Kun työkaverilla viiraa...

Olen aika vakuuttunut siitä, että työkaverini pitävät minua hulluna. Vähintään hieman tärähtäneenä ja omituisena. Ei sillä, että kukaan olisi sitä minulle ääneen sanonut. Välillä vain huomaan silmäkulmastani kummastuneita katseita, kulmien kohtotusta ja hymyilyä, jopa naurua.

Jaa mihin tilanteisiin nämä reaktiot liittyvät? No, ne liittyvät lähes joka päivä toistuviin spontaaneihin onnen huokaisuihin, jotka taas liittyvät siihen, että koen ihan älyttömän suurta onnea ja autuutta siitä, että saan tehdä töitä näin mahtavassa työyhteisössä näin mahtavien ihmisten kanssa. Pääsen kokemaan niitä tunteita, että minun työlläni on merkitys ja olen työssäni hyvä.

En tiedä, kuinka kauan menee, ennen kuin tilanteeseen tottuu. Edelleen itse puhun helposti, että "Teillä täällä on niin..." ja työkaveri joutuu keskeyttämään ja korjaamaan lauseen alkamaan sanalla "Meillä". Minut on otettu avosylin ja innokkaana vastaan, mutta silti minun on hankala ymmärtää sitä, että minä ihan oikeasti olen osa tuota työyhteisöä - ja jopa ihan yhtä arvokas kuin muutkin.

Viimeisen kuukauden aikana olen myös jakanut ensimmäistä kertaa työkavereiden kanssa enemmän sitä, mitä olen parin viime vuoden aikana kokenut. Sinänsä olen heidän kanssa jo aiemmin keskustellut siitä, että ensimmäiset vuoteni opettajana eivät olleet kaikkein helpommat, mutta nyt olen lisäksi keskustellut omasta työssäjaksamisestani, työuupumuksestani ja siitä, miltä on tuntunut olla niin kauan siinä tunteessa, että epäonnistuu työssään. Puhuminen on helpottanut ja kollegoiden reaktiot ovat olleet ihania. Olen saanut tukea, ymmärrystä ja neuvoja roppakaupalla. Niistä yritän nyt kevään aikana ottaa vaarin ja varata ajan mm. työterveyteen. Sitä aiempaa epäonnistumisen kokemusta, joka vaikuttaa siihen, miten näen työpanokseni edelleen, on purettava. Useita askeleita tällä tiellä on kuitenkin jo otettu: puhuminen työkavereiden kanssa ja lisäksi se, että uskalsin sanoittaa asian omaan kehityskeskustelun pohjaksi kirjoittamaani monisteeseen: Minun työssäjaksamiseeni vaikuttaa edelleen se, että huolimatta muiden vakuutteluista ja ihanasta palautteesta koen silti, että en pärjää ja teen huonoa työtä.

Muutama viikko sitten olleena heikon jaksamisen hetkenä, johon liittyi monia asioita, työkaveri soitteli vielä illalla. Hänen sanansa jäivät mieleen: "Tiedäthän sä, että sä voit tulla töihin ihan juuri sellaisena kuin sä olet? Jos sä olet rikki, me kannatellaan sua. Ja jos sä olet liian rikki tulemaan töihin, me kannatellaan sun luokkaa työaikana ja sua töiden jälkeen."

Voiko tällaista ollakaan?

Piti oikeastaan kirjoittaa ensi vuoden suunnitelmista. Nyt tämä aihe vei mukanaan, palaan ensi vuoteen myöhemmin.

Ennakoivan tukiopetuksen autuus

Ennakoiva tukiopetus ei ole ideana mikään uusi, erityisen mullistava tai erilainen. Ideana on se, että joko oppituntien sisällä tai niiden lisänä niiden oppilaiden kanssa, joiden voi ajatella "tipahtavan kärryiltä" kanssa käydään lävitse seuraavaksi tulevaa asiaa. Siitä huolimatta, että idea ei sinänsä ole mitenkään erikoinen, jaksaa ennakoivan tukiopetuksen teho yllättää uudestaan ja uudestaan tätä noviisiopettajaa.

Olen nyt tehnyt ennakoivaa tukiopetusta viidesluokkalaisten kanssa matematiikan desimaalilukuihin, prosentteihin ja kokonaisiin & kymmenes-, sadas- ja tuhannesosiin liittyen. Ennakoivaa tukiopetusta pidämme matematiikan tuntien lisänä, mitä pidän tärkeänä. Tällöin oppilaat eivät ole poissa varsinaisilta matematiikan tunneilta, vaan saavat sen lisäksi yhden lisätunnin laskemiseen eivätkä jää miltään tunneilla käydyistä asioista paitsi. Oppilaat tulevat siis vapaaehtoisesti yhtenä päivänä viikossa tuntia aikaisemmin kouluun ja käymme heidän kanssaan lävitse tulevalla viikolla edessä olevia matematiikan asioita. Emme toki kaikkia, mutta yritän löytää eteentulevista tehtävistä ne, jotka ovat ns. solmukohtia.

Desimaalilukujakson aloitimme kymmenjärjestelmävälineitä (kuva) käyttäen. Tuhatkuutio tarkoitti kokonaista, satataulu kymmenesosaa, kymmensauva sadasosaa ja pieni keltainen ykkönen tuhannesosaa. Hivenen koen tämän hankalana prosenttilaskujen kannalta, silloin kun taas satataulu tarkoittaa 100% = yhtä kokonaista. Päätin tässä kuitenkin mennä nyt sen mukaisesti, miten oppilaiden oppikirja opettaa, jotta he pystyivät mahdollisimman portaattomasti siirtymään omien luokkien oppitunneille takaisin. Näkeekö joku myy ristiriita tässä? Miten ratkaisisitte tilanteen?

Tämän jälkeen olemme hakeneet laskurutiinia niin erilaisissa yksikkömuunnoksissa, desimaaliluvuilla tehtävissä laskutoimituksissa kuin nyt hiljalleen alkavissa prosenttilaskuissa. Yksikkömuunnoksiin liittyen pääsimme käyttämään myös vetomittoja ja pohtimaan ihan käytännön välineet kädessä, että kuinka monta desilitraa siihen litraan mahtuikaan ja mitä vaihtoehtoja meillä on, jos huomamme käytännön kautta, että meidän litran mittaan mahtuikin 9 desilitraa ;) Oppilaat olivat muuten ihan loistavia, keksivät hienosti itse, että vaihtoehtoja on oikeastaan kolme: 1. Mitat ovat viallisia. 2. On tapahtunut mittausvirhe. tai 3. (minun lempparini!) Jos sekä mitat ovat kunnollisia, että mittaajat ovat tehneet työnsä hyvin, litraan mahtuukin yhdeksän desilitraa kymmenen sijaan. Lopulta uusintatutkimuksen kautta oikeaksi vastaukseksi paljastui vaihtoehto 2.


Ennakoivasta tukiopetusta on ollut kaikkien oppilaiden kohdalla hyötyä. Keskeisin hyöty on näkynyt niiden kohdalla, jotka kaipaavat vanhojen, jo opittujen asioiden muistelua. Toinen erityisesti ennakoivasta tukiopetuksesta hyötynyt joukko ovat ne oppilaat, joiden opiskelua hyödyttää suuresti se, että he pääsevät kokemaan, että homma on hallussa. Eli siis ne, jotka kaipaavat buustia itsetunnolleen. Sitä ennakoiva tukiopetus tarjoaa hienosti, kun oppilas on jo jyvällä aiheesta, jota luokassa vasta aloitellaan. Oppimisen ilon hetket oppitunneilla ovat kasvaneet kuulemma suuresti.

Ennakoiva tukiopetus motivoi minua myös siitä syystä, että se sopii omaan ajatukseeni oppimisesta ja niistä tunteista, mitä koulunkäynnin tulisi tarjota. Miksi oppilaan pitäisi ensin epäonnistua ja vasta sitten hän saa tukea? Jokainen luokanopettaja osaa kuitenkin suurella varmuudella sanoa ne oppilaat, jotka tulevat missäkin aiheessa olemaan "pihalla".

Ennakoivan tukiopetuksen ryhmässäni on toki myös joustoa, eli ryhmä ei ole jatkuvasti sama, vaan siihen saa liittyä kesken työpätkän ja jos tuntuu, että oppilas pärjää luokassa saamallaan tuella, ei tukitunnille tarvitse tulla. Muutama tosin haluaa tulla siitä huolimatta, ja niin kauan kuin minun luokkaani mahtuu, otan sisään jokaisen, joka haluaa opiskella lisää.

Muun muassa tästä minä olen saanut uudessa työssäni hienoja fiiliksiä!