En saa enää itsestäni iltaisin niin paljoa irti, että kirjoittaisin työasioista. Työpäivä sujuu nykyään niin, että tulen koululle seitsemältä aamulla, jatkan edellisen päivän selvittämättömien selkkausten selvittämistä. Sitten tulevat oppilaat ja onneksi myös ihana ohjaaja. Sitten yritämme selvitä päivästä parhaamme mukaan selvitellen tappeluita, pahantekoja ja selkkauksia sitä mukaan kun niitä tulee. Välitunnilla yritämme istua alas ja miettiä, että "Mitä ihmettä me tehdään?!". Pohdinnan keskeyttää yleensä joku oppilas, joka tulee sisälle, koska on tullut (taas) ulkona tappelu. Iltapäivällä kirjoitan sähköposteja ja soittelen vanhemmille/sossuun/kuraattorille/koulupsykologille/rehtorille. Viimeistään kolmelta yritän lähteä kotiin ja jättää työt tänne. Aikaisemmin blogin kirjoittaminen iltaisin rentoutti, nyt tuntuu siltä, että en halua pohtia työasioita yhtään lisää kun ajatukset vain kiertävät kehää ja mikään ei ratkea.
Oppilaiden ihan älyttömän paha olo, mt-ongelmat ja käyttäytymiseen liittyvät haasteet tuntuvat kaikki pamahtaneen päälle samaan aikaan. Lääkitys on monella oppilaalla nyt vähän huonossa balanssissa, monella kotitilanne krakaa juuri nyt ja tietysti myös toisten yleinen paha olo tarttuu toisiin tunnelman kautta ja tietysti myös käytöksen kautta - "kun mulla on paha olo - ärsytän/haukun/lyön toista - silläkin on paha olo".
Olen jo oikeastaan luopunut ajatuksesta opettamisesta. Kyllä me kirjat avataan joka tunti ja yritetään tehdä töitä. Joskus se onnistuu ja homma sujuu suunnilleen niin kuin sen kuuluisi. Useimmiten ei. Joillain tunneilla on vähän oppilaita ja olen innostunut, että kerrankin saadaan jotain ihan oikeasti tehtyä, aloitettua jotain projektia jne. Sitten muut oppilaat pamahtavatkin integraatiosta takaisin - eivät ole käyttäytyneet. Ja siinä meni sekin hetki.
Hyviä hetkiäkin löytyy. Kahdella oppilaalla kaatuu kuppi nurin samassa tilassa ja ovat toistensa kimpussa. Saan heidät erotettua luokan eri puolille ja laitettua loput oppilaat ulos luokasta. Olen yksin ja soitan apua. Toinen oppilas ärsyttää toista käymään kimppuunsa ja toinen on jo menossa. Painan oppilaan seinää vasten ja pyydän rauhoittumaan ihan hetkeksi, että saan jonkun hakemaan toisen oppilaan pois. "Mä tiedän, että susta tuntuu nyt siltä, että sä haluat lyödä. Voisitko sä ihan hetken istua vielä ja yrittää olla kuuntelematta. Se merkitsisi mulle tosi paljon." Oppilas istui alas. Ja minä en voinut uskoa, että tässä kävi näin.
Tietysti löytyy myös hyviä hetkiä, joihin ei liity väkivaltaa. Ne vaan jäävät tämän kaiken myllytyksen alle.
torstai 20. syyskuuta 2012
tiistai 4. syyskuuta 2012
"Mites Noviisiopettaja, miten sä ottaisit sen, jos sulle tuliskin yksi uusi oppilas?"
Vastaus oli: huonosti. Hetken päästä suostuin lievittämään sitä sanomalla, että jos ei mitään muuta mahdollisuutta ole, pitää sitä sitten miettiä. Mutta rauhassa. Niin että istutaan alas ja pohditaan tilannetta niin yksittäisen oppilaan kuin luokan dynamiikan kannalta. Ajan kanssa, ei hätiköiden.
Luokassani on tänä vuonna "vain" kahdeksan oppilasta. Viime vuonna aloitimme samoin kahdeksalla ja keväällä päätimme kymmenen oppilaan kanssa. Koko viime vuoden luokassamme oli myös kaksi avustajaa. Tänä vuonna on vain yksi. Tuntuu, että koulun johdolta ja oppilashuoltoryhmältä unohtuu jatkuvasti, että meidän luokasta on vähennetty yksi aikuinen. Samalla integraatiotuntejen määrää on lisätty jälleen ja integraatioihin tarvitaan ohjaaja mukaan. Eli minun luokkani ohjaajaresurssi on romahtanut sitten viime vuoden. Oppilaat, jotka tottuivat saamaan viime vuonna palautetta ja huomiota paljon, saavat sitä nyt vähemmän. Ja reagoivat siihen.
Käyttäytymisen pulmat ovat selvästi lisääntyneet tänä vuonna. Se johtuu niin oppilasaineksessa tapahtuneesta muutoksesta kuin myös siitä, että kemiat eivät vain kohtaa muutamalla oppilaalla keskenään. Yksi kiusaaja-kiusattu -pari löytyy. Omien tunteiden hallintaan tarvitsee moni oppilas apua, ja kun nyt tuntuu, ettei oikein ehdi kuin sammutella alkavia paloja, jää paljon näitä taitoja opettelematta.
Tämän lisäksi pitäisi koko ajan edetä opetussuunnitelman tahdissa. Koko ajan korostetaan, että me emme ole erityisluokka, meillä noudatetaan normaalia OPSia. Ja sitä sitten noudatetaan parhaamme mukaan. Voitte ehkä kuvitella, kuinka paljon tärkeistä aiheista ehdimme käydä, kun ns. normaaliluokassakin aika meinaa loppua kesken - meillä taidot ovat heikommat ja kaikkeen muuhun (mm. siihen, että omalla paikalla istutaan ilman toisen lyömistä, haukkumista tai yleistä huutelua) menee enemmän aikaa.
Välillä turhauttaa. Paljon. Olen parin viimeisen viikon aikana miettinyt, että onko tämä minun ammattini ollenkaan. Turhaudun siihen, kun en repeä tarpeeksi moneen paikkaan ja oppilaat eivät jätä toisiaan rauhaan. Sitten taas toisena hetkenä muistan, että kyllähän mä pidän näistä oppilaista ja kyllä mä pohjimmiltani pidän tästä työstä myös paljon. Rutiinit eivät vain ole vakiintuneet ja turhaan säätämiseen menee paljon aikaa.
Eli kyllä, tässä tilanteessa ottaisin lisäoppilaan tulemisen huonosti. Katsotaan kuinka käy.
Luokassani on tänä vuonna "vain" kahdeksan oppilasta. Viime vuonna aloitimme samoin kahdeksalla ja keväällä päätimme kymmenen oppilaan kanssa. Koko viime vuoden luokassamme oli myös kaksi avustajaa. Tänä vuonna on vain yksi. Tuntuu, että koulun johdolta ja oppilashuoltoryhmältä unohtuu jatkuvasti, että meidän luokasta on vähennetty yksi aikuinen. Samalla integraatiotuntejen määrää on lisätty jälleen ja integraatioihin tarvitaan ohjaaja mukaan. Eli minun luokkani ohjaajaresurssi on romahtanut sitten viime vuoden. Oppilaat, jotka tottuivat saamaan viime vuonna palautetta ja huomiota paljon, saavat sitä nyt vähemmän. Ja reagoivat siihen.
Käyttäytymisen pulmat ovat selvästi lisääntyneet tänä vuonna. Se johtuu niin oppilasaineksessa tapahtuneesta muutoksesta kuin myös siitä, että kemiat eivät vain kohtaa muutamalla oppilaalla keskenään. Yksi kiusaaja-kiusattu -pari löytyy. Omien tunteiden hallintaan tarvitsee moni oppilas apua, ja kun nyt tuntuu, ettei oikein ehdi kuin sammutella alkavia paloja, jää paljon näitä taitoja opettelematta.
Tämän lisäksi pitäisi koko ajan edetä opetussuunnitelman tahdissa. Koko ajan korostetaan, että me emme ole erityisluokka, meillä noudatetaan normaalia OPSia. Ja sitä sitten noudatetaan parhaamme mukaan. Voitte ehkä kuvitella, kuinka paljon tärkeistä aiheista ehdimme käydä, kun ns. normaaliluokassakin aika meinaa loppua kesken - meillä taidot ovat heikommat ja kaikkeen muuhun (mm. siihen, että omalla paikalla istutaan ilman toisen lyömistä, haukkumista tai yleistä huutelua) menee enemmän aikaa.
Välillä turhauttaa. Paljon. Olen parin viimeisen viikon aikana miettinyt, että onko tämä minun ammattini ollenkaan. Turhaudun siihen, kun en repeä tarpeeksi moneen paikkaan ja oppilaat eivät jätä toisiaan rauhaan. Sitten taas toisena hetkenä muistan, että kyllähän mä pidän näistä oppilaista ja kyllä mä pohjimmiltani pidän tästä työstä myös paljon. Rutiinit eivät vain ole vakiintuneet ja turhaan säätämiseen menee paljon aikaa.
Eli kyllä, tässä tilanteessa ottaisin lisäoppilaan tulemisen huonosti. Katsotaan kuinka käy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)