Uusi, mukavantuntuinen ja kiinnostava työpaikka on nyt löydetty. Jos en ole huomaamattani rötöstellyt viimeisen kahden vuoden aikana ja terveyteni soveltuu edelleen opettamiseen, aloitan 1.8.2013 uudessa virassa koeajalla. Koeajan pituus on kuusi kuukautta. Otin virkavapaata nykyisestä työstäni ensi lukuvuodeksi, katostaan sitten ensi keväänä tilannetta uudestaan.
Olo on helpottunut ja tyhjä. Itku meinaa välillä tulla omassa luokassa oppilaiden kanssa touhutessa, kun tajuaa, että päiviä ei juuri enää ole jäljellä. Tämä luokka oli kuitenkin se minun ensimmäiseni. Olen oppinut kahdessa vuodessa älyttömän paljon. Opettamisesta, opettajana olemisesta ja ennen kaikkea itsestäni. Omia arvoja ja ajatuksia on tarvinut peilata milloin minkäkin tapahtuman lävitse.
Tuntuu kamalalta lähteä, mutta vielä kamalammalta tuntuu ajatus jäämisestä. Niin moni asia on mennyt pieleen, niin monta kertaa pallo on tiputettu silloin, kun sitä ei olisi missään nimessä saanut tiputtaa. Onneksi en ole kuitenkaan ollut yksin - maailman parhaan työparin kanssa tästä kaikesta on kuitenkin selvitty. Ja kaikista eniten hänen takiaan jää myös haikeus. En usko, että kohtalo voi koskaan arpoa minun kohdalleni toista näin loistavaa työkaveria ja tosiystävää. No, onneksi ystävyys säilyy vaikka työkaveruus päättyy.
Muutos jännittää, totta kai. Mutta en ole kauhuissani, niin kuin kaksi vuotta sitten. Nyt minä ainakin tiedän, mitä pahimmillaan voi olla vastassa.
Blogin jatko mietityttää edelleen.
