Kiitos Kati hoputtelusta, sain aikaiseksi vihdoin aloittaa jo pitkään mielessä olleen blogikirjoituksen. Yhtään kertaa en ole ehtinyt kirjoittaa, tai ehkä paremminkin en ole etsinyt aikaa kirjoittamiselle. Toisaalta olo on nyt sellainen, ettei kirjoittamiselle ole ainakaan samalla tavalla tarvetta kuin aikaisemmin.
Syy on yksinkertainen: nautin työstäni. Minulla on kova kiire niin töissä kuin vapaa-ajallani, mutta töissä saan apua aina sitä pyytäessäni ja tarvitessani. Lisäksi minulla on ihana, tukeva työyhteisö ja erityisen mahtavat lähimmät työtoverini: eli n. 5 opettajaa ja kouluohjaaja. Koko koulussahan toki on vielä lisäksi lisää ihmisiä, joihin en ole niin ehtinyt vielä tutustuakaan, mutta ajan kanssa...
Oppilaat alkavat nyt olla jo jonkin verran tuttuja ja koulutyö käy sitä kautta helpommaksi kun ei tarvitse jokaisen kanssa erikseen miettiä miten hommat aloittaa ja miten ne saa sujumaan. Lisäksi ei tarvitse koko ajan pohtia sitä, vaatiiko liikaa vai liian vähän ja tasapainoilla koko ajan. Myös ne oppilaat, jotka saavat minulta laaja-alaista erityisopetusta, alkavat hiljalleen tulla tutuiksi. Kyllä tämä tästä.
Opetustunteja minulla on vähemmän kuin viime vuonna, mutta täysin sopivasti. Työpäivän pituus pysyy kuitenkin nyt jo huomattavan paljon paremmin käsissä: "It is what it is" on uusi lempihokemani. Annan itselleni myös anteeksi sen, että joskus unohdan jotain ja aina tunnit eivät ole niin ihmeellisesti valmisteltuja.
Toisaalta tästä pääsemme myös yhteen ihanaan tämän syksyn asiaan: pitkästä aikaa saan tehdä töitä sellaisten oppilaiden parissa, joille voin suunnitella tunnin ja sen jälkeen pitää sen. Noin yhdeksän kertaa kymmenestä oppilaat tulevat välitunnilta sellaisella mielialalla, että suunnitellun oppitunnin pystyy toteuttamaan. Viime vuonna tuskastuin koko suunnitteluun niin, etten lopulta edes jaksanut suunnitella mitään, koska en uskonut, että suunnitelmat pitäisivät ikinä.
Nyt jotenkin on vasta herännyt siihen, kuinka kauas viime vuoden oleminen loppupeleissä meni koulunkäynnistä. Vika oli varmasti paljon minussa - siinä, että väsyin niin totaalisesti, etten oikeastaan jaksanut edes yrittää. Mutta jotenkin nämä viisi kulunutta viikkoa ovat nostaneet myös minun uskoani siihen, ettei syy ollut ainoastaan minussa - kyllä minäkin pärjään kun puitteet ovat sellaiset, että niissä on mahdollista onnistua.
Ai niin, ja yhdestä (pienestä?) asiasta iloitsen erityisesti - nykyään opekokoukset ovat lyhyitä, hyvässä hengessä käytyjä kehitys- ja ideariihiä. Aikaisempina vuosina ne tuntuivat lähinnä taisteluareeneilta puolustus- ja hyökkäysstrategioineen ja sinne tänne lentelevine puukkoineen. Pieni asia, mutta vaikuttaa paljon viihtymiseen.
Yritän palailla enemmän ja tarkemmin lähiaikoina. Saa myös kysellä, kirjoittelen kyllä mielelläni, mutta ideapankki pääsee välillä hieman kulumaan vähiin.
