuraavana lukuvuonna. Tai saattaa jatkaa, mutta sitä ei tiedä vielä varmaksi.

En oikein tiedä, mistä haluaisin nyt vielä kertoa. Työasiat ovat aika hyvin jääneet työpaikalle. Pari ensimmäistä viikkoa meni vielä työasioita pyöritellessä, mutta nyt muut asiat ovat aika hyvin täyttäneet pään. Minnekään pitkälle ei ole loman aikana tarkoitus mennä - opiskelukaupungissa muutaman sadan kilometrin päässä aion käydä ja jotain pientä reissua Suomen rajojen sisällä noin muutenkin on suunnitelmissa. Noin muuten on tarkoitus olla kotosalla, nautiskella siitä kun on aikaa ja ennen kaikkea käydä tallilla ja ratsastaa paljon!

Blogi jatkaa siis ensi vuonna. Sitä odotellessa voin kyllä kirjoitella - mutta mikä kiinnostaisi? Jos joku heittää kysymyksiä tai jutusteluaiheita, niin kirjoitan niistä mielelläni. Noin muuten pidän lomaa blogistakin ja odotan sitä, kun syksy tuo mukanaan taas tuoreet kirjoitusaiheet.

Lomalla

Kotona on muuton takia ollut nettikatkos, joka jatkuu edelleen. Viikon päästä netin pitäisi toimia myös uudessa osoitteessa. Kirjoittelen silloin sitten ajatuksia keväästä ja koko viime vuodesta. Nyt nopeasti tärkeimmät luentomuistiinpanojen tyyliin:

- toukokuu oli kamala, mutta loppui lopulta
- tajusin, että olen äärettömän etuoikeutettu: sain tehdä viime vuoden töitä työkolmikkona luokassani kahden upean ihmisen kanssa
- toisen näistä kanssa jatketaan myös ensi syksynä, jee!
- en osaa olla kesälomalla, joten hankin "kesätöitä" = ruumiillista puuhastelua tallilla
- tämä on auttanut työjuttujen unohtamiseen
- vasta etäisyys töistä on näyttänyt, kuinka pelottavan kiinni olen oikeastaan työjutuissa ollutkaan
- mutta toisaalta etäisyys on näyttänyt myös sen, että kyllä mä olen juuri siinä ammatissa, jossa nyt haluan ollakin
- ja viimeisenä: päätin jatkaa blogin pitämistä ensi lukuvuotenakin

Ensi kerralla kokonaisilla lauseilla ja jäsennellymmin. Nyt täytyy lähteä lainakoneelta. Ihanaa kesää kaikille!

Yhdeksän jäljellä!

Viime viikko oli yksi tämän vuoden hirveimmistä. Tuntui, että iskuja sateli joka puolelta – ensin oppilaiden älytön hyökkäys nuorempansa kimppuun, sitten vanhempien kanssa vääntö siitä, selvitinkö asiaa sopivalla tavalla. Onneksi päätin maanantaina, että tapahtuma oli niin vakava, että rehtori on sitä selvittämässä minun kanssani koko ajan, joten kaikille päätöksilleni, puhutteluilleni ja tilanteiden ratkaisuilleni oli joku toinenkin antanut siunauksensa. Tilanne oli niin kimurantti, että muutaman kerran myös suoraan pyysin rehtoria tekemään ratkaisun. Näin isojen ja vakavien asioiden edessä en olekaan ollut kertaakaan opettajan urallani. Nyt tuuli täällä meidän luokassa alkaa hiljalleen laskea siihen suuntaan, minne sen kuuluukin käydä. Viime viikolla en tainnut ehtiä pitämään yhtäkään kokonaista oppituntia, koska tuon sotkun selvittelyyn meni kaikki aika ja energia. Tämä päivä sen sijaan oli töissä jo varsin kokonainen. Oppitunteja, välitunteja ja puhuttelua. Opea vihaavia oppilaita. Päivän voisi siis laskea jo kastiin normaali.

Oloni sen sijaan ei ole palautunut. Hyökkäys oli niin voimakas ja niin ahdistava, että nyt on sellainen olo, että olen aivan täynnä. Aivan täynnä katselemaan oppilaita, jotka eivät mielestään ole tehneet mitään pahaa. Vielä täydempänä vanhempia, jotka puolustelevat lastensa väkivaltaista käytöstä. Edes se, että useimpien vanhempien kanssa asian selvittely sujui hyvin ja yhteisymmärryksessä, ei nyt auta.

Onneksi pystyn seisomaan sanojeni takana ja olemaan varma, että olen tilanteen selvittänyt juuri niin kuin tuollaiseen tilanteeseen kuuluukin reagoida. Pyytänyt apua, kun asia on tuntunut liian suurelta yksin selvittää. Kuunnellut kaikkia osapuolia ja puuttunut käyttäytymiseen niillä keinoilla, joita minulla on. Yrittänyt antaa kaikille osapuolille tasaisesti tietoa siitä, miten tilanne etenee. Olen siis tyytyväinen omaan toimintaani. Pahaltahan se silti tuntuu kuulla kommentteja, että olen toiminut epäreilusti ja epäsopivasti. Pitää nyt vain yrittää päästä niistä yli ja muistaa, että kritiikki ei kohdistu minuun ihmisenä, vaan minuun viranhaltijana.

Koulupäiviä on jäljellä enää yhdeksän ja niistä kaksi taitaa enää olla normaalin arjen mukaisia päiviä. Muuten päivät ovat täynnä tapahtumaa tapahtuman jälkeen. Se aiheuttaa aina ylimääräistä säätöä ja sähinää luokassa, eikä kukaan meinaa pysyä housuissaan. Luokalta seuraavaan kouluun siirtyvät oppilaat ovat muutenkin täpinöissään, jänittävät syksyä ja samalla yrittävät hyvästellä vanhaa. ”Vittu ei mua kiinnosta, ihan kohta mulla loppuu täällä koulu” on tänäänkin ollut vaustaus, kun puutuin toisen oppilaan sanomiseen ”Vitun homoksi”. Muutama viikko sitten tällaista kielenkäyttöä ei olisi tässä luokassa kuullut. On niistä tullut isoja ja pahoja ihan hetkessä.

Ensi vuoden lukujärjestystä järjestellään kovalla vauhdilla. Itseäni lähinnä kiinnostavat omien tuntieni määrä. Siitä ei ole vielä tullut tietoa. Tänä vuonna tein 26 viikkotuntia, jossa on siis viisi ylituntia (erityisluokanopettajan opetusvelvollisuus on 22h/vko, mutta sellaiset opettajat, jotka opettavat yhdysluokkia saavat tästä tunnin huojennuksen). Ensi vuoden suunnitelmia en vielä tiedä. Vähemmillä tunneilla en usko että minun luokkaani on mahdollista pyörittää, mutta tietysti tunteja on jostain nipistettävä, jos tuntikehys ei vaan millään anna tarvittavaa joustoa. Sitten on mietittävä entistä ahkerampaa integraatiota ja minun vähennettävä opetettavia aineitani. Tällä hetkellä opetan siis useimmille oppilaille kaikki muut aineet paits liikunnan, käsityön ja musiikin. Ne oppilaat, jotka pystyvät, käyvät myös muissa aineissa integroituna isoihin ryhmiin. Olen koko vuoden saanut tasiasesti integraatiotunteja lisättyä, ja toivon, että sama kehitys jatkuu ensi vuonnakin. Yhä useampi opettaja ainakin suhtautuu positiivisesti yleisopetuksen ja pienryhmän oppilaiden siirtymiseen joustavasti ryhmitellen ryhmien välillä.

Pää on kipeä ja kieli muuttuu kovin kapulaiseksi. Valvon toivottavasti vikaa kertaa jälki-istuntoa tänä keväänä. Jälki-istuntoja olen antanut meidän luokkaan aika vähänlaisesti, koska en oikein usko niiden kasvattavaan vaikutukseen. Istutaan, tylsistytään, mennään kotiin. Meillä sen sijaan kirjoitellaan kotiin kirjeitä töpeksinnästä, keskustellaan ja mietitään luovia tapoja tapahtuneen korvaamiseksi. Ainoastaan silloin, kun koulun säännöt määrittävät yksiselitteisesti tapahtuneesta rangaistukseksi jälki-istunnon, käytän sitä. Mutta en silti oikein usko sen kasvattavaan vaikutukseen.

Tsemppiä kaikille viimeisiin yhdeksään!

Suuria tappioita ja pieniä voittoja

Nyt on ollut sellainen työviikko, että huhhuh! (Ei, nyt en löydä mitään ilmaisuarvoltaan voimakkaampaa sanaa tähän.) Onneksi huomenna on tämän viikon viimeinen päivä, muuten voisi alkaa itkettää. Tai okei, on jo itkettänyt, mutta suuremmilta ahdistuskohtauksilta olen kuitenkin onneksi välttynyt. Työasiat pystyn joten kuten unohtamaan kun lähden kotiin (siis siihen saakka, kunnes joku jotain niistä kysäisee), se on positiivista. Negatiivista sitten taas on oppilaiden ja vanhempien käytös ja se, että se nyt sitten läjääntyy kaikki tähän kouluvuoden viimeiseen rutistukseen, jossa olisi muutakin tekemistä. Nyt on ollut pinna kireällä, ja se taas aiheuttaa sitä, että muillakin pinna kiristyy turhaan. Eli ensi vuotta ajatellen ostoslistalla on siis iso kasa hermoja, niitä tarvittaisiin extrana!

Olemme taas kerran peranneet erään oppilaan tilannetta pala palalta. Tilanne on hankala, koska siihen liittyy kiusaamista, mutta myös molempiin suuntiin kulkevaa härnäämistä. Toisaalta oppilas on luokassa selvästi yksinäinen ja voi huonosti. Tänään lopulta saimme tilanteeseen tehtyä läpimurron, kun tuntuu, että saimme mietittyä järkeviä ratkaisumalleja ensi vuodelle. Aina se ilmeisin ratkaisu ei ole paras, eikä välttämättä edes mahdollinen ratkaisu. Toivottavasti tilanne nyt pääsee etenemään suunnitelmamme mukaisesti ja ensi syksy siitä helpottaa.

Noin muuten olen taas palloitellut lastensuojeluilmoituksen tekemiseen liittyviä tunteita ja ajatuksia. Se kynnys, millä lastensuojeluun otetaan yhteyttä on henkilökohtainen tietysti jokaisella, mutta toisaalta myös lait määrittelevät niitä tilanteita, joillon se askel on otettava. Itse koen (niin kuin varmaan useimmat opettajat) lastensuojeluilmoituksen erittäin hankalaksi aiheeksi. Tässä työssä sen kanssa kuitenkin pitää olla tekemisissä varsin usein. Nyt olenkin sitten taas kerran pallotellut eri ihmisten kanssa käymieni keskustelujen pohjalta ajatuksia lastensuojeluilmoituksien tekemisestä. Enkä edelleenkään ole ihan varma, miten itse tilanteesta (tai oikeastaan tilanteista) ajattelen. Jatkan siis pohdintoja.

Arviointeja olen hiljalleen aloitellut tämän kevään osalta. On se vaikeaa ja ikävää puuhaa! Onneksi on myös muita aikuisia tässä mun kanssa näitä juttuja pähkäämässä. Toinen erityisen ikävä homma on noiden opettajien, jotka on opettaneet mun oppilaita, arviointejen kerääminen kokoon. Huhhuh sitäkin juoksentelua...

Nyt sitten palaveriin ja jos sitä joskus pääsisi lähtemään pois koulultakin. Mukavaa helatorstaita kaikille!

Västäräkistä vähäsen

Kevään ensimmäinen västäräkki bongattu, joten kyllä se kesä sieltä tulee! Tuohon bongaamiseen täytyy tosin sen verran tunnustaa, että otse en olisi kyllä mitään bongannut, sain apua. Biologia (ja maantieto!) ovat ne mun heikot kohdat, en tunnista kasvin kasvia, en tiedä mikä kaupunki on minkäkin maan pääkaupunki ja lintuja en tunnista kuin joutsenen ;) Ehkä mäkin jossain vaiheessa innostun näitäkin asioita opiskelemaan.

Jos aloitetaan sitten kuulumisien kertominen sieltä tärkeimmästä päästä: minulla on nyt virka. Ensi syksynä siis jatketaan vääntöä tuolla tutussa paikassa. Päätös tuntuu todella hyvältä - en mä olisi vielä malttanut minnekään lähteä. Ei tämä työpaikka varmasti mikään eläkepaikka tule olemaan mulle, mutta nyt tuntuu todella mukavalta ajatella, että sinne saa jäädä. Mulla on ihania oppilaita, upea työpari (jonka kanssa saadaan ensi vuosikin jatkaa yhdessä) ja muutenkin tuntuu, että oma paikka alkaa löytyä.

Pari viimeistä viikkoa on sujunut töissä mukavasti. Saimme selviteltyä luokan sisäisiä konflikteja aika kivasti niin, että ennen jatkuvana pyörinyt koti-koulu -soitteluralli on nyt rauhoittunut ja saan keskittyä muihinkin asioihin välillä. Toki niiden asioiden selvittely on työssä yksi tosi tärkeä osa-alue, mutta voimat alkoivat kyllä olemaan totaalisen lopussa, kun mihinkään muuhun ei jäänyt aikaa. Ja kun tilanne näytti olevan niin jumissa, että sitä oli mahdotonta rauhoittaa - ei ole mahdollista, että koko ajan seuraan oppilaita pihalla, käytävillä ja välitunneilla ja vahdin, ettei kukaan vain sano kenellekään mitään ilkeää. Lopulta tilanne ratkesi niin yksinkertaisesti rehtorin avustuksella, että vähän hävetti, etten itse edes tajunnut kokeilla sitä. No, nyt on onneksi jäänyt energiaa muuhunkin.

Nyt muutaman viikon aikana on myös pyörinyt todella aktiivisena keskustelu ensi vuoden luokkajaoista. Yleisopetuksen tilanne alkaa hahmottua ja sitä kautta myös minun luokkani tilanne piirtyy tarkemmaksi. Kolme oppilasta minulta lähtee nyt keväällä kohti seuraavia haasteita, joten periaatteessa kolme paikkaa on vapaana. Yhden oppilaan kohdalla vielä pohditaan sitä, minne hän on suuntaamassa syksyllä, voisiko nyt jo palata takaisin omaan yleisopetuksen kotiluokkaansa. Pohditaan, onhan tässä vielä muutama viikko aikaa.

26h opetusta, 42h töitä

Takana on hyväntuulinen mutta väsynyt viikko töissä. Hauskaa riitti varsinkin välituntisin omassa luokassa. Nauroimme aivan rätkinä, minä loppuviikosta jopa luokan lattialla maaten. Meidän hepulimme aiheuttivat huvia oppilaissa. Tuntui olevan hauskaa nähdä opetkin villeinä. Hyväntuulisuus näytti tarttuvan ja oppilaillakin oli hauskaa. Ja olihan se itselläkin mukavampi olla töissä kun ei kiristänyt koko ajan.

Tällä viikolla otin projektikseni laskea yhden viikon työtunnit. Tarkoitukseni on pitää työskentely korkeintaan neljässäkymmenessä tunnissa viikossa, mutta en ole kertaakaan vielä kirjannut, kuinka onnistun siinä. Tässä siis tämä väsynyt viikkoni lukuina:  

Maanantaina koululla 7-13:30. + 1h työsähköpostin perkaamista ja kuvistuntien suunnittelua kotona (7,5h) Töihin normaalisti seitsemään (tykkään aamulla tehdä erilaisia valmisteluhommia) ja opetusta 8-13. Taukoja en työpäivässä pidä sen kummemmin, lepään sitten työpäivän jälkeen. Yhden jälkeen valmistelin huomista ja järjestelin luokkaa hetken ja sitten ampaisin kaupunkiin parturiin.  

Tiistaina koululla 7-16:30 + 0,5h puhelimessa yhden oppilasasian selvittelyä huoltajan kanssa. (10h) Töihin jälleen aamulla normaaliin aikaan, aamulla kaksi oppilaspalaveria (opetus olisi alkanut minulla vasta klo 9 normaalisti) ja sen jälkeen opetusta kahteen asti. Kahdelta kävin puhumassa oppilashuoltoryhmässä yhden oppilaan asiasta ja puoli neljästä puoli viiteen oli vielä yksi oppilaspalaveri.  

Keskiviikkona koululla 7-14:30. (7,5h) Töihin taas normaalisti ja opetusta 8-13. 13:30-14:30 yksi "extrapalaveri" kiireisestä asiasta huoltajan ja rehtorin kanssa.  

Torstaina koululla 7-17. (10h) Ihan käsittämättömän hirveä päivä. Aamulla normaalisti töihin, opetusta 8-14 ja siitä suoraan opekokoukseen, joka loppui klo 17. Huhhuh.  

Ihanana perjantaina koululla 7-13 + 1h tarviketilauksen suunnittelua illalla. (7h) Aamulla normaalisti ja opetusta 8-13. Välittömästi töiden jälkeen kotiin.  

Lauantaina ja sunnuntaina en ole tehnyt töitä. Jei.

= Töitä siis tällä viikolla 42 tuntia. Olen aika ylpeä siitä, kuinka pysyn aikataulussani! Paperitöitä tosin en tällä viikolla saanut ollenkaan eteen päin ja tunnitkin oli suunniteltu suunnilleen siitä, mistä aita on matalin, mutta parempi se kuin vain paahtaa. Ensi viikolla ei olekaan palavereita kuin huomenna, joten pitäisi jäädä myös aikaa paperishow'n pyöritykselle.

Mukavaa työviikkoa kaikille!

Työhaastatteluun matkalla

Minun paikkaani oli hakenut joitain muitakin päteviä hakijoita, aika jännää! Nyt sitten odottelen työhaastattelukutsua ja katson, kuinka käy. En ole hakenut muualle töihin, jos tässä nyt köpelösti käy, niin uskon kyllä löytäväni töitä ennen ensi syksyä. Hassua sinänsä, että viime keväänä päteviä hakijoita ei ollut ollenkaan, tänä keväänä sitten olikin.

Olen tällä viikolla kokenut ihanaa työnteon iloa. Olen saanut energiaa keskittyä muun muassa siihen oppiaineeseen, joka on tämän vuoden aikana jäänyt lapsipuolen asemaan - fykeen. Fysiikan opetushan aloitetaan nykyään vuosiluokalla 5, ja se on aiheuttanut vähän pään vaivaa. Asiat ovat tuntuneet sellaisilta, että niitä on vaikea käsitteellistää tarpeeksi selkeästi oppilaille ja fysiikan tunnit ovat selvästi olleet inhokkilistalla. Syksyllä myös hämäsi se, että fysiikkaa on tuntijaossa vain yksi tunti viikossa. Jos fysiikkaa oikeasti opettaisi vain yhden tunnin viikossa, ei homma etenisi ollenkaan ja viikko sitten opetellut asiat olisivat lentäneet ikkunasta ulos ennen seuraavaa tuntia. Silloin päätinkin jaksottaa fysiikan ja biologian niin, että ensin vedetään kolme tuntia toista hetken aikaa ja sitten vaihdetaan. Systeemi on tuntunut aika toimivalta.

Nyt on kuitenkin vuorossa ensimmäinen jakso fysiikkaa, kun minä olen innostunut. Kävin hakemassa koulun luonnontiedeluokasta sähkökytkentöihin tarvittavat tarvikkeet ja olemme nyt tällä viikolla sitten kytkeneet lamppuja ja paristoja sarjaan. Mahtavaa hommaa, koko luokka voi tehdä samoja hommia iästä välittämättä. Ja minulle itselleni oli hyvä huomata, että pienelläkin panostuksella saa innostusta luotua niin itselle kuin oppilaillekin.

Muutenkin mä olen nyt ihan kamalan tyytyväinen elämääni, työhöni ja itseeni opettajana. Onpa omituinen ja ihana tunne!

Oharit opettajalle

Olen tässä viimeisen parin viikon aikana kokenut yllättävän monet oharit. Syksyn HOJKS/HOPS -kierroksen aikana niitä tuli vain yhdet, nyt jo näemmä kolmet. Huonoa tuuria varmaan nämä vain, eikä tahallista minun elämäni hankaloittamista, mutta alkaahan tämä harmittaa. Silloin, jos sopisin oppilaspalavereja opetuksen päälle, ei tämä toki haittaisikaan ollenkaan. Mutta ei, minä sovin näitä iltapäivälle/illalle ja oharit aiheuttavat sen, että odottelen täällä tuntikaupalla turhaan. Maanantaina esimerkiksi istuin koululla kolme tuntia opetuksen loppumisen jälkeen odottelemassa palaveria, johon vanhempi ei saapunut. Paljon tosin olen näistä palavereista ja niiden järjestämisestä oppinut - jatkossa en tarjoakaan ilta-aikoja kuin niille, joista tiedän varmasti, että he tulevat paikalle. Muiden kanssa sovin palaverit välittömästi oppituntien jälkeen pidettäväksi, niin ei tule turhaan istuskeltua koululla odottamassa deittiä, joka ei tule...

Töissä on ollut mukavaa. Tänään juuri hehkutin ohjaajalle, kuinka mukava on tulla töihin, kuinka mä tykkään vääntää noiden oppilaiden kanssa ja kuinka hyvältä musta tuntuu se, kuinka kaikki on järjestynyt. Tänään jätin rehtorille myös hakemukseni tuota virkaa varten. Päätin nimittäin, että minusta olisi mukavaa jatkaa sittenkin työskentelyä vielä tuolla. Oma itsetuntoni on lähiviikkojen aikana noussut ja olen ymmärtänyt sen, että olen usein tulkinnut muiden viestejä liian negatiivisesti. Meillä on ihan hyvä työyhteisö, mun tarvii vaan antaa itselleni aikaa löytää paikkani sieltä. Tämän päätöksen tekeminen helpotti oloa huomattavasti ja oli kiva kuulla, että päätökseni oli odotettu.

On ollut hienoa huomata se, että joillekin oppilaille pienryhmästä on oikeasti ihan järkyttävän iso apu. Kaikista konkreettisimmin sen huomaa tietenkin niiden oppilaiden kohdalla, jotka ovat aloittaneet luokassa sinä aikana, kun minä olen opettanut. Heidän kohdallaan on ollut mahdollista nähdä alkutilanne ja se, mihin se muuttuu. Erityisen ihanaa on ollut huomata, kuinka erään oppilaan itsetunto ja mieliala on meillä parantunut. Ja samalla, kuin itsestään, ovat parantuneet myös ne asiat, joiden takia hän on luokkaan alun perin tullutkin. Syksyn kokeiden "voi vee ei kiinnosta" arvosana 4+ on muuttunut tasaiseksi seiska-kasi -linjaksi. Nyt kun kiinnostaa. Kyllä se tekee ihmeitä, se motivaatio.

Rentouttavaa pääsiäistä kaikille!

Ensimmäinen työviikko...

... meni hyvin. Nauratti, oli hyvä olo ja aivan älyttömän ihana nähdä oppilaita, niitä muutamaa läheisempää työkaveria ja heistä etenkin "oman luokan aikuisia". Varsinkin toinen luokkani ohjaajista on muuttunut jo työkaverista ihan vaan ystäväksi. On ihana, kun töissä on kivaa!

Oppilaat ottivat mut vastaan kukin omalla tavallaan - osa välinpitämättöminä (osa sitä esittäen, osa varmasti myös oikeasti), osa iloisesti ja osa syliin syöksyen. Yhden oppilaan käyttäytyminen muuttui täydellisesti, kun tulin takaisin - neljä viikkoa vittusaatanaa muuttuikin siksi tyypilliseksi positiiviseksi villittelyksi. Oppilas sanoi maanantaina koulusta lähtiessään, että "On ihan ok, että sä oot täällä taas" ja mä olin yhtä hymyä loppuviikon. On ne vaan aikamoisia.

Jotain siitä, kuinka hyvä fiilis oli tulla töihin kertoo varmasti sekin, että keskiviikkona sain aikamoisen paskalastin niskaani täysin puskan takaa, ja siltikään ei tullut ahdistusta ja epätoivoa. En voi tilanteen tarkempia koordinaatteja kertoa, mutta lyhyesti tiivistettynä eräs huoltaja oli sitä mieltä, että minä kiusaan hänen lastaan koulussa. Hän sitten vaati asian selvittelyä (mikä toki oli tarpeen, koska myös minä halusin näin vakavan syytöksen selvitellä) ja sitä sitten yritettiin selvitellä. Mihinkään loppuratkaisuun ei päädytty, mutta huoltaja sai ainakin kerrottua huolella mielipiteensä minusta. Katsellaan kuinka tämä tästä edistyy.

Hirveän määrän oppilaspalavereja sain sovittua tähän seuraaville viikoille, eli nämä pari viikkoa ennen pääsiäistä ja pari viikkoa pääsiäisen jälkeen tulevat varmaan olemaan aika vauhdikkaita. Ensi syksyn osalta en ole vielä tehnyt mitään päätöksiä, pitää vielä pohtia asioita. Toisaalta en haluaisi jättää muutamaa mukavaa työkaveria ja oppilaita, mutta en tiedä, kuinka paljon asiat tuolla koulussa voivat edistyä. Jatkan siis pohdintoja.

Takaisin töihin!

Käväisin tänään koululla virittäytymässä vähän työhön. Tai onhan sitä virittäytymistä tässä nyt jo tapahtunut, olen kirjoitellut valmiiksi tiedotteen kotiin ja suunnitellut ensi viikon lukujärjestystä. Nyt oli ajatuksena käydä järjestelemässä luokkaa, mutta eihän siellä ollut mitään järjesteltävää... Sijainen oli ohjaajien avustuksella pitänyt luokan niin siistinä, että opepöytäkin näkyi ensimmäistä kertaa sitten elokuun ;) No, ehkä sitä tosiaan tulisi ainakin lähtiessä siivottua, jos sitä olisi vieraana toisen nurkissa. Mutta joka tapauksessa, ihanassa kunnossa oli luokka.

Ja mulla on todella hyvä fiilis töihin menosta. Odotan vähän niin kuin pikkunappula joulupukkia, on sellainen olo, että kohta voisi mennä nukkumaan ihan vain sen takia, että huominen tulisi nopeammin ja pääsisi (!) töihin. On siis tämä loma tehnyt hyvää. Nyt vain pitää miettiä, miten tämä fiilis säilyy.

Pitää ainakin yrittää varata rehtorin kanssa aikaa siihen, että saisi keskustella tästä mun luokan tilanteesta ja tarpeista ja siitä, että onko heillä haluja lähteä mun kanssa miettimään opetuksen järkeistämistä tässä luokassa. Jos ei ole, niin luultavasti rupean katselemaan itselleni töitä muualta. Haluaisin kyllä sinänsä jatkaa tuossa koulussa tutun työparin, osin tuttujen oppilaiden & vanhempien kanssa ja tutussa koulussa, mutta toisaalta tuon luokan tilanne on sellainen, että siinä oppiminen ei oikein onnistu keneltäkään tällä hetkellä. Koko erityisopetuksen asema pitäisi rakentaa uudestaan, ja kun minä en sitä tietenkään voi tuolla yksin tehdä, pitää katsoa, saanko tukea rehtoriltani tähän työhön vai jatkaako hän mieluummin ns. vanhoilla urilla.

Mukavaa työviikkoa kaikille!

Ärrrsyttää

Sain todella ikävän kommentin blogiini koskien sairauslomaani, ja nyt on sellainen olo, että tämä voimaannuttava asia (=blogikirjoittaminen) kääntyy nyt kyllä pahasti itseään vastaan.

Harkitsin jo koko blogin poistamista, mutta mietin vielä (lähinnä koska en tietoteknisenä ääliönä löytänyt mahdollisuutta poistaa kaikki tekstit yksityiseksi piiloon harkinta-ajaksi). Äh.

Ja sinulle, anonyymi: harkitsen kyllä alaani vielä, sinun ei tarvitse siitä huolehtia. Ja siitä, että minä olisin ollut täysin uupuneena töissä olisivat kärsineet lapset. Sen sijaan minun sairaslomastani he eivät taatusti kärsineet.

Open sairausloma

Sairauslomani aikana ilmestyneessä Opettaja-lehdessä oliartikkeli työriippuvuudesta / työväsymyksestä. Samaistuin.

"Työnarkomani, työriippuvuus, työhulluus. Tietellisessä kielessä työholismi on tila, jossa ihminen tekee työtään pakonomaisesti: kaikki voimat menevät työhön, jolloin muulle elämälle ei jää aikaa. Työ ei kuitenkaan tuota tyydytystä ja iloa, kuten se tekee työn imua kokevalle.

Terve työn imu tarkoittaa, että kokee itsensä tarmokkaaksi, pitää työtään tärkeänä ja omistautuu sille mielellään. Vaikka paiskii töitä olen takaa, osaa ottaa myös hyvillä mielin rennommin. Työholisti ei tähän pysty, vaan jatkaa samaa rataa, kunnes uupuu.

Tavallinen tarina on tällainen. Työntekijä tulee uuteen työpaikkaan, jossa haluaa näyttää, että on saamansa paikan arvoinen. Hän on tehokas ja tekee mukisematta vähän muidenkin töitä. Itsetuntoa ruokkii, kun esimies ja työkaverit kehuvat, miten hyvä työntekijä toinen onkaan.

Työpäivät alkavat venyä ja kotonakin töitä tulee tehtyä tai työasiat ainakin pyörivät mielessä. Vähitellen harrastuksen jäävät, kun ei jaksa lähteä mihinkään.

Jatkuva stressi kuluttuu, kun ihminen ei palaudu lainkaan. Työsuoritukse heikkenevät ja muiden kehut vähenevät. Ihminen alkaa syyllistää itseään, kun ei mielestään olekaan niin hyvä kuin pitäisi. Hän saattaa olla myös katkera muille. Vähitellen voi sairastua työuupumukseen.

...

Vaikka pahin kiire olisi hellittänyt, työholistit ovat mestareita laatimaan itselleen deadlineja ja tavoitteita, jotka pitävät heidät liikkeessä. Työholismi vaaniikin kilpailuhenkisiä persoonallisuuksia. Tällainen ihminen pyrkii olemaan muita parempi, sillä oma arvo määräytyy työssä menestymisestä."

(Teksti Merja Perttula, haastateltu asiantuntija Marjo Pennonen, julkaistu Opettaja 8-9/2012)

Lomaa on vielä jäljellä pari viikkoa. Itkeminen on loppunut, nukun enää 8-9 tuntia vuorokaudessa (!) ja olo on parempi. Nyt mulla on sellainen olo, että kyllä tämä tästä. Vielä en olisi valmis menemään töihin, mutta uskon vakaasti, että parin viikon päästä mieli voisi olla erilainen.

Tauolla

Minä olen saikulla ja blogi on tauolla toistaiseksi. Kaikki ymmärsivät töissä hyvin (tai ne, joille puhuin - luokan muut aikuiset, lähimmät kollegat ja rehtori) ja lääkäri kirjoitti pitkän loman.

Nyt, kun on lupa olla rikki, olen rikki. Palailen tänne, kun taas tuntuu siltä, että jaksan miettiä töitä. Nyt olen lomalla myös blogista. Mutta palaan takaisin kirjoittelemaan.

"Vakava työuupumus"

Työpsykologilla tehtyjen testien mukaan tilanne on otsikossa kuvattu. Suositeltu noin kuukauden breikkiä työstä, en vielä tiedä mitä teen. Huomenna käyn ainakin juttelemassa rehtorin kanssa asiasta.

Kotona nukun (n. 12-14h/pv) ja vaeltelen zombina ympäriinsä. Ei tämän työelämän pitänyt tällaista olla.

Parempia päiviä

Perjantaiaamuna hengitin aamulla syvään ja marssin alkuopetuksen opettajan luokse pyytämään käsialaharjoitusmonisteita. Meidän luokassahan ei normaalisti kirjoitella käsialakirjoitusta (koska no... käsiala on aikalailla pienin meidän ongelmista), mutta nyt ajattelin, että nyt on kyllä sopiva hetki. Ilmoitin siis, että oppilaiden kovasti odottamien kuviksen tuntien sijaan tänään osa oppilaista kirjoitteleekin käsialakirjoitusta. Ilmeet valahtivat. Kerroin, että luokassa on käyttäydytty tavalla, joka ei ole hyväksyttyä koulukäytöstä. Kerroin, että kirjoitan asiasta selonteon kotiin ja se palautetaan allekirjoitettuna koululle. Kerroin, että jos käytös jatkuu, sovimme seuraavalle viikolla palavereita vanhempien kanssa. Sanoin, että olen pettynyt, mutta uskon, että jokainen pystyy tsemppaamaan omaa käytöstään. Huomasin, että poikia hävetti. Sanoin, ettei tämä muuta sitä, että he ovat minulle tärkeitä. Kerroin myös, että minua eniten harmittaa se, että pojat eniten tekevät hallaa itselleen ja omalle tulevaisuudelleen.

Nyt onkin sitten puhuttu. Puolin ja toisin. Ja eletty muutama päivä rauhassa, vaikka eilen olikin molemmat ohjaajatkin poissa. Silti päivästä ei tullut katastrofia. Nyt on siis jo parempi olo. Jaksolle luokkaani tullut oppilas on muuttunut positiiviseen suuntaan silmissä - hän on hyväntuulinen, rentoutunut ja koulutuloksetkin humisevat silmissä ylöspäin. Ihanaa, mä olen niin onnellinen. Motivoi opea ihan hirveästi!

Koin myös ihanan oivalluksen, kun tajusin, miten saisin apua luokkani tilanteen pohtimiseen. Tajusin, että voin pyytää "konsultaatioavuksi" ;) ystäväni ja tulevan kollegani eli opiskelukaverini ja kutsua hänet kylään luokkaani. Päivät voimme tehdä töitä ja illalla pohtia, että mites sitä työtä voisi tehdä vielä paremmin. Parhautta! Täytyy käyttää tämä hetki nyt hyväkseni ennen kuin tilanne muuttuu niin, että hänkin on työelämässä eikä ole vapaalla tulemaan auttamaan minua.

"Sä oot ihan vitun paska, mä tapan sut"

Otsikon tunnelmissa mennään. Tällä viikolla kaksi oppilasta ovat saaneet toisensa ajettua järkyttävään koulu/opettaja/muut oppilaat -vihaan, joka purkautuu kaikesta voimakkaimmin minuun. On huudettu, paiskittu ovia, heitelty pulpetteja, kiroiltu ja uhkailtu. Minä otan käytöksen vastaan, puhun rauhallisella äänellä enkä menetä malttiani. Tai menetän, mutta en anna sen näkyä. Hetken päästä rauhoitutaan, kunnes taas kuohahtaa. Kuohahduksen voi aiheuttaa ihan älyttömän pieni asia - se, että liikunnantunnilla onkin sisäliikuntaa eikä luistelua. Tai luistelua eikä sisäliikuntaa. Se, että matikankirja on jäänyt kotiin. Se, että joku seisoo tiellä kun olet menossa ovesta. Se, että opettaja ei ehdi heti auttamaan kun tarvitset apua.

Eniten turhauttaa se, että kyseessä ovat oppilaat, joiden ajattelin olevan suuntaamassa ensi syksynä yleisopetuksen isoihin ryhmiin. Ei näytä siltä, enää. Harmittaa. Mistä tämä yhtäkkinen aggressiivisuus ja vihamielisyys tuli? Eroahan ne tietysti tietyllä tavallaan tekevät, joutuvat lähtemään turvallisesta koulusta kohti uutta, eivätkä oikein tiedä, miten siivet kantavat. Mutta silti, reaktio on erittäin voimakas. Osa vanhemmista on jo ehtinyt olla sitä mieltä, että reaktio johtuu siitä, että minä olen näin nuori ja kokematon. Sekin harmittaa, vaikka eihän sille mitään voi.

Töihin lähteminen on taas vaikeaa enkä meinaa saada itseäni ylös sängystä aamulla, kun tiedän, mikä taistelu koululla taas odottaa. Huomenna pitäisi vielä tuntien jälkeen jäädä valvomaan viikon törttöilijöiden jälki-istuntoa.

Välitunneilla ja koulun jälkeen itkettää. Tiedän, että ei niitä huutoja saisi ottaa henkilökohtaisesti, mutta kai se kuuluu uran tähän vaiheeseen, kun kaikki tuntuu niin epäreilulta - itse jaat oppilaille älyttömästi omia voimiasi ja sitä paljon puhuttua pedagogista rakkautta ja vastineeksi saat vitun huorittelua ja tappouhkauksia. Kyllä se aika rankalta tuntuu.

Opella sekaisin pöytä, pää ja pakka

Ensin osa pöytä: Hajottaa ihan älyttömästi tämä, kun mulla ei fyysisesti ole tilaa mun luokassa säilyttää yhtään mitään! Mun luokkatilani ylipäätään on älyttömän pieni ja sokkeloinen, eikä mulla ole siis mahdollisuuksia juuri sijoittaa tänne mitään uusia kaappeja tms. Kaikki on aina edessä, miten tahansa ne laitankin. Nyt jo suunnilleen suunnittelen kahdesta tietokoneesta luopumista, jotta saisin itselleni kaapin, minne laittaa tavaroita. Mutta ei, en mä voi luopua tietokoneista - niitä jäisi sitten vain kaksi ja katoaisi mahdollisuus laittaa yksi luokka-aste tekemään samaan aikaan jotain tietokoneilla. Nämä koneet ovat älyttömän vanhat, mutta toimivat hyvin kuitenkin, enkä halua näistä luopua. Joten en luovu. Vaan yritän löytää rakoja, jonne tunkea tavaroitani. Erityisen vaikeaksi tilanteen tekee se, ettei mun kaikki salassapidettävät kansiot mahdu siihen pieneen lukolliseen kaappiin, joka mun luokkaan on ängetty. Olen siis joutunut yhdistelemään kansioita, mikä aiheuttaa sen, etten ikinä löydä yhtään mitään kansioistani. Argh! Toisaalta täällä on vieläkin aika paljon sellaista vuosien varrella tarttunutta kamaa, josta voisi hankkiutua eroonkin, kun vain uskaltaisi hävittää. Ehkä minä jonain päivänä uskallan...

Sitten osa pää: Väsyttää. Väsyttää aivan äärettömän paljon. Oma pinna kiristyy tarpeettomasti oppilaiden kanssa, varsinkin iltapäivisin. Sitten harmittaa se, kun pinna kiristyi. En jaksa ääniä, kotiin päästyäni haluan vain maata sohvalla kuulematta yhtään mitään. Korvat soivat päivän melusta - jota ei omassa luokassa edes ole paljoa, mutta käytävillä ja ruokalassa ja välitunneilla ahdistaa. En ymmärrä, miten minusta on yhtäkkiä tullut näin ääniherkkä. Tänään aloin miltei itkeä, kun tajusin, ettei minun talvilomani olekaan sillä viikolla, milloin luulin sen olevan, vaan viikon myöhemmin. Tämä ehkä kertoo siitä, kuinka herkillä nyt mennään. Toisaalta olen kokenut nyt tämän 1,5 viikon aikana myös minulle syksyn aikana hyvin harvinaiseksi käyneitä "mä olen aika hyvä ope" -hetkiä.

Sitten vielä viimeiseksi osa pakka: Joululoman jälkeen tullut uusi oppilas on sotkenut pakan aivan täydellisesti. Oppilaat etsivät voimakkaasti uutta paikkaansa tässä uudessa sosiaalisessa palapelissä ja osa pelkää jäävänsä nyt sivuun. Tappeluita selvitellään joka päivä, mutta siihenkin on toisaalta tullut nyt jo jotain tolkkua, eli tänään ei selvitelty yhtään tänä päivänä alkanutta tappelua, vaan ainoastaan yksi eilisen kähinä. Eikä siis mennyt kuin yksi oppitunti riitojen selvittelyssä, selkeää edistystä! Viime viikolla kun meni oikeastaan yksi kokonainen päivä.

Otin kännykällä kuvan meidän päivä/viikkoarviointikartasta ja taululla olevasta päivästruktuurista. Pitää kotona yrittää miettiä, saisinko niitä jotenkin purettua koneelle, jotta saisin ne myös tänne näkyville.

Seuraavana vuorossa... kevätlukukausi

"Oletko nyt levännyt?" on ollut yleinen kysymys viimeisen viikon aikana. Vastaus on varmaankin "Kyllä ja en". Olen tyytyväinen siihen, kuinka hyvin olen onnistunut jättämään työasiat työpaikalle - oppilaat eivät ole olleet mielessä kuin silloin, kun olen törmännyt joihinkin työpapereihin, joita en ole muistanut piilottaa itseltäni tai oppilaiden vanhempiin (onneksi vain kaksi kertaa loman aikana!). Tai tietysti silloin, kun olen päässyt paasaamaan työasioista ystävälle, jota en ole nähnyt pitkään aikaan ;) Kiitos kuuntelemisesta! Tyytyväinen olen myös siihen, että olen suunnitelmani mukaisesti roikkunut tallilla aivan älyttömän ison osan ajastani ja ratsastanut niin pitkäjänteisesti, että hevonen on selkeästi parempi nyt kuin ennen lomaa. Kaikesta tästä huolimatta ajatus huomisesta ahdistaa. Mietin, että jaksanko taas koko kevään - uusien entistä haastavampien oppilaiden kanssa (integraatioiden onnistumisen takia muutama "helpompi" oppilas lähtee yleisopetukseen ja minä saan sieltä sitten "vaihtiksia") työyhteisössä, jossa en koe voivani olla oma itseni. Kevät tosin ei mitenkään voi olla niin rankka kuin syksy, eihän? Uskotaan niin.

Perjantaina kävin koululla. Ensin ajattelin, että en käy koko loman aikana siellä ollenkaan, mutta tämän viimeisen viikon mittaan ahdistus alkoi kasvaa yhä suuremmaksi, kun oli sellainen olo, etten millään ehdi tehdä maanantaiaamuna kaikkea tarpeellista. Menin siis ja siirtelin luokan järjestyksen uuteen uskoon (yksi lisäpulpetti ja muiden oppilaiden toiveesta vaihdettiin samalla istumajärjestystä). Oppilaat saivat ennen joulua toivoa itselleen mieluisaa paikkaa luokassa (ei siis sitä, kenen vieressä haluaisivat istua, vaan sitä, haluaako istua edessä vai takana vai sivulla jne. Yllätys oli suuri siinä vaiheessa kuin yhdeksästä pojasta kuusi halusi eturiviin istumaan! No, kolme sinne pääsi ja loput sitten heti perään. Olisin jotenkin voinut kuvitella, että suosituimmat paikat ovat takana... Tosin pidin oppilaille pitkän puheen siitä, kuinka jokaisen pitää nyt miettiä, että mikä paikka olisi hänen oman oppimisensa ja keskittymisensä kannalta paras, ei vain sitä, että missä haluaisi istua. Kuuntelikohan ne mua oikeasti? Olen aika järkyttynyt.

Noviisiopettajan ensimmäinen syyslukukausi siis selätetty, nyt siis kevätlukukauden kimppuun. Tästä se lähtee. Ja hiihtolomalla sitä voisi lentää vaikka... Ruotsiin ;)