torstai 27. helmikuuta 2014

Kun työkaverilla viiraa...

Olen aika vakuuttunut siitä, että työkaverini pitävät minua hulluna. Vähintään hieman tärähtäneenä ja omituisena. Ei sillä, että kukaan olisi sitä minulle ääneen sanonut. Välillä vain huomaan silmäkulmastani kummastuneita katseita, kulmien kohtotusta ja hymyilyä, jopa naurua.

Jaa mihin tilanteisiin nämä reaktiot liittyvät? No, ne liittyvät lähes joka päivä toistuviin spontaaneihin onnen huokaisuihin, jotka taas liittyvät siihen, että koen ihan älyttömän suurta onnea ja autuutta siitä, että saan tehdä töitä näin mahtavassa työyhteisössä näin mahtavien ihmisten kanssa. Pääsen kokemaan niitä tunteita, että minun työlläni on merkitys ja olen työssäni hyvä.

En tiedä, kuinka kauan menee, ennen kuin tilanteeseen tottuu. Edelleen itse puhun helposti, että "Teillä täällä on niin..." ja työkaveri joutuu keskeyttämään ja korjaamaan lauseen alkamaan sanalla "Meillä". Minut on otettu avosylin ja innokkaana vastaan, mutta silti minun on hankala ymmärtää sitä, että minä ihan oikeasti olen osa tuota työyhteisöä - ja jopa ihan yhtä arvokas kuin muutkin.

Viimeisen kuukauden aikana olen myös jakanut ensimmäistä kertaa työkavereiden kanssa enemmän sitä, mitä olen parin viime vuoden aikana kokenut. Sinänsä olen heidän kanssa jo aiemmin keskustellut siitä, että ensimmäiset vuoteni opettajana eivät olleet kaikkein helpommat, mutta nyt olen lisäksi keskustellut omasta työssäjaksamisestani, työuupumuksestani ja siitä, miltä on tuntunut olla niin kauan siinä tunteessa, että epäonnistuu työssään. Puhuminen on helpottanut ja kollegoiden reaktiot ovat olleet ihania. Olen saanut tukea, ymmärrystä ja neuvoja roppakaupalla. Niistä yritän nyt kevään aikana ottaa vaarin ja varata ajan mm. työterveyteen. Sitä aiempaa epäonnistumisen kokemusta, joka vaikuttaa siihen, miten näen työpanokseni edelleen, on purettava. Useita askeleita tällä tiellä on kuitenkin jo otettu: puhuminen työkavereiden kanssa ja lisäksi se, että uskalsin sanoittaa asian omaan kehityskeskustelun pohjaksi kirjoittamaani monisteeseen: Minun työssäjaksamiseeni vaikuttaa edelleen se, että huolimatta muiden vakuutteluista ja ihanasta palautteesta koen silti, että en pärjää ja teen huonoa työtä.

Muutama viikko sitten olleena heikon jaksamisen hetkenä, johon liittyi monia asioita, työkaveri soitteli vielä illalla. Hänen sanansa jäivät mieleen: "Tiedäthän sä, että sä voit tulla töihin ihan juuri sellaisena kuin sä olet? Jos sä olet rikki, me kannatellaan sua. Ja jos sä olet liian rikki tulemaan töihin, me kannatellaan sun luokkaa työaikana ja sua töiden jälkeen."

Voiko tällaista ollakaan?

Piti oikeastaan kirjoittaa ensi vuoden suunnitelmista. Nyt tämä aihe vei mukanaan, palaan ensi vuoteen myöhemmin.

4 kommenttia:

  1. Itsekin olen päässyt nauttimaan tämän vuoden ajan upeasta työyhteistöstä lukuvuoden pituisen sijaisuuden ajan. Tuntuu kuin olisin päässyt heti mukaan "toiseen perheiseen". Hyvä työyhteisö luo tunnelman, että töihin on mukava mennä. Kauhulla odotankin syksyä, josta ei ole vielä mitään tietoa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuo "toinen perhe" on kyllä osuva ilmaus myös tästä mun tunteesta! Sinänsä toki lohduttavaa tietää, että on näitä työyhteisöjä muuallakin, mutta miten sitä osaisi luottaa onneensa, että sellaisen vielä uudestaan löytäisi... Minun ei onneksi tarvitse lähteä minnekään, siitä olen ikuisesti kiitollinen.

      Poista
  2. Kiitos tästä blogista. Se antaa hiukan uskoa siihen, että ensimmäisistä opevuosista voi selvitä. Opetan itse toista vuotta (muutaman lyhyemmän pätkän jälkeen) ja olen tällä hetkellä sairaslomalla uupumuksen vuoksi. Viime vuosi meni vielä paistatellessa tunteessa, että sain töitä kokonaiseksi vuodeksi (joka ei täällä päin todellakaan itsestäänselvyys ole), mutta tämä vuosi on ollut tervanjuontia ihan koko ajan. Ja nyt siis näin, että mietin, miten jaksan vielä loput kaksi kuukautta.

    Minulla pahimpia motivaatiosyöppöjä ovat työn pätkittäisyys (= ainainen taistelu seuraavan syksyn paikasta), vaihtelevat opetusryhmät (= ei omaa luokkaa), monenlaisten ja mielivaltaisten kollegoiden kanssa työskentely sekä epävarmuus omasta osaamisesta. Todellakin mietin nyt, mitä haluan elämältäni. Pitäisikö vaihtaa suuntaa ihan kokonaan (ja jos, niin mihin ihmeeseen?) vai pitäisikö vielä katsoa, toisiko työnkuvan tai työpaikan muutos mitään uutta tullessaan.

    Tällä hetkellä olen todella kurja ihminen eikä minusta ole mitään antamaan perheelleni töiden jälkeen. Päätä särkee, maha on kipeä, saan ahdistus-/paniikkikohtauksia. Töissä leikittelen hankalassa tilanteessa mielikuvalla, että isken oppilaalta (tai kollegalta) pään poikki. Olen väsynyt myös työyhteisön sisäänpäinkääntyneisyyteen ja kuppikuntiin, joihin ei uudella työntekijällä ole sisäänpääsyä, ellei sitten halua ryhtyä samanlaiseksi selkäänpuukottajaksi - ja minä en halua. Vapaa-ajalla pysyttelen mielelläni kotona enkä jaksa lähteä mihinkään, etten törmää oppilaisiin tai niiden vanhempiin. Pienellä paikkakunnalla se on mahdotonta.

    Toivon, että jatkat blogin kirjoittamista. Mielelläni kuulisin, jatkuvatko valoisammat tunnelmasi tästä eteenkin päin. :)

    VastaaPoista
  3. Sinulle suosittelen erittäin lämpimästi kyllä sitä, että yrität saada työpaikkaasi vaihdettua. Ymmärrän, että se ei toki ole kaikkialla mahdollista, mutta yrittää kannattaa.

    Mä en usko, että olisin enää työkunnossa, jos olisin jatkanut edellisessä työpaikassani.

    Kaikkea hyvää sinulle ja voimia!

    VastaaPoista