keskiviikko 28. marraskuuta 2012

"Kurilla se ratkeaa!"

Oppilasta ei kiinnosta lähteä musiikin tunnille (jossa hän siis on integroituna isoon oppilasryhmään). Hän kieltäytyy lähtemästä ja jumittuu paikalleen. Yrität suostutella. Selität, että ymmärrät, että ei kiinnosta. Siitä huolimatta on elämässä joskus tehtävä asioita, joita ei halua. Opetussuunnitelmaan kuuluu myös musiikinopetus. Ohjaaja yrittää suostutella. "Lähdetään nyt vaan. Mennään sinne, istut alas ja kuuntelet kun muut laulavat joululauluja. Sitten tunti on ohi ja pääset kotiin.". Oppilas ei suostu lähtemään. Selitämme rauhallisesti, että jos oppilas ei suostu menemään hänen lukujärjestykseensä merkityille oppitunneille, on meidän soitettava rehtorille ja kotiin. Oppilas ilmaisee, että asia ei häntä kiinnosta (ei tosin käyttäen näitä sanoja, voitte varmaan omaa mielikuvitustanne käyttäen täydentää sanamuodot). Ohjaaja aloittaa soiton rehtorille ja seuraa oppilasta samalla eteiseen, jonne hän häipyy luokasta sanoen, että lähtee kotiin. Lopulta ohjaaja saa oppilaan suostuteltua tunnille. Aikaa on mennyt noin viisitoista minuuttia.
Tässä vaiheessa kuulen sieltä taustalta kuoron, joka kertoo minulle, että nyt on kurinpito-ongelma. Oppilaalle on vain ilmoitettava, että ei ole vaihtoehtoa olla menemättä. Se, mitä me teemme luokassa, kuulostaa ns. normaaliin koulunkäyntiin tottuneelle ihan älyttömältä pelleilyltä. Tiedostan ja ymmärrän tämän.

Kerrotaan kuitenkin taustoja. Tämä oppilas tuli luokkaamme viime vuonna yleisopetuksesta. Yleisopetuksen opettajana hänellä oli ollut tiukka, reilu ja hyvä opettaja, jolla ei ole mitään ongelmia kurinpidossa. Paitsi kyseisen oppilaan kanssa. Oppilas ei tullut kouluun. Jos tuli, hän makasi paikallaan tekemättä mitään. Hän palautti kokeet tyhjinä, ja syksyn saldo olikin rivi nelosia. Oppilas ei tehnyt läksyjään, ei vienyt mitään tiedotteita kotiin. Tappeli välitunneilla ja meni täysin puhumattomaksi kun asioita selviteltiin. Ei halunnut puhua koulun aikuisten, opettajien kanssa. Oli lapsi, joka puhui suun sijaan nyrkeillä. Kuria oli kokeiltu, ja se sai lapsen sulkeutumaan entistä enemmän.

Oppilas tuli meille. Minä käytin ensimmäisinä kuukausina yhden oppitunnin viikosta siihen, että puhuin oppilaan kanssa. Mitä kuuluu, miltä susta tuntuu olla täällä meidän luokassa, mitä siellä välkällä nyt oikeasti taas tapahtui, miksi sinä teit noin? Lisäksi jokainen välikohtaus selvitettiin rauhassa, ilman kenenkään huutamista. Vyyhti alkoi aueta. Oppilas oli aggressiivinen, kiihtyy helposti ja tekee asioita ajattelematta. Hänestä on myös helppo tehdä syntipukki, koska hän ei puhu aikuisille. Ja kun hän ei puhu aikuisille, hän patoaa sisälleen kokemansa epäreiluuden. Johon kukaan ei voi puuttua. Ja joka turhauttaa.

Ensimmäiset muutokset alkoivat näkyä oppitunneilla. Oppilas alkoi tehdä tehtäviä. Kirjoja ei tarvinnut enää jokaisella tunnilla houkutella repusta esille, riitti, että meni pyytämään. Ja jaksoi istua vieressä niin kauan, kunnes tavarat ovat esillä. Ja kysellä samalla jotain oppilaan elämään liittyvää: miten meni viikonloppu, mitä teit eilen, mitä teidän koirille kuuluu? Oppilas vastasi urahtamalla tai kohauttamalla hartioitaan. Jatkoin kyselemistä. Samalla aloitettiin tehtävien teko. Koska monta kuukautta oli jäänyt opiskelussa väliin, oli tarpeen kuroa kasaan sitä, mitä muut olivat jo tehneet. Siitä ei tullut mitään ongelmaa - oppilas vakautti muutaman kuukauden aikana osaamistasonsa kouluarvosanojen 7-9 välille. Koulusta lähtevät tiedotteet ja kokeet rupesivat tulemaan takaisin, kun niissä oli mukavaakin viestiä. Lisäksi pidimme oppilaan vanhempien kanssa tiiviisti yhteyttä muutenkin.

Välitunneilla oli edelleen kahnausta. Oppilas provosoitui ja provosoi, eikä edelleenkään pystynyt puhumaan siitä, mitä oli tapahtunut. Pikku hiljaa oppilas löysi kuitenkin paikkansa luokastamme ja alkoi ymmärtää, että en ole häntä vastaan vaan hänen puolellaan. Ensimmäinen voitto oli se, kun oppilas tuli yhdeltä välitunnilta sisälle luokkaan ja sanoi, että tuli sen takia, että olisi muuten lyönyt toista. Tähän kannustamme - tule sisälle rauhoittumaan ja puhumaan aikuisten kanssa, jos tekee mieli tehdä jotain typerää.

Oppilas tuli kouluun päivittäin, läksyt tehtynä ja useimmiten hyvällä mielen. Ongelmaksi muodostuivat ne päivät, kun en ollut koulussa. Keskisormi nousi pystyyn, tavarat lentelivät ja oppilas valui pulpettinsa päällä tekemättä mitään. Syytä sille, miksi oppilas hyväksyi minut alusta asti ja ohjaajan vasta lähes vuoden päästä siitä, kun he tutustuivat, ei löytynyt. Nyt kuitenkin luottamussuhde on saatu aikaiseksi.

Edelleen on koulupäiviä, jolloin opettajaa turhauttaa se, että miksi asiat pitää tehdä niin vaikeaksi? Silloin on hyvä pysähtyä miettimään, että toiminnan takana luultavasti on syy. Olen muun muassa tänä syksynä viettänyt puoli tuntia koulun pihalla yrittäen suostutella oppilasta kouluun. Jossain vaiheessa ohjaaja sitten keksi, että oppilas ei tule nyt sisälle sen takia, että hän ei halua mennä luokkaan, jonne hänen olisi pitänyt mennä. Siellä oli oppilaita, joiden kanssa oli ollut juuri suurempaa välienselvittelyä. Oppilas ei tätä kuitenkaan saanut itse sanottua, se piti onkia rivien välistä.

Ja mitä me sitten teemme, kun asia ei mene helpomman kautta? Me kaivamme takin taskusta varapäreen ja kokeilemme, mitä kautta homma onnistuisi. Komentamalla ja "kurilla" ei tule tämän oppilaan kanssa tuloksia. Reiluudella, puhumalla, luottamuksella ja pitkällä pinnalla tulee. Osa opettajista kutsuu tätä hemmotteluksi ja lellimiseksi. Minä kutsun sitä inhimillisyydeksi ihmisen pahaa oloa kohdattaessa. Kaikki näkevät sen, että lapsi voi todella huonosti. Jos se paranisi ääntä korottamalla, ei ongelmaa enää olisi.

--

Tällä kirjoituksella yritin kertoa ajatuksistani siitä, miten meidän luokka eroaa yleisopetuksen luokasta. Ymmärrän, että yhteiset säännöt, kuri ja tietynlainen ehdottomuus kuuluvat koulumaailmaan. Meidän luokassa niitä peilataan kuitenkin jokaisen oppilaan kokemusmaailman kautta yksilöllisesti. Oppilaan parasta ajatellen.

Jos tästä heräsi jotain ajatuksia, kommentoikaa! Lukisin ajatuksianne mielelläni.

tiistai 20. marraskuuta 2012

"Ime munaa vitun ämmä!"

Otsikossa kuvatunkaltainen terveinen on, jollei päivittäistä, niin ainakin viikottaista palautetta töissä. Minua on tänä syksynä kutsuttu huoraksi, ämmäksi ja lehmäksi. Näiden kutsumanimien eteen on lisätty milloin läskiä, milloin vittua, milloin saatanaa ja milloin helvettiä. Minun on käsketty imeä munaa ja imeä isääni. Työterveydessä psykologi kysyi, että miltä se tuntuu. Vastasin silloin rehellisesti, että ei sitä ota henkilökohtaisesti. Ensimmäistä kertaa tuo "läski lehmä" oli kyllä aika kipeä ilmaus, mutta ei senkään miettiminen enää oikeastaan herätä muuta tunnetta kuin surun. Surun näiden lasten takia.

Kyllä se silti pysäyttää. Jokainen näistä kohtauksista, joka päättyy täysin kontrolloimattomaan aikuiselle huutamiseen, haukkumiseen. Vaikka sanoja sinänsä ei ota henkilökohtaiseksi, jokainen tilanne kolahtaa ja lujaa: miten tämä lapsi edelleen voi näin huonosti tässä minun lähelläni? Olenko epäonnistunut, onko koulumme epäonnistunut, kunta epäonnistunut? Miksei apua saa?

Yhtenä päivänä turhautuminen vei voiton. Menin oppilashuoltoryhmään kuuntelemaan kahden oppilaan asioiden seurantaneuvottelua. Toinen oli käynyt erittäin vakavasti toisten oppilaiden päälle koulussa toistuvasti ja toisen koulukuntoisuus heittelee valtavasti. Niinä päivinä, kun hän ei ole koulukuntoinen, hän on vaaraksi itselleen ja muille ja estää muiden työskentelyn. Olen tätä viestiä vienyt koko syksyn eteen päin kaikille tahoille, jotka olen keksinyt. Kun sain taas kerran oppilashuoltoryhmästä kuulla, että asiat ovat pysähtyneet ja apua (meille luokkaan tai oppilaalle ylipäätänsä) ei ole tulossa, aloin itkeä. Ja sen jälkeen suutuin siitä itselleni, kun oppilashuoltoryhmän aikaa meni siihen, että joukko ammattilaisia sai lohduttaa aikuista ihmistä. On täällä tärkeämpääkin kuin minun tuskastumiseni ja epätoivoni.

Mä haluaisin tehdä töitä näiden lasten hyvinvoinnin eteen. Mutta mä en todellakaan tiedä, onko tästä mun koko syksyn työstä ollut mitään hyötyä. Niillä lapsilla on edelleen aivan kamala olo itsensä kanssa ja ne tarvitsevat apua. Mä en osaa auttaa. Mä uskoin, että jostain löytyisi joku taho, joka voisi tehdä jotain, josta saisi apua. Sen takia mä olen näitä asioita raahannut koko syksyn joka viikko oppilashuoltoryhmään ja pitänyt yhteyttä eri toimijoiden kanssa. Nyt tuntuu, että enemmän olisi ollut apua siitä, jos mä olisin ne kymmenet (!) tunnit istunut alas ja puhunut niiden lasten kanssa.

Onko millään, mitä mä teen, mitään merkitystä? Mulle hoetaan koko ajan, että mä teen hyvää työtä. Kiitos siitä sen sanojille. Mutta onko tässä tilanteessa enää mitään merkitystä, tekeekö tämän työn hyvin vai huonosti? Mikä merkitys tällä on?

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

"Sota ei yhtä miestä kaipaa!" - vai kaipaako?

Koen huonoa omaatuntoa niistä päivistä, jolloin en ole töissä. Tämä tarkoittaa siis sairaslomapäiviniäni. Viimeiseen asti vitkutan sairaslomalle jäämistä, yritän mennä töihin ja mietin siellä sitten, että eipä ollut taas järkevää. Kipeänä ja kiukkuisena (nämä kulkevat minulla käsi kädessä) töissä oleminen ei hyödytä oikein ketään - ei oppilaita eikä varsinkaan itseäni.

Ennen rehtorille soittamista tsemppaan itseäni ja yritän saada itseni erityisen selkärankaiseen mielentilaan - minulla on oikeus ja oikeastaan myös velvollisuus olla pois töistä silloin, kun olen sairas. Tartun puhelimeen ja soitan. Rehtori ottaa ilmoituksen hyvin vastaan ja käskee ehdottomasti jäämään kotiin. Sitten vietämme hetken aikaa panikoiden sitä, että kuka ihme sinne saadaan sijaistamaan, onko jotain erityisen tulenarkaa tänään ohjelmassa ja kuka oppilaista on ollut milläkin tuulella. Lopulta rehtori käskee minut nukkumaan. Tottelen kiltisti.

Varsinainen päänsärky alkaa vasta sitten, kun palaan töihin. Vaikka sen sodan ei kuuluisi minua kaivata, on pakka kuitenkin totaalisen sekaisin. Oppilaita on jouduttu erityisen paljon pistämään kesken päivän kotiin ja siirtämään muihin luokkiin rauhoittumaan. Tappeluita on ollut paljon, ensimmäinen päivä sairasloman jälkeen menee niiden selvittelyyn. Ohjaaja onneksi osaa luonnollisesti selvittää tilanteet luokassa niin kuin meillä on tapana, mutta silti selvittelyä riittää reilusti vielä seuraavallekin päivälle. Seuraamuksia, soittorallia koteihin ja erilaista palaveeraamista. Yksi oppilas reagoi minun poissaolooni aina erityisen rankasti, eikä koulunkäynnistä tunnu tulevan mitään silloin kun minä olen pois. En tiedä mistä tämä johtuu ja itselle tulee kamala olo, kun miettii sitä, mitä tuskaa se oma sairastuminen jostain syystä oppilaalle tuottaa. Sinänsä meidän luokan rutiinit kun rullaavat aika lailla samalla tavalla oli paikalla ketkä tahansa aikuiset, toimintatavoissa ei kamalasti ole eroja.

Luokka on niin voimakkaassa käymistilassa, että pienikin muutos räjäyttää heikon tasapainon silmille. Kaikki varmaan muistavat vähintään omasta lapsuudestaan sen, kuinka ihanaa oli kun tuli sijainen, jota pystyi höynäyttämään ja koko päivä meni villittelyyn? Meillä tämä ei kuitenkaan ole tästäkään kiinni - luokassa on aina aikuisia, jotka ovat lapsille tuttuja ja jotka tuntevat meidän rutiinit, eli "höynäytysmahdollisuuksia" ei juuri ole. Jostain syystä vain se palikkatalo hajoaa niin kovin vähästä.

Jää tässä sitten hyvillä mielin sairaslomalle. (Ja tiedän, tämä ei saa vaikuttaa siihen, jäänkö saikulle silloin kun olen sairas. Teen jatkuvasti töitä sen kanssa, että se ei vaikuttaisi. Vaikuttaa silti tällä hetkellä.)

maanantai 5. marraskuuta 2012

Tunnustus

Sain blogitunnustustuksen, kiitos Susannalle! Oli mukava saada tällainen yllätys.



Tunnustuksen säännöt ovat seuraavanlaiset:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Ja seuraaville kuudelle jaan tämän itse (kuudelle, koska en lue blogeja niin paljoa, että olisi enemmän jaettavaa...):

1. Apua, oon ope! Kiitos samaistumisen hetkistä ja vertaistuesta kollegalle. 
2. Reppuvihko - kurkistus yläkoulun puolelle aineenopettajan elämään.
3. Hemulin kolo oli ensimmäinen opeblogi, johon tutustuin. Kirjoittajan parin ensimmäisen opettajavuoden kokemuksien lukeminen oli antoisaa. Kirjoittaja kirjoitti silloin todella aktiivisesti. 
4. Yliopistotutkinto alle tavoiteajan on jostain syystä hiljentynyt. Tätä oli kiva lukea kun ikävöi opiskelumaailmaan.
5. Canterburyn tarinoita -opiskelua Englannissa.
6. Kuvis ja askartelu on antanut älyttömästi vinkkejä kuvistuntien toteutukseen. 

Ja ne kahdeksan satunnaista asiaa minusta:

1. Tykkään mennä töihin aikaisin aamulla. Mielellään olen omassa luokassa jo ennen seitsemää, mutta ihan viimeistään 7:30. Tykkään laitella tavarat rauhassa paikalleen, miettiä pikkaisen päivää ja kiirellisyyslistaa ja tehdä vähän paperitöitä. On meitä muitakin aikaisia lintuja, on hauska huomata.

2. Pidän eniten matematiikan opettamisesta. Matematiikka on ihanaa, helppoa ja loogista, joten siitä on helppo keksiä esimerkkejä ja havainnollistaa tehtäviä. Englannin opettaminen uudella kirjasarjalla (Yippee!) on myös mukavaa.

3. Olen kerran läpikäynyt työuupumuksen ja siihen liittyvän masennusjakson. Oli aika pysäyttävää kokea itse se, kun et jaksa etkä pysty pukemaan aamulla päälle tai käymään illalla suihkussa. Muistan juuri ennen sairaslomaani itkeneeni eteisessä sitä, etten jaksa lähteä viemään koiria ulos kun pitää kävellä rappuset alas ja takaisin ylös. Kuukauden breikki toi takaisin normaalin rytmin ja elämästä pystyi taas saamaan jotain irti.

4. Minulla on maailman paras työpari, jota ilman en olisi tänä syksynä jaksanut työtäni. Kiitos Sinulle!

5. Opiskeluaikana ajattelin, että haluaisin ehdottomasti työskennellä sellaisten lasten parissa, joilla on tunne-elämän säätelyn vaikeuksia ja erilaisia käytöspulmia. Nyt tuntuu, että voisi sitä varmaan tehdä muutakin... Tosin kyllä mä edelleen olen sitä mieltä, että työni on mielenkiintoista, pohdin vain, että voisiko jokin muu olla vähän vähemmän kuluttavaa.

6. Mä edelleen välillä järkytyn siitä, että mä olen jonkun "ope". Että joku muistaa vielä kymmenen vuoden kuluttua, että minä opetin häntä. Nyt mä olen aikuinen.

7. Lataan akkuni tallilla. Jos en pääse tallille ja hevosen selkään, olen äreä ja huonotuulinen. Enkä jaksa töissä. Ostin kesällä ensimmäisen oman hevoseni ja nautin nyt täysillä heppatytön elämästä.

8. Koen työssäni jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta, vaikka yritän jaksaa uskoa, että en tee työtäni merkittävästi huonommin kuin kukaan muu tähän tilanteeseen asetettu. Tilanne on vain todella vaikea.


--

Kiitos taas kommenteista, paljon sain niistä mietittävää. Työterveyteen on nyt varattu keskusteluaikaa.