Työhakemukseton kevät

Keskelle viikkoa pukkasi kuumetta. Ja koska olen huono sairastaja, olen onnistunut jo puuhaamaan kaikkea pientä kotona niin, että olo on heikompi kuin herätessä. Ratkaisuksi keksin blogikirjoituksen: asia, jolle ei tunnu jäävän tällä hetkellä aikaa ja joka pitää hetken paikoillaan. Täydellistä.

Yhtään työhakemusta en ole kirjoittanut, enkä kirjoita tänä keväänä. Se tuntuu samalla helpottavalta ja oudolta. Mol.fi -sivuston selaamisesta en ole päässyt eroon - se on ollut kiinteä osa elämääni aina keväisin jo muutaman vuoden ajan, joten en oikein osaa jättää sitä. Erityisopettajia ja erityisluokanopettajia kaivataan taas - jotenkin kuitenkin minulla on sellainen mututuntuma, että kaivattaisiinko hieman vähemmän kuin aikaisemmin? Erityisopettajien (ml. erityisluokanopettajat) työnkuvaa rukataan kai useammassakin kunnossa, lieneekö se syy vähenemään kääntyneille töille? Toki töitä on edelleen, ja osassa kouluissa jälleen lähes kaikki tai kaikki virat auki muodollisesti pätevien tekijöiden puutteen vuoksi.

Minä en kuitenkaan raapustele työhakemuksia vaan jään ilolla nykyiseen työpaikkaani. En rehellisesti sanottuna usko, että parempaa työpaikkaa olisi missään. Joten sen sijaan, että kirjoittelisin työhakemuksia, olen päässyt miettimään ensi vuoden suunnitelmia. Työnkuvani jatkuu edelleen samanlaisena, mutta toki se tulee kehittymään ennen kaikkea sen takia, että pääsen nyt oikeasti itse sitä kehittämään! Tämä vuosi on ollut mahtava myös siitä syystä, että olen saanut kokeilla kaikkea uutta, ja löytänyt asioita, jotka toimivat, sekä saanut kokeilla myös järjestelyitä, jotka eivät ole osoittautuneet toimiviksi. Ensi vuoteen on siis huomattavasti helpompi lähteä.

Kun sopivasti tuttuun lisää uusia haasteita, syntyy innostavuutta ja motivaatiota. Kaikkea ei voi uudistaa ja muuttaa kerralla, mutta ilman muutosta omaan työhön leipiintyy varmaan helposti. Niin meinasi minulle käydä jo toisena työvuotenani. Nyt yritän pitää huolta, ettei niin tapahdu.

Kun työkaverilla viiraa...

Olen aika vakuuttunut siitä, että työkaverini pitävät minua hulluna. Vähintään hieman tärähtäneenä ja omituisena. Ei sillä, että kukaan olisi sitä minulle ääneen sanonut. Välillä vain huomaan silmäkulmastani kummastuneita katseita, kulmien kohtotusta ja hymyilyä, jopa naurua.

Jaa mihin tilanteisiin nämä reaktiot liittyvät? No, ne liittyvät lähes joka päivä toistuviin spontaaneihin onnen huokaisuihin, jotka taas liittyvät siihen, että koen ihan älyttömän suurta onnea ja autuutta siitä, että saan tehdä töitä näin mahtavassa työyhteisössä näin mahtavien ihmisten kanssa. Pääsen kokemaan niitä tunteita, että minun työlläni on merkitys ja olen työssäni hyvä.

En tiedä, kuinka kauan menee, ennen kuin tilanteeseen tottuu. Edelleen itse puhun helposti, että "Teillä täällä on niin..." ja työkaveri joutuu keskeyttämään ja korjaamaan lauseen alkamaan sanalla "Meillä". Minut on otettu avosylin ja innokkaana vastaan, mutta silti minun on hankala ymmärtää sitä, että minä ihan oikeasti olen osa tuota työyhteisöä - ja jopa ihan yhtä arvokas kuin muutkin.

Viimeisen kuukauden aikana olen myös jakanut ensimmäistä kertaa työkavereiden kanssa enemmän sitä, mitä olen parin viime vuoden aikana kokenut. Sinänsä olen heidän kanssa jo aiemmin keskustellut siitä, että ensimmäiset vuoteni opettajana eivät olleet kaikkein helpommat, mutta nyt olen lisäksi keskustellut omasta työssäjaksamisestani, työuupumuksestani ja siitä, miltä on tuntunut olla niin kauan siinä tunteessa, että epäonnistuu työssään. Puhuminen on helpottanut ja kollegoiden reaktiot ovat olleet ihania. Olen saanut tukea, ymmärrystä ja neuvoja roppakaupalla. Niistä yritän nyt kevään aikana ottaa vaarin ja varata ajan mm. työterveyteen. Sitä aiempaa epäonnistumisen kokemusta, joka vaikuttaa siihen, miten näen työpanokseni edelleen, on purettava. Useita askeleita tällä tiellä on kuitenkin jo otettu: puhuminen työkavereiden kanssa ja lisäksi se, että uskalsin sanoittaa asian omaan kehityskeskustelun pohjaksi kirjoittamaani monisteeseen: Minun työssäjaksamiseeni vaikuttaa edelleen se, että huolimatta muiden vakuutteluista ja ihanasta palautteesta koen silti, että en pärjää ja teen huonoa työtä.

Muutama viikko sitten olleena heikon jaksamisen hetkenä, johon liittyi monia asioita, työkaveri soitteli vielä illalla. Hänen sanansa jäivät mieleen: "Tiedäthän sä, että sä voit tulla töihin ihan juuri sellaisena kuin sä olet? Jos sä olet rikki, me kannatellaan sua. Ja jos sä olet liian rikki tulemaan töihin, me kannatellaan sun luokkaa työaikana ja sua töiden jälkeen."

Voiko tällaista ollakaan?

Piti oikeastaan kirjoittaa ensi vuoden suunnitelmista. Nyt tämä aihe vei mukanaan, palaan ensi vuoteen myöhemmin.

Ennakoivan tukiopetuksen autuus

Ennakoiva tukiopetus ei ole ideana mikään uusi, erityisen mullistava tai erilainen. Ideana on se, että joko oppituntien sisällä tai niiden lisänä niiden oppilaiden kanssa, joiden voi ajatella "tipahtavan kärryiltä" kanssa käydään lävitse seuraavaksi tulevaa asiaa. Siitä huolimatta, että idea ei sinänsä ole mitenkään erikoinen, jaksaa ennakoivan tukiopetuksen teho yllättää uudestaan ja uudestaan tätä noviisiopettajaa.

Olen nyt tehnyt ennakoivaa tukiopetusta viidesluokkalaisten kanssa matematiikan desimaalilukuihin, prosentteihin ja kokonaisiin & kymmenes-, sadas- ja tuhannesosiin liittyen. Ennakoivaa tukiopetusta pidämme matematiikan tuntien lisänä, mitä pidän tärkeänä. Tällöin oppilaat eivät ole poissa varsinaisilta matematiikan tunneilta, vaan saavat sen lisäksi yhden lisätunnin laskemiseen eivätkä jää miltään tunneilla käydyistä asioista paitsi. Oppilaat tulevat siis vapaaehtoisesti yhtenä päivänä viikossa tuntia aikaisemmin kouluun ja käymme heidän kanssaan lävitse tulevalla viikolla edessä olevia matematiikan asioita. Emme toki kaikkia, mutta yritän löytää eteentulevista tehtävistä ne, jotka ovat ns. solmukohtia.

Desimaalilukujakson aloitimme kymmenjärjestelmävälineitä (kuva) käyttäen. Tuhatkuutio tarkoitti kokonaista, satataulu kymmenesosaa, kymmensauva sadasosaa ja pieni keltainen ykkönen tuhannesosaa. Hivenen koen tämän hankalana prosenttilaskujen kannalta, silloin kun taas satataulu tarkoittaa 100% = yhtä kokonaista. Päätin tässä kuitenkin mennä nyt sen mukaisesti, miten oppilaiden oppikirja opettaa, jotta he pystyivät mahdollisimman portaattomasti siirtymään omien luokkien oppitunneille takaisin. Näkeekö joku myy ristiriita tässä? Miten ratkaisisitte tilanteen?

Tämän jälkeen olemme hakeneet laskurutiinia niin erilaisissa yksikkömuunnoksissa, desimaaliluvuilla tehtävissä laskutoimituksissa kuin nyt hiljalleen alkavissa prosenttilaskuissa. Yksikkömuunnoksiin liittyen pääsimme käyttämään myös vetomittoja ja pohtimaan ihan käytännön välineet kädessä, että kuinka monta desilitraa siihen litraan mahtuikaan ja mitä vaihtoehtoja meillä on, jos huomamme käytännön kautta, että meidän litran mittaan mahtuikin 9 desilitraa ;) Oppilaat olivat muuten ihan loistavia, keksivät hienosti itse, että vaihtoehtoja on oikeastaan kolme: 1. Mitat ovat viallisia. 2. On tapahtunut mittausvirhe. tai 3. (minun lempparini!) Jos sekä mitat ovat kunnollisia, että mittaajat ovat tehneet työnsä hyvin, litraan mahtuukin yhdeksän desilitraa kymmenen sijaan. Lopulta uusintatutkimuksen kautta oikeaksi vastaukseksi paljastui vaihtoehto 2.


Ennakoivasta tukiopetusta on ollut kaikkien oppilaiden kohdalla hyötyä. Keskeisin hyöty on näkynyt niiden kohdalla, jotka kaipaavat vanhojen, jo opittujen asioiden muistelua. Toinen erityisesti ennakoivasta tukiopetuksesta hyötynyt joukko ovat ne oppilaat, joiden opiskelua hyödyttää suuresti se, että he pääsevät kokemaan, että homma on hallussa. Eli siis ne, jotka kaipaavat buustia itsetunnolleen. Sitä ennakoiva tukiopetus tarjoaa hienosti, kun oppilas on jo jyvällä aiheesta, jota luokassa vasta aloitellaan. Oppimisen ilon hetket oppitunneilla ovat kasvaneet kuulemma suuresti.

Ennakoiva tukiopetus motivoi minua myös siitä syystä, että se sopii omaan ajatukseeni oppimisesta ja niistä tunteista, mitä koulunkäynnin tulisi tarjota. Miksi oppilaan pitäisi ensin epäonnistua ja vasta sitten hän saa tukea? Jokainen luokanopettaja osaa kuitenkin suurella varmuudella sanoa ne oppilaat, jotka tulevat missäkin aiheessa olemaan "pihalla".

Ennakoivan tukiopetuksen ryhmässäni on toki myös joustoa, eli ryhmä ei ole jatkuvasti sama, vaan siihen saa liittyä kesken työpätkän ja jos tuntuu, että oppilas pärjää luokassa saamallaan tuella, ei tukitunnille tarvitse tulla. Muutama tosin haluaa tulla siitä huolimatta, ja niin kauan kuin minun luokkaani mahtuu, otan sisään jokaisen, joka haluaa opiskella lisää.

Muun muassa tästä minä olen saanut uudessa työssäni hienoja fiiliksiä!

Elääkö (hevonen) tällä?

Puhutaanpa nyt siitä, mistä ei saa puhua. Palkasta, rahasta. Siitä puhe, mistä puute, eikö niin?

Tiesin työpaikkaa vaihtaessani, että minulla on mahdollisuus voittaa työssäjaksamisessa, työyhteisössä ja omassa fiiliksessäni, mutta tulen häviämään palkassani.  Palkka ei ole huono. Mutta se, että minulla on nelijalkainen elitistiharrastuksen välikappale (=hevonen), tarkoittaa sitä, että kaikki mänee mitä tullee. Ja se stressaa.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen kaikkina työkesinäni ollut palkallisella lomalla. Nyt on pohdinnassa se, että vaatiiko elitistiharrastukseni ylläpitäminen sen, että minun on hankittava ensi kesäksi työpaikka. Tavallaan ei - kaikesta säästämällä (paitsi siis sen harrastuksen kuluista - niistä en suostu säästämään) on mahdollista jatkaa harrastamista, mutta jotain vapautta tähän elämään toivoisi.

Nyt kaipaisin kokemuksia muilta opettajilta siitä, millaisia kesätöitä olette mahdollisesti tehneet? Kuinka olette kokeneet sen vaikuttavan jaksamiseenne?

Työ on edelleen niin inspiroivaa, etten harkitsekaan työpaikan vaihtamista sellaiseen, jossa ylitunteja olisi enemmän tallella. En oikeasti usko, että tätä parempaa työpaikkaa on mahdollista saada.

Joulun enteitä

... viimeiset kokeet, testit, arvioinnit, pienoinen paniikki juuri ennen arvosanojen antamista - ja sitten tuntuu, kuin flyygeli olisi nostettu hartioilta kun ne on tehty
... pienet ja suuremmat oppilaat kuhisemassa tulevista joulujuhlaspektaakkeleista
... opettajat samaan aikaan pienessä tai suuremmassa ahdistuksen alhossa kyseisten joulujuhlaspektaakkeleiden, puvustusten, lavastusten, musiikin, valaistuksen, näyttämäverhojen ja sen, oppiiko Anselmi missään vaiheessa vuorosanojaan kanssa
... koulussa tuoksuu välillä piparkakku, välillä maustekakku - vähintään opehuoneessa, jos ei käytävillä
... oppilaiden kanssa aukaistaan joulukalenteria, opehuoneessa lasketaan jäljellä olevia viikkoa, päiviä, tunteja
... oppilaiden joulujännitys purkautuu aktiivisuutena, ilona, suruna, ahdistuksena, aggressiivisuutena, erityisen hyvänä käytöksenä, erityisen huonona käytöksenä...
... opettajien joulujännitys purkautuu pikaisina tiuskaisuina kollegoille, lyhyenä pinnana lasten kanssa TAI vaikkapa hervottomana nauruna opehuoneen taukosohvalla (näin meillä!)
... joulujuhla hiljentää lähes koko koulun hetkeksi - ainakin silloin kun mikki vinkaisee tarpeeksi lujaa juontojen välissä
... joulujuhlaan tunnelmaa tuovat myös innokkaina omilla vanhemmille ja mummoille lavalta heiluttelevat ekaluokkalaiset
... sekä yhteislaulut, kuoron taidonnäytteet, hienot näytelmät ja kuvaelmat
... ja tietenkin Enkeli taivaan - viimeisen säkeistön kylmiä väreitä ei vain pysty estämään
... viimeisen koulupäivän sokerihumalaiset lapset sekä yleinen hyvä mieli

Minulla menee ihanasti. Hyvää joulua kaikille!

Kehittymistä ja kehittämistä

Koen kehittyväni opettajana, erityisopettajana ja kasvattajana ihan jokainen päivä. On mukava tulla töihin, kun työpäivään voi suhtautua positiivisesti. En ole työpäivän jälkeen enää lähtökohtaisesti puhki, eikä sunnuntaisin edessä oleva työviikko nosta palaa kurkkuun. Arki on ruvennut rullaamaan, oppilaat ja työkaverit ovat tuttuja ja työ yllättävän helppoa. Toki koko ajan on tekemistä pikkuisen liikaa, mutta olen niin innostunut omasta työstäni, ettei sekään haittaa. Jonkinlaista flowta työnteon suhteen on siis tullut huomattua.

Se, kuinka hyvä tilanne oman jaksamisen suhteen on, peilaantuu siihen, kuinka hyvin jaksan tehdä työtäni. Viime vuonna tuli tehtyä vain "pakolliset" ja nekin vähän mutkia oikoen. Energiasta meni suurin osa siihen, että taiteilin nuoralla sen suhteen, että sain pidettyä oppilaat edes hengissä ja suunnilleen hyökkäämättöminä koulupäivän läpi. Nyt, kun ei tarvitse murehtia sellaisesta, on energiaa muuhunkin. Teen perustyöni, opetuksen, uudella innolla. Jaksan kehitellä tapoja opettaa eri tavalla. Luon yhdessä opettajien kanssa uusia opetustyhmiä ja mietin erityisopetusjaksoja eri oppilaille.

Tämän lisäksi kävin koulutuksessa, joka käsitteli opetustyön kehittämistä. Siellä koin monia oivalluksen hetkiä koskien omia voimavarojani. Kaksi oivallusta:

1. Työpaikkahyvinvointi lähtee siitä, että edes aikuiset tervehtivät toisiaan. Joka kerta aamulla ensimmäistä kertaa nähdessään, keskellä päivääkin jollain tavalla ja lähtiessä myös. Se, että lapset tervehtisivät aikuisia ja aikuiset lapsia, on sellaista tunnelmalla hifistelyä, joka voidaan saavuttaa hyvinvoivassa työyhteisössä. Sitä tilannetta, jossa minäkin olen ollut, etteivät kaikki aikuiset vaivaudu tervehtimään toisiaan, voi verrata Muumien näkymättömään lapseen Ninniin. Kun tarpeeksi monta kertaa tulee ohitetuksi, muuttuu näkymättömäksi. Nykyisessä työpaikassani kaikki tervehtivät toisiaan, niin aikuiset ja lapset. Ja kyllä, se luo tunteen meille kaikille siitä, että me olemme tänne tervetulleita.

2. Jos kaikki energia menee hengissä säilymiseen, ei sellaisessa työyhteisössä kehitetä muuta kuin flunssaa. Eipä sitä paljon sen osuvammin voisi sanoa.

Ihania joulunalusviikkoja kaikille kollegoille ja muille lukijoille!

Ihana opettaa!

Vaikka kyllähän se loma on toki opettajan parasta aikaa, niin onhan se ihanaa, kun omasta työstään voi olla näin liekeissä kuin mitä minä olen viimeisten viikkojen aikana ollut. Töihin lähteminen ei harmita - herääminen tosin harmittaa, mutta se ehkä kertoo enemmän siitä, kuinka aamu-uninen olen. Töissäkään ei juuri harmita. Joskus ärsyttää, kun en ole tajunnut ennakoida jotain tilannetta tai en ole ehtinyt suunnitella jotain riittävästi, mutta suurimman osan ajasta on mukava olla töissä, mukava olla opettaja ja mukava kuulua juuri tähän yhteisöön.

Se yhteisöllisyyden kokemus on varmaan se, joka oikeasti merkitsee. Viime vuonna en tuntenut kuuluvani mihinkään yhteisöön. Muodostimme ihanan ohjaajani kanssa työparin, joka toimi äärimmäisen hyvin ja antoisasti. Muuten identioiduin kyllä kyseisen koulun opettajaksi, mutta en kokenut varsinaisesti olevani osa mitään erityistä. Tiedän kyllä, että edellisenkin kouluni sisällä on ollut yhteisöllisyyttä - minä vaan en jotenkin löytänyt paikkaani missään vaiheessa siitä yhteisöstä. Ero nykyiseen työpaikkaani on se, että täällä on aika mahdoton jäädä yhteisön ulkopuolelle - yhteisö muodostuu meistä kaikista, ei niinkään pienistä porukoista opettajakunnan sisällä. Toki se, että opettajia on nykyisessä koulussa puolet vähemmän kuin edellisessä myös vaikuttaa siihen, että on helpompi muodostaa sitä me-henkeä aidosti niin, että kaikki siihen kuuluvat.

On ollut äärimmäisen voimaannuttavaa saada työskennellä tällaisessä yhteisössä, joka antaa voimavaroja ja jakaa aidosti omastaan. Työhaastattelussa paikalla ollut opettaja sanoi haastattelussa, että hän uskoo, että minä yllätyn siitä, millaista erityisopettajan työ voi olla. Olen yllättynyt syksyn aikana uudestaan ja uudestaan positiivisesti.

Työni on nykyään ennen kaikkea tiimityötä. Ilman tiimiä olisi niin paljon vähemmän, että on hankala ajatella sitä, mitä se olikaan ennen tätä. Nyt tuntuu, että tämän tapaista työtä minä voin hyvinkin jaksaa tehdä.

Parasta ovat kuitenkin perjantain perjantainaurut opehuoneessa ennen viimeistä oppituntia. Latautuminen seuraavaa viikkoa varten alkaa jo silloin.

Inspiroivaa syksyä kaikille!