torstai 25. lokakuuta 2012

Pienestä se on revittävä - Päivän positiivinen: Tänään ei kotimatkalla itkettänyt

Tällä viikolla on taas tehty ilmoitusta poliisille, sosiaalitoimeen, palaveerattu vanhempien kanssa, palaveerattu opettajien kanssa, palaveerattu rehtorin kanssa, istuttu oppilashuoltoryhmässä... On ainakin siis puhuttu ihan väsyksiin asti. Jotenkin taas tuntuu, että en ole koko viikolla saanut opettaa ollenkaan. Vaikka olenhan mä saanut vähän välillä. Tänäänkin kaksi tuntia meni niin, että suurin osa teki jotain järjellistä ja minä ehdin opettaa niitä, jotka pystyivät ottamaan opetusta vastaan. Olen luopunut siitä ajatuksesta, että minun pitää pystyä opettamaan kaikkia. En pysty. Keskityn opettamaan niitä, jotka ovat sillä hetkellä siinä kunnossa, että voivat ottaa opetusta vastaan ja haluavat ottaa sitä vastaan. Oppilaat ovat myös tietoisia siitä, että minä ja ohjaaja olemme paikalla ja jos he vaihtavat mieltänsä niin, että haluavatkin tehdä hommia, apua saa heti kun mieli muuttuu ja kirjat ottaa esille. Mahdollisuus tehdä koulutyötä on niille, jotka sen haluavat käyttää.

Tämä oivallus on nyt helpottanut jotenkin oloa. En minä voi pakottaa nippanappa koulukuntoista oppilasta oppimaan. Ensin pitää olla pää edes jotenkin koossa, sitten onnistuu opiskelukin. Jos ajatukset eivät sitten ole  kotioloissa ja kylillä tapahtuneissa tappeluissa. Aika monta palapelin palaa on koottava oikealla tavalla kasaan ennen kuin on kasassa koulukuntoinen oppilas.

Mutta sitten siihen, miksi tänään ei autossa itkettänyt. Jännitin ihan kamalasti koko päivän yhtä palaveria, jossa piti käsitellä vaikeita asioita ja ajattelin, että se menee vähän rumaksi. Ei pitäisi ikinä olettaa. Palaveri meni älyttömän hienosti, kaikki osallistuivat keskusteluun ja tuntui, että ehkä saadaan aikaiseksi jotain konkreettista. Huoli oppilaasta ei ehkä hirveästi vähentynyt, koska huoli on niin valtava vuori, että sitä on hankala lähteä purkamaan. Mutta omalle työidentiteetille teki hyvää se, että kaikki ei mene koko ajan perseelleen.

Noin ylipäätänsä olen huomannut itsessäni joitain työuupumuksen merkkejä. Uniongelmia, kyynisyyttä ("Kannattaako mun mitään yrittää kun perseelleen menee kuitenkin") ja sitä, että koen, että teen työni tosi huonosti ja olen opettajana varsin ala-arvoinen. Vaikka tiedän sen, että en varmaankaan tee hommiani erityisen huonosti, olen vain nyt aika pahan paikan edessä ja vähän neuvoton. Lisäksi mietin, että mikä mussa on, kun mä ajaudun tähän tilanteeseen tänäkin vuonna? Eikö yhden työuupumuksen ja masennusjakson läpikäyminen riittänyt? Miten tämä tilanne on taas tämä?

Kiitos kaikille kommenteista viime postaukseen, paljon tuli niistä taas mietittävää. Ja kiitos kaikista tsempeistä ja voimista, ne on otettu ilolla vastaan. Mukavaa alkutalvea teille kaikille myös!

torstai 18. lokakuuta 2012

Silmät selässä

Ihan ensimmäiseksi kerron, että olen taas kerran miettinyt koko blogin lopettamista. Mun blogissa käy tällä hetkellä 100-200 kävijää päivässä, ja se tuntuu tosi hurjalta, koska en mainosta blogiani missään ja oikeastaan kukaan mun lähipiiristäni ei tiedä blogista, eli 95% kävijöistä on minulle tuntemattomia. On sellainen olo, että miksi mä kirjoitan nämä mun epäonnistumiset ylös? Entä jos joku tunnistaa? Olen yrittänyt pitää selkeää linjaa sen suhteen, mitä kirjoitan ja mitä en blogiini, ja kaiken takana pystyn kyllä seisomaan, jos joskus "paljastun". Toisaalta olen myös muutellut sieltä ja täältä faktoja ihan vain sen takia, että tunnistaminen ei olisi ihan niin lastenleikkiä.

Näiden pohdintojeni kautta olen taas kerran löytänyt sen asian ääreen, mikä mut sai silloin 1,5 vuotta sitten aloittamaan tämän blogin. Mun on pakko saada prosessoida näitä asioita, ja kirjoittaminen on aina ollut mulle se paras keino tähän. Nyt on rinnalle tullut myös tuon minun ihanan työparini kanssa keskustelu, kun voidaan puhua asioista ihan niiden oikeilla nimillä kun molemmat tiedetään, mistä on kse. Tämä blogi on kuitenkin mukana ajatuksissani ja helpottaa jäsentämään mietteitäni. Ihan vielä en siis ainakaan ole lopettamassa.

Mutta haluaisin kysyä teiltä lukijoilta jotain. Mistä olette löytäneet tänne? Miksi luette tätä blogia? Olisi mielenkiintoista kuulla vastauksianne. Tiedän, että kommenttien kirjoittaminen on työlästä ja olen laiska niitä itsekin kirjoittamaan. Mutta jos viitsit ja jaksat, niin kuittaapa tuonne kommenttilaatikkoon jotain. Ihan pelkästään kirjoittajan mielenkiintoa tyydyttämään. Kommentit menevät edelleen esitarkastuksen kautta näytille, eli eivät ilmesty sinne heti.

--

Nyt olen syyslomalla. Mutta kuten huomaatte, en ole oikein irrottautunut syyslomalle aidosti. Olen yrittänyt tehdä kaikkea muuta, käynyt tallilla ja koirien kanssa pihalla, nähnyt ystäviä ja puuhaillut kaikkea mahdollista. Mutta irrottautuminen ei nyt vain onnistu. Nukkunut olen sentään aamuisin pitkään, eli univelat alkavat olla nyt kuitattuna.

Töistä irrottautumisen vaikeuteen on vaikuttanut varmasti kaiken kaikkiaan todella vaikea syksy ja muutaman oppilaan pari viikkoa ennen syyslomaa kärjistynyt tilanne aiheutti sen, että viikot ennen syyslomaa olivat aika karmaisevat. Tein, mitä minun oli tehtävä ja otin yhteyttä eri tahoihin, ja otin vastaan sen, mitä vanhemmilla oli sanottavaa näistä minun toimistani. Pystyn kuitenkin seisomaan sen takana, mitä tein. Jotenkin vasta kun selitimme ohjaajan kanssa oppilashuoltoryhmässä millaista oleminen on meidän luokassa nyt (koko ajan silmät selässä, tilanteita ennakoiden, mitä mielikuvituksellisimpia lyömäaseita piilotellen ja kaikissa hetkissä varuillaan ollen) on, selvisi itsellekin aika selvästi, että ei se voi tällaista olla. Nyt on sitten tehty toimia, katsotaan johtavatko mihinkään.

Lisäksi jännittää se, miten arki lähtee taas syysloman jälkeen runnaamaan. Meille tulee kaksi uutta oppilasta, joista kummankaan tilanne ei ole ihan yksinkertainen. Lisäksi on odotettavissa tavallinen ruljanssi, kun kaikki hakevat paikkansa uudestaan uudessa tilanteessa. Enkä nyt tarkoita ainoastaan fyysistä pulpettien raahaamista edes takaisin uusien oppilaiden takia, vaan myös henkistä oman paikan hakua. Mikä on minun asemani nyt tässä uudessa kuvassa.

Tässä tämänkertaiset. Nyt yritän irrota takaisin syyslomalle vielä muutamaksi päiväksi.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Liian pahoinvoiva kouluun?

Kiitos viesteistä viimeiseen postaukseeni. Tuntui herättävän paljon ajatuksia, ja ymmärrän kyllä, että saattoi kuulostaa aika kamalalta. Ja aika kamalaahan se on, mutta niin on ihan rehellisesti sanottuna varmaan tilanne aika monissa tähän meidän malliin rakennetuissa "sillisalaatti pienryhmissä", joissa mielenterveyteen, sosiaalisiin taitoihin ja käyttäytymisen pulmiin liittyvät asiat nousevat erityisesti esille. Kyllä täällä jaksetaan, päivä kerrallaan. Joskus on parempiakin päiviä, tällä viikolla useampiakin.

Viime viikolla tapeltiin taas ja kunnolla. Lähdin selvittämään vyyhtiä täysin turhautuneena perjantaina - ärsyttää todella, kun oppilaat periaatteessa tulevat toimeen, mutta kuitenkin koko ajan leimahtaa niin, että tappeluja tulee. Jatkuvaa haukkumista ja myös fyysisiä yhteenottoja, mutta oppilaat kuitenkin koulunkin jälkeen pyörivät yhdessä ja käyvät toistensa luona pelaamassa pleikkaria. Ja tappelut koulussa ovat kuitenkin rajuja, joista ei toivuta, vaan huudetaan, kirotaan ja haistatellaan luokassa vielä lähes tunti tapahtuneen jälkeenkin. Perjantaina siis kutsuin molempien vanhemmat paikalle maanantaiksi - oppilaille mahdollisuus rauhoittua viikonlopun yli, mutta riittävän nopea reagoiminen silti. Onneksi molemmat vanhemmat pääsivät näin lyhyellä varoitusajalla paikalle, ja saatiin siinä yhdessä vähän asiaa purettua. Sovittua yhteiset pelisäännöt, rangaistukset, seuraamukset ja seuranta. Ja tämä viikko on ollut huomattavasti helpompi, kotonakin otettiin asia tosissaan. Ihania vanhempia.

Tämä viikko on ollut muutenkin helpompi kuin aikaisemmat. Yksi merkittävä asia, mikä pyörii koko ajan keskustelussa esillä, on koulukuntoisuus. Milloin oppilas on siinä kunnossa, että hän voi olla koulussa. Periaatteessahan koulujen järjestyssäännöt ovat aika tiukat: oppilaan pitäisi olla oppitunnilla häiritsemättä opetuksen kulkua ja osallistua tehtävien tekemiseen. Jokainen opettaja tosin varmaan tietää, ettei se nyt aina näin mene. Itse ajattelen koulukuntoisuutta kolmen asian kautta, joista ensimmäinen on muiden oppilaiden turvallisuus. Jos minulle tulee vahva tunne, että muiden oppilaiden turvallisuus on uhattuna, ei oppilas ole koulukuntoinen. Meiltä siis vanhemmat tulevat kesken päivän hakemaan aggressiivisesti käyttäytyvän oppilaan kotiin. Tällä tarkoitan sellaista oppilasta, joka ei pysty rauhoittumaan tilanteen loputtua ja antamaan toisen olla, tai uhkaa satuttaa toista oppilasta niin, että tulee sellainen olo, että oppilas on oikeasti tosissaan. Toinen seurattava asia on se, että milloin oppilas häiritsee opetusta niin paljon, että työskentely tulee muille lähes mahdottomaksi. Tällaisia tilanteita on myös ollut, joissa oppilas ei voi lopettaa huutamista, kiroilemista ja muiden oppilaiden provosoimista ollenkaan. Tässä erotan tietysti sen, milloin oppilas ns. "pullikoi" tai "kokeilee" ja milloin hän on oikeasti sellaisessa tilassa, jossa hän ei hallitse itseään. Silloin jos mennään tämän rajan ylitse, ja sieltä ei pystytä tulemaan takaisin aikuisen kanssa rauhassa keskustellen toisessa tilassa (meillä väliseinän takana erillisessä huoneessa), niin myös silloin lähdetään kesken päivän kotiin. Kolmas ja tärkein pohdittava asia on tietysti jokaisen lapsen oma kuormitus. Jos näen lapsesta, että hänen on nyt yksinkertaisesti mahdoton kantaa sitä kuormaa, mitä koulussa käyttäytymisen ja olemisen vaatimus hänen päälleen kaataa, lähdetään myös kotiin. Näissä kaikissa tilanteissa ensin konsultoidaan vanhempia, tarvittaessa rehtoria tai oppilaan aikaisempaa opettajaa (joka on asiantuntija-asemassa sellaisen oppilaan kohdalla jota olen opettanut vasta hetken). Ainoastaan, jos kyse on muiden oppilaiden turvallisuudesta, ei mitään konsultointia tehdä ennen tilanteen täydellistä katkaisemista.

Edelliseen haluan tietysti sanoa vielä sen, että koulustahan ei suurin osa oppilaista lähde kotiin kesken päivän meidän luokastakaan. Mutta onneksi olen verrattuna viime vuoteen nyt oivaltanut sen, että joskus oppilas ei ihan oikeasti ole koulukuntoinen ja se pitää todeta. Sen ääneen sanominen on itselle hyväksi ja parhaassa tapauksessa pysäyttää vanhemmat ja muut lapsen asioita hoitavat ihmiset hetkeksi pohtimaan tilannetta kokonaisvaltaisesti. Näin ylipäätäänhän kuitenkin on niin, että lapsen täytyy voida todella pahoin, jotta hän ei ole koulukuntoinen. Huonot päivät, huonot mielet, pienet tappelut, raivarit ja muut kuitenkin ovat sitä arkipäivää, ei silloin ole kyse siitä, että oppilas ei pystyisi käymään koulua.