Muutoksen tuulet vedetty takaisin

En saanut sitä viime merkinnässäni vihjaamaani opettajan paikkaa. Rehtori informoi minua virheellisesti siitä, että päteviä hakijoita olisi ollut vain yksi (minä). Siinä oli ollut jokin sekaannus ja meitä olikin kaksi. Toinen suuremmalla kokemuksella varustettu ja hän tietenkin sai paikan. Ja minä jäin ihmettelemään, että kuinka oikein jaksan.

No kuinka minä oikein jaksan? Seuraavanlaisen sotasuunnitelman olen tehnyt:

1. En suostu enää ottamaan kaikkea vastuuta vastaan. Kun minulle palaverissa annetaan lisähommia, kysyn, mitä edellisistä jätetään pois. "Kun ei tehdä huonosti, jätetään jotain tekemättä." sanoi työterveyslääkäri Vuokko Hupli, jonka työssäjaksamisluennolla olin.

2. Jaan työtehtäviä. On asioita, jotka minun pitää tehdä. On myös asioita, jotka voin organisoida muille tehtäväksi, jos minulla on aikaa organisoida. Sitä aikaa on nyt löydyttävä.

3. Priorisoin työtehtävät. Arvotan ne tärkeysjärjestykseen ja mietin oikeasti sitä, missä ei ole varaa tehdä huonosti, mikä taas ei johda kenenkään pahaan oloon jos jää tekemättä. Jatkan siis täydellä höyryllä oppilaiden pahoinvoinnista kertomista ja siihen puuttumista, koska sitä ei ole varaa tehdä huonosti tai jättää tekemättä. Sen sijaan en ota stressiä siitä, jos ei tälläkään viikolla saada kuviksen tunnilla tehtyä mitään järkevää. Kukaan ei kuollut.

4. Yritän silti löytää aikaa ja hetken opetukselle. Koska siinä ihan oikeasti mieli lepää ja olo rauhoittuu. Jos koko päivän juoksen palaverista toiseen ja yritän aina luokassa ollessani tehdä sataa asiaa yhtä aikaa, pää räjähtää. Olen opettaja, minulla on oikeus välillä myös opettaa.

5. Kun olen töissä, olen töissä. Kun olen vapaalla, olen vapaalla. Vapaalla en ole töissä. Vapaalla minä pidän huolta siitä osasta minua, joka ahdistuu kun ei saa asioita tehtyä niin hyvin kuin haluaisi. Siitä, joka tuntee riittämättömyyttä ja huonoutta. Vapaalla minä olen vain minä, en opettaja.

6. Ratsastan. Treenaan. Harjoittelen. Nyt vähän aikaa, itseäni säästääkseni, suhtaudun työhöni sillä tavalla, että se on jotain, mitä minun tulee tehdä, että saan illalla mennä tallille ja nousta oman hevoseni selkään harjoittelemaan uusia kuvioita. Silloin se nimittäin on sen arvoista, vaikka se ei tällä hetkellä työnä ole minuutta eheyttävää, vain rikkovaa.



Ja hei - huomenna alkaa viimeinen viikko ennen joulua!

Muutoksen tuulia

Juttelin työpsykologin kanssa siitä, millaisia eroja hän oli huomannut työuupumusseulani pisteitä laskiessa. Hän oli siis verrannut työuupumusseulan, jonka täytin pari viikkoa sitten, vastauksia niihin, jotka olin täyttänyt tämän vuoden helmikuussa ennen sairaslomalle jäämistäni. Yhtäläisyytenä näissä oli ensinnäkin se, että työuupumus alkaa olla jo aika vakavalla tasolla. Työt vaikeuttavat nukkumista, vapaa-ajan asioiden mielekkyyttä ja lisäksi on tullut pysyvästi seuraksi tunne, ettei työllä ole mitään merkitystä. Töihin lähteminen ärsyttää ja tuntuu rasittavalta mennä taas kerran koko päiväksi toistamaan samoja merkityksettömiä asioita töihin. Eli siis asenteen kääntyminen vaarallisen kyynisyyden puolelle on nyt tapahtunut. Yksi merkittävä ero kuitenkin löytyi. Viime keväänä koin, että olen merkittävästi huonompi kuin muut opettajat, ja että teen huonoa työtä. Nyt en enää koe niin. Koen, että olen ihan hyvä opettaja, joka tekee ihan hyvää työtä riittämättömillä resursseilla. Tämä on varmaan se ero, joka on pitänyt minut tähän asti pystyssä ja työskentelemässä. Pystyn menemään joka päivä töihin, enkä vihaa itseäni työpäivän jälkeen. Olo on vain tyhjä.

Sen lisäksi, että luokkamme tilanne noin ylipäätään on hankala, erityistä lisäpainetta tuo nyt se, että joudun olemaan todella paljon pois luokasta. Minulla on kamalasti palavereja, ja rehtori on ottanut nyt sen linjan, että pidämme osan palavereista opetuksen päällä. Tämä sen takia, että saamme minun työpäivien pituuksia vähän suitsittua. Tämän olen ottanut huojentuneena vastaan, koska työviikot ovat menneet aivan liian pitkiksi ja palavereja on tarvinnut pitää iltamyöhään asti urakkana. Ja kuten varmaan jokainen tietää, ei sen kahdeksan tunnin jälkeen enää yleensä ajatus leikkaa kovin hyvin, joten palaverit ovat olleet omalle päälle hankalia. Nyt se asia on omalta osaltani helpottanut, mutta näkyy tosiaan siis luokan rauhattomuuden lisääntymisenä.

Eräs meidän koulun kollegani oli vähän aikaa sijaistamassa meidän luokassa ja sanoi sen jälkeen, että hän ei tekisi minun työtäni päivääkään, työolot eivät ole inhimilliset. Hän kehoitti etsimään uutta työpaikkaa. Tuo puheenvuoro aiheutti minussa silloin kovaa vastustusta, enkä halunnut ajatella koko asiaa. Jostain se silti hiipi mieleeni ja aloin miettimään sitä uudestaan. Nyt olen saanut samaa viestiä myös muualta.

Ja pitkien pohdiskelujen jälkeen tein päätöksen. Haen muualta töitä. Koska minulla on oikeus suojella omaa, vasta kasvuvaiheessa olevaa opettajuuttani kyynisyydeltä ja ammatti-identiteettini murskautumiselta. Toteutin siis suunnitelmani, ja lähiaikoina selvinnee, minne tiet vievät. Ja mitä sieltä tien varrelta ja päästä löytyy.