tiistai 31. tammikuuta 2012

Parempia päiviä

Perjantaiaamuna hengitin aamulla syvään ja marssin alkuopetuksen opettajan luokse pyytämään käsialaharjoitusmonisteita. Meidän luokassahan ei normaalisti kirjoitella käsialakirjoitusta (koska no... käsiala on aikalailla pienin meidän ongelmista), mutta nyt ajattelin, että nyt on kyllä sopiva hetki. Ilmoitin siis, että oppilaiden kovasti odottamien kuviksen tuntien sijaan tänään osa oppilaista kirjoitteleekin käsialakirjoitusta. Ilmeet valahtivat. Kerroin, että luokassa on käyttäydytty tavalla, joka ei ole hyväksyttyä koulukäytöstä. Kerroin, että kirjoitan asiasta selonteon kotiin ja se palautetaan allekirjoitettuna koululle. Kerroin, että jos käytös jatkuu, sovimme seuraavalle viikolla palavereita vanhempien kanssa. Sanoin, että olen pettynyt, mutta uskon, että jokainen pystyy tsemppaamaan omaa käytöstään. Huomasin, että poikia hävetti. Sanoin, ettei tämä muuta sitä, että he ovat minulle tärkeitä. Kerroin myös, että minua eniten harmittaa se, että pojat eniten tekevät hallaa itselleen ja omalle tulevaisuudelleen.

Nyt onkin sitten puhuttu. Puolin ja toisin. Ja eletty muutama päivä rauhassa, vaikka eilen olikin molemmat ohjaajatkin poissa. Silti päivästä ei tullut katastrofia. Nyt on siis jo parempi olo. Jaksolle luokkaani tullut oppilas on muuttunut positiiviseen suuntaan silmissä - hän on hyväntuulinen, rentoutunut ja koulutuloksetkin humisevat silmissä ylöspäin. Ihanaa, mä olen niin onnellinen. Motivoi opea ihan hirveästi!

Koin myös ihanan oivalluksen, kun tajusin, miten saisin apua luokkani tilanteen pohtimiseen. Tajusin, että voin pyytää "konsultaatioavuksi" ;) ystäväni ja tulevan kollegani eli opiskelukaverini ja kutsua hänet kylään luokkaani. Päivät voimme tehdä töitä ja illalla pohtia, että mites sitä työtä voisi tehdä vielä paremmin. Parhautta! Täytyy käyttää tämä hetki nyt hyväkseni ennen kuin tilanne muuttuu niin, että hänkin on työelämässä eikä ole vapaalla tulemaan auttamaan minua.

torstai 26. tammikuuta 2012

"Sä oot ihan vitun paska, mä tapan sut"

Otsikon tunnelmissa mennään. Tällä viikolla kaksi oppilasta ovat saaneet toisensa ajettua järkyttävään koulu/opettaja/muut oppilaat -vihaan, joka purkautuu kaikesta voimakkaimmin minuun. On huudettu, paiskittu ovia, heitelty pulpetteja, kiroiltu ja uhkailtu. Minä otan käytöksen vastaan, puhun rauhallisella äänellä enkä menetä malttiani. Tai menetän, mutta en anna sen näkyä. Hetken päästä rauhoitutaan, kunnes taas kuohahtaa. Kuohahduksen voi aiheuttaa ihan älyttömän pieni asia - se, että liikunnantunnilla onkin sisäliikuntaa eikä luistelua. Tai luistelua eikä sisäliikuntaa. Se, että matikankirja on jäänyt kotiin. Se, että joku seisoo tiellä kun olet menossa ovesta. Se, että opettaja ei ehdi heti auttamaan kun tarvitset apua.

Eniten turhauttaa se, että kyseessä ovat oppilaat, joiden ajattelin olevan suuntaamassa ensi syksynä yleisopetuksen isoihin ryhmiin. Ei näytä siltä, enää. Harmittaa. Mistä tämä yhtäkkinen aggressiivisuus ja vihamielisyys tuli? Eroahan ne tietysti tietyllä tavallaan tekevät, joutuvat lähtemään turvallisesta koulusta kohti uutta, eivätkä oikein tiedä, miten siivet kantavat. Mutta silti, reaktio on erittäin voimakas. Osa vanhemmista on jo ehtinyt olla sitä mieltä, että reaktio johtuu siitä, että minä olen näin nuori ja kokematon. Sekin harmittaa, vaikka eihän sille mitään voi.

Töihin lähteminen on taas vaikeaa enkä meinaa saada itseäni ylös sängystä aamulla, kun tiedän, mikä taistelu koululla taas odottaa. Huomenna pitäisi vielä tuntien jälkeen jäädä valvomaan viikon törttöilijöiden jälki-istuntoa.

Välitunneilla ja koulun jälkeen itkettää. Tiedän, että ei niitä huutoja saisi ottaa henkilökohtaisesti, mutta kai se kuuluu uran tähän vaiheeseen, kun kaikki tuntuu niin epäreilulta - itse jaat oppilaille älyttömästi omia voimiasi ja sitä paljon puhuttua pedagogista rakkautta ja vastineeksi saat vitun huorittelua ja tappouhkauksia. Kyllä se aika rankalta tuntuu.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Opella sekaisin pöytä, pää ja pakka

Ensin osa pöytä: Hajottaa ihan älyttömästi tämä, kun mulla ei fyysisesti ole tilaa mun luokassa säilyttää yhtään mitään! Mun luokkatilani ylipäätään on älyttömän pieni ja sokkeloinen, eikä mulla ole siis mahdollisuuksia juuri sijoittaa tänne mitään uusia kaappeja tms. Kaikki on aina edessä, miten tahansa ne laitankin. Nyt jo suunnilleen suunnittelen kahdesta tietokoneesta luopumista, jotta saisin itselleni kaapin, minne laittaa tavaroita. Mutta ei, en mä voi luopua tietokoneista - niitä jäisi sitten vain kaksi ja katoaisi mahdollisuus laittaa yksi luokka-aste tekemään samaan aikaan jotain tietokoneilla. Nämä koneet ovat älyttömän vanhat, mutta toimivat hyvin kuitenkin, enkä halua näistä luopua. Joten en luovu. Vaan yritän löytää rakoja, jonne tunkea tavaroitani. Erityisen vaikeaksi tilanteen tekee se, ettei mun kaikki salassapidettävät kansiot mahdu siihen pieneen lukolliseen kaappiin, joka mun luokkaan on ängetty. Olen siis joutunut yhdistelemään kansioita, mikä aiheuttaa sen, etten ikinä löydä yhtään mitään kansioistani. Argh! Toisaalta täällä on vieläkin aika paljon sellaista vuosien varrella tarttunutta kamaa, josta voisi hankkiutua eroonkin, kun vain uskaltaisi hävittää. Ehkä minä jonain päivänä uskallan...

Sitten osa pää: Väsyttää. Väsyttää aivan äärettömän paljon. Oma pinna kiristyy tarpeettomasti oppilaiden kanssa, varsinkin iltapäivisin. Sitten harmittaa se, kun pinna kiristyi. En jaksa ääniä, kotiin päästyäni haluan vain maata sohvalla kuulematta yhtään mitään. Korvat soivat päivän melusta - jota ei omassa luokassa edes ole paljoa, mutta käytävillä ja ruokalassa ja välitunneilla ahdistaa. En ymmärrä, miten minusta on yhtäkkiä tullut näin ääniherkkä. Tänään aloin miltei itkeä, kun tajusin, ettei minun talvilomani olekaan sillä viikolla, milloin luulin sen olevan, vaan viikon myöhemmin. Tämä ehkä kertoo siitä, kuinka herkillä nyt mennään. Toisaalta olen kokenut nyt tämän 1,5 viikon aikana myös minulle syksyn aikana hyvin harvinaiseksi käyneitä "mä olen aika hyvä ope" -hetkiä.

Sitten vielä viimeiseksi osa pakka: Joululoman jälkeen tullut uusi oppilas on sotkenut pakan aivan täydellisesti. Oppilaat etsivät voimakkaasti uutta paikkaansa tässä uudessa sosiaalisessa palapelissä ja osa pelkää jäävänsä nyt sivuun. Tappeluita selvitellään joka päivä, mutta siihenkin on toisaalta tullut nyt jo jotain tolkkua, eli tänään ei selvitelty yhtään tänä päivänä alkanutta tappelua, vaan ainoastaan yksi eilisen kähinä. Eikä siis mennyt kuin yksi oppitunti riitojen selvittelyssä, selkeää edistystä! Viime viikolla kun meni oikeastaan yksi kokonainen päivä.

Otin kännykällä kuvan meidän päivä/viikkoarviointikartasta ja taululla olevasta päivästruktuurista. Pitää kotona yrittää miettiä, saisinko niitä jotenkin purettua koneelle, jotta saisin ne myös tänne näkyville.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Seuraavana vuorossa... kevätlukukausi

"Oletko nyt levännyt?" on ollut yleinen kysymys viimeisen viikon aikana. Vastaus on varmaankin "Kyllä ja en". Olen tyytyväinen siihen, kuinka hyvin olen onnistunut jättämään työasiat työpaikalle - oppilaat eivät ole olleet mielessä kuin silloin, kun olen törmännyt joihinkin työpapereihin, joita en ole muistanut piilottaa itseltäni tai oppilaiden vanhempiin (onneksi vain kaksi kertaa loman aikana!). Tai tietysti silloin, kun olen päässyt paasaamaan työasioista ystävälle, jota en ole nähnyt pitkään aikaan ;) Kiitos kuuntelemisesta! Tyytyväinen olen myös siihen, että olen suunnitelmani mukaisesti roikkunut tallilla aivan älyttömän ison osan ajastani ja ratsastanut niin pitkäjänteisesti, että hevonen on selkeästi parempi nyt kuin ennen lomaa. Kaikesta tästä huolimatta ajatus huomisesta ahdistaa. Mietin, että jaksanko taas koko kevään - uusien entistä haastavampien oppilaiden kanssa (integraatioiden onnistumisen takia muutama "helpompi" oppilas lähtee yleisopetukseen ja minä saan sieltä sitten "vaihtiksia") työyhteisössä, jossa en koe voivani olla oma itseni. Kevät tosin ei mitenkään voi olla niin rankka kuin syksy, eihän? Uskotaan niin.

Perjantaina kävin koululla. Ensin ajattelin, että en käy koko loman aikana siellä ollenkaan, mutta tämän viimeisen viikon mittaan ahdistus alkoi kasvaa yhä suuremmaksi, kun oli sellainen olo, etten millään ehdi tehdä maanantaiaamuna kaikkea tarpeellista. Menin siis ja siirtelin luokan järjestyksen uuteen uskoon (yksi lisäpulpetti ja muiden oppilaiden toiveesta vaihdettiin samalla istumajärjestystä). Oppilaat saivat ennen joulua toivoa itselleen mieluisaa paikkaa luokassa (ei siis sitä, kenen vieressä haluaisivat istua, vaan sitä, haluaako istua edessä vai takana vai sivulla jne. Yllätys oli suuri siinä vaiheessa kuin yhdeksästä pojasta kuusi halusi eturiviin istumaan! No, kolme sinne pääsi ja loput sitten heti perään. Olisin jotenkin voinut kuvitella, että suosituimmat paikat ovat takana... Tosin pidin oppilaille pitkän puheen siitä, kuinka jokaisen pitää nyt miettiä, että mikä paikka olisi hänen oman oppimisensa ja keskittymisensä kannalta paras, ei vain sitä, että missä haluaisi istua. Kuuntelikohan ne mua oikeasti? Olen aika järkyttynyt.

Noviisiopettajan ensimmäinen syyslukukausi siis selätetty, nyt siis kevätlukukauden kimppuun. Tästä se lähtee. Ja hiihtolomalla sitä voisi lentää vaikka... Ruotsiin ;)