Yhdeksän jäljellä!

Viime viikko oli yksi tämän vuoden hirveimmistä. Tuntui, että iskuja sateli joka puolelta – ensin oppilaiden älytön hyökkäys nuorempansa kimppuun, sitten vanhempien kanssa vääntö siitä, selvitinkö asiaa sopivalla tavalla. Onneksi päätin maanantaina, että tapahtuma oli niin vakava, että rehtori on sitä selvittämässä minun kanssani koko ajan, joten kaikille päätöksilleni, puhutteluilleni ja tilanteiden ratkaisuilleni oli joku toinenkin antanut siunauksensa. Tilanne oli niin kimurantti, että muutaman kerran myös suoraan pyysin rehtoria tekemään ratkaisun. Näin isojen ja vakavien asioiden edessä en olekaan ollut kertaakaan opettajan urallani. Nyt tuuli täällä meidän luokassa alkaa hiljalleen laskea siihen suuntaan, minne sen kuuluukin käydä. Viime viikolla en tainnut ehtiä pitämään yhtäkään kokonaista oppituntia, koska tuon sotkun selvittelyyn meni kaikki aika ja energia. Tämä päivä sen sijaan oli töissä jo varsin kokonainen. Oppitunteja, välitunteja ja puhuttelua. Opea vihaavia oppilaita. Päivän voisi siis laskea jo kastiin normaali.

Oloni sen sijaan ei ole palautunut. Hyökkäys oli niin voimakas ja niin ahdistava, että nyt on sellainen olo, että olen aivan täynnä. Aivan täynnä katselemaan oppilaita, jotka eivät mielestään ole tehneet mitään pahaa. Vielä täydempänä vanhempia, jotka puolustelevat lastensa väkivaltaista käytöstä. Edes se, että useimpien vanhempien kanssa asian selvittely sujui hyvin ja yhteisymmärryksessä, ei nyt auta.

Onneksi pystyn seisomaan sanojeni takana ja olemaan varma, että olen tilanteen selvittänyt juuri niin kuin tuollaiseen tilanteeseen kuuluukin reagoida. Pyytänyt apua, kun asia on tuntunut liian suurelta yksin selvittää. Kuunnellut kaikkia osapuolia ja puuttunut käyttäytymiseen niillä keinoilla, joita minulla on. Yrittänyt antaa kaikille osapuolille tasaisesti tietoa siitä, miten tilanne etenee. Olen siis tyytyväinen omaan toimintaani. Pahaltahan se silti tuntuu kuulla kommentteja, että olen toiminut epäreilusti ja epäsopivasti. Pitää nyt vain yrittää päästä niistä yli ja muistaa, että kritiikki ei kohdistu minuun ihmisenä, vaan minuun viranhaltijana.

Koulupäiviä on jäljellä enää yhdeksän ja niistä kaksi taitaa enää olla normaalin arjen mukaisia päiviä. Muuten päivät ovat täynnä tapahtumaa tapahtuman jälkeen. Se aiheuttaa aina ylimääräistä säätöä ja sähinää luokassa, eikä kukaan meinaa pysyä housuissaan. Luokalta seuraavaan kouluun siirtyvät oppilaat ovat muutenkin täpinöissään, jänittävät syksyä ja samalla yrittävät hyvästellä vanhaa. ”Vittu ei mua kiinnosta, ihan kohta mulla loppuu täällä koulu” on tänäänkin ollut vaustaus, kun puutuin toisen oppilaan sanomiseen ”Vitun homoksi”. Muutama viikko sitten tällaista kielenkäyttöä ei olisi tässä luokassa kuullut. On niistä tullut isoja ja pahoja ihan hetkessä.

Ensi vuoden lukujärjestystä järjestellään kovalla vauhdilla. Itseäni lähinnä kiinnostavat omien tuntieni määrä. Siitä ei ole vielä tullut tietoa. Tänä vuonna tein 26 viikkotuntia, jossa on siis viisi ylituntia (erityisluokanopettajan opetusvelvollisuus on 22h/vko, mutta sellaiset opettajat, jotka opettavat yhdysluokkia saavat tästä tunnin huojennuksen). Ensi vuoden suunnitelmia en vielä tiedä. Vähemmillä tunneilla en usko että minun luokkaani on mahdollista pyörittää, mutta tietysti tunteja on jostain nipistettävä, jos tuntikehys ei vaan millään anna tarvittavaa joustoa. Sitten on mietittävä entistä ahkerampaa integraatiota ja minun vähennettävä opetettavia aineitani. Tällä hetkellä opetan siis useimmille oppilaille kaikki muut aineet paits liikunnan, käsityön ja musiikin. Ne oppilaat, jotka pystyvät, käyvät myös muissa aineissa integroituna isoihin ryhmiin. Olen koko vuoden saanut tasiasesti integraatiotunteja lisättyä, ja toivon, että sama kehitys jatkuu ensi vuonnakin. Yhä useampi opettaja ainakin suhtautuu positiivisesti yleisopetuksen ja pienryhmän oppilaiden siirtymiseen joustavasti ryhmitellen ryhmien välillä.

Pää on kipeä ja kieli muuttuu kovin kapulaiseksi. Valvon toivottavasti vikaa kertaa jälki-istuntoa tänä keväänä. Jälki-istuntoja olen antanut meidän luokkaan aika vähänlaisesti, koska en oikein usko niiden kasvattavaan vaikutukseen. Istutaan, tylsistytään, mennään kotiin. Meillä sen sijaan kirjoitellaan kotiin kirjeitä töpeksinnästä, keskustellaan ja mietitään luovia tapoja tapahtuneen korvaamiseksi. Ainoastaan silloin, kun koulun säännöt määrittävät yksiselitteisesti tapahtuneesta rangaistukseksi jälki-istunnon, käytän sitä. Mutta en silti oikein usko sen kasvattavaan vaikutukseen.

Tsemppiä kaikille viimeisiin yhdeksään!