En saa enää itsestäni iltaisin niin paljoa irti, että kirjoittaisin työasioista. Työpäivä sujuu nykyään niin, että tulen koululle seitsemältä aamulla, jatkan edellisen päivän selvittämättömien selkkausten selvittämistä. Sitten tulevat oppilaat ja onneksi myös ihana ohjaaja. Sitten yritämme selvitä päivästä parhaamme mukaan selvitellen tappeluita, pahantekoja ja selkkauksia sitä mukaan kun niitä tulee. Välitunnilla yritämme istua alas ja miettiä, että "Mitä ihmettä me tehdään?!". Pohdinnan keskeyttää yleensä joku oppilas, joka tulee sisälle, koska on tullut (taas) ulkona tappelu. Iltapäivällä kirjoitan sähköposteja ja soittelen vanhemmille/sossuun/kuraattorille/koulupsykologille/rehtorille. Viimeistään kolmelta yritän lähteä kotiin ja jättää työt tänne. Aikaisemmin blogin kirjoittaminen iltaisin rentoutti, nyt tuntuu siltä, että en halua pohtia työasioita yhtään lisää kun ajatukset vain kiertävät kehää ja mikään ei ratkea.
Oppilaiden ihan älyttömän paha olo, mt-ongelmat ja käyttäytymiseen liittyvät haasteet tuntuvat kaikki pamahtaneen päälle samaan aikaan. Lääkitys on monella oppilaalla nyt vähän huonossa balanssissa, monella kotitilanne krakaa juuri nyt ja tietysti myös toisten yleinen paha olo tarttuu toisiin tunnelman kautta ja tietysti myös käytöksen kautta - "kun mulla on paha olo - ärsytän/haukun/lyön toista - silläkin on paha olo".
Olen jo oikeastaan luopunut ajatuksesta opettamisesta. Kyllä me kirjat avataan joka tunti ja yritetään tehdä töitä. Joskus se onnistuu ja homma sujuu suunnilleen niin kuin sen kuuluisi. Useimmiten ei. Joillain tunneilla on vähän oppilaita ja olen innostunut, että kerrankin saadaan jotain ihan oikeasti tehtyä, aloitettua jotain projektia jne. Sitten muut oppilaat pamahtavatkin integraatiosta takaisin - eivät ole käyttäytyneet. Ja siinä meni sekin hetki.
Hyviä hetkiäkin löytyy. Kahdella oppilaalla kaatuu kuppi nurin samassa tilassa ja ovat toistensa kimpussa. Saan heidät erotettua luokan eri puolille ja laitettua loput oppilaat ulos luokasta. Olen yksin ja soitan apua. Toinen oppilas ärsyttää toista käymään kimppuunsa ja toinen on jo menossa. Painan oppilaan seinää vasten ja pyydän rauhoittumaan ihan hetkeksi, että saan jonkun hakemaan toisen oppilaan pois. "Mä tiedän, että susta tuntuu nyt siltä, että sä haluat lyödä. Voisitko sä ihan hetken istua vielä ja yrittää olla kuuntelematta. Se merkitsisi mulle tosi paljon." Oppilas istui alas. Ja minä en voinut uskoa, että tässä kävi näin.
Tietysti löytyy myös hyviä hetkiä, joihin ei liity väkivaltaa. Ne vaan jäävät tämän kaiken myllytyksen alle.
Tää on kai sitä varten, että saisi kommentoida? Nyt on niin, etten ole lukenut blogias ennen. Lukemeani perusteella arvelen sun opettavan jotain erityisluokkaa? Kuulostaa uskomattomalta tilanteelta. Siis uskomattoman huonolta. Mikä on mennyt vikaan noiden nuorten kohdalla, että tilanne on tämä? Taidan lukea vähän lisää, sillä kaoottiselta tilanne vaikuttaa. Onkohan teidän koulussa KiVa projektia? Tai onko siellä koskaan vieraillut esim. Koulu-ja nuorisotyöntekijä Riku Rinne? Mietti Riina
VastaaPoistaSitäpä varten hyvinkin :) Kyllähän meillä KiVa-koulua toteutetaan, tosin sellaisten lasten kanssa, joiden sosiaaliset taidot ovat hyvin rajalliset, töitä piisaa eikä se hoidu millään yksittäisellä konstilla.
VastaaPoistaVarmaan kaikki keinot on käytössä, mutta kyllä tuo perheiden paha olo näkyy koulun arjessa. Tunteiden tunnistamisen ja käsittelemisen taito pitäisi mielestäni olla koulussa jo ihan oppiaineena. Niin paljon pahaa oloa on! Vanhempien kasvatuskumppanuus on kaunis sana. Usein heidän läsnäolonsa ja vastuunottaminen olisi se paras lääke. Ettei opettaja jää yksin kasvattamaan! Enpä tiedä, onko kirjasta apua, mutta tässä yksi vinkki: https://www.opettajantietopalvelu.fi/tuote/100036563.html
VastaaPoistaTsemppiä
VastaaPoistaItse en varmaan jaksaisi vuodesta toiseen (tai mistä sen tietää, kait oppii etäännyttämään niin)
Tykkäätkö sinä, vai oletko miettinyt että kävisit välillä jonkun vuoden yleisopetuksen puolella?
Tiedän, mistä puhut noviisiopettaja! Omalla työurallani olen huomannut, että juuri tässä, kun päivä alkaa lyhetä, pimeä pidetä ja koulua on jonkin aikaa käyty, alkaa moninainen pahaolo vallata monen lapsen ja nuoren sekä perheen mieltä. Samaa olen ihmetellyt kanssasi, että kuinka paljon pahaa oloa, hankalia asioita ja pieleen menneitä juttuja mahtuu melko pienenkin lapsen elämänpolulla olemaan jo ennen kouluikää. Monilla lapsista ihan syntymästä saakka vyyhdelle kietoutunutta ongelmaa, jotka näkyvät luokissamme kaikenlaisena kuvamaanasi ongelmaisuutena. Olen ajatellut asiaa niin, että minun tehtäväni opettajana on setviä asioita asia kerrallaan, nostaa esiin kipeitäkin ja vaikeita tilanteita kotien ja yhteistyöverkostojen kanssa ja saatella pienen pätkän oppilaitani eteenpäin elämäntiellä. Totta on myös kirjoittamasi asia, ettei opetusta voi oppilaisiin saada uppoamaan, eli heitä itseään oppimaan, jos mielessä ja elämässä on paljon selvittämätöntä pahaa oloa. Koulu ja opettaja ovat usein niin voimattomia sellaisten moniongelmaisten lasten ja perheiden kanssa, että paljoakaan ei tunnu olevan tehtävissä. Silloin olen koittanut muistuttaa mieleeni, että tietty rutiini, turvallisuus ja jokin pienenpieni onnistumisen hetki oppilaan elämässä voi kuitenkin viedä nuoren elämää eteenpäin. Itseäni on helpottanut ajatus, että todellakin kuljen rinnalla hetken, tartun asioihin järkeväksi katsomallani tavalla ja etenen heidän kanssaan päivästä toiseen eikä tehtäväni ole pystyä ratkaisemaan kaikkia asioita, sekalaisia taustasolmuja oppilaani elämässä. Se riittää, että olen turvallinen, järkevä, hyväksyvä sekä rajat asettava aikuinen. Itse rajaan työni ja vapaa-aikani tarkasti toisistaan. Työt jätän kouluun, illat, viikonloput ja lomat teen jotain aivan muuta. En myöskään pidä kännykkääni auki vapaa-ajallani (siis työ sellaista). Voimia, voimia sinulle todella tärkeää ja vastuullista työtä tekevälle noviisiopettajalle! Terv konkarikollegasi
VastaaPoistaMoi Noviisiope!
VastaaPoistaLöysin blogisi tuossa parisen tuntia sitten ja olenkin nyt käyttänyt tämän viikon ainoan vapaapäiväni lukemalla kirjoittamiasi tekstejä! Ensiksi jo suuri kiitos sinulle, että jaat tuntemuksiasi näin ihanan suoraan, mutta erittäin kypsällä ja rakentavalla tavalla :) Olen itse aloittanut syksyllä uutena opettajana alakoulussa. Työskentelen luokanopettajana, eikä tilanteeni ole varmastikaan puoliksikaan yhtä kaoottinen kuin sinun, mutta silti jo nyt reilun kuukauden työnteon jälkeen tuntuu, että oma jaksaminen on vähän niin ja näin. Tunnistan itseni täysin samanlaiseksi tunnolliseksi (ylitunnolliseksi) opettajaksi kuin mitä itse mainitsit olevasi. Juuri tämä tuntuukin niin epäreilulta: kuten sinäkin, olen joutunut selvittelemään aika rankkaakin tilannetta heti näin työurani alkuun ja tuntuu tosissan epäreilulta, että lähinnä vanhemmat arvostavat ponnistelujani niinkin vähän, että ovat valmiita pistämään lapsensa käyttäytymisen täysin minun syykseni. Järki sanoo, etten parissa viikossa ole voinut ehtiä tehdä mitään sellaista, joka aiheuttaisi lapsen reaktiot, mutta kyllähän se kirpaisee, kun ensi kertoja kunnon kritiikin kohteeksi joutuu. Ja aiheettomasti vieläpä. Minulla onneksi on aivan ihanat kollegat ja ihana, toisiaan tsemppaava ja tukeva työyhteisö. Ilman sitä olisin varmasti jo haljennut kahtia tai vaikka mitä! Ja minulla on sentään "tilanne päällä" vain yhden oppilaan kanssa. Voimia siis sinulle toiseen opevuoteesi! Älä tunne paineita blogin kirjoittamisesta, jos se ei tunnu hyvältä, pidä taukoa. Mutta haluan myös kiittää sinua siitä, että ainakin minä menen nyt huomenna paljon luottavaisemmin mielin töihin kuin koskaan viimeisen kuukauden aikana - kiitos sinun blogitekstiesi olen vihdoin ymmärtänyt, että aika moni nuori opettaja tuntee samalla tavalla. Kustumusammatissa toimiminen ei aina ole sieltä helpoimmasta päästä! Tsemppiä :)
Kiitos kaikille kommenteista ja tsempeistä! Itsekin olen yrittänyt ja onnistunut siinä, että pidän työn koululla. Yritän lähteä kotiin kolmelta, jos ei ole palavereita. En vie hommia kotiin vaan menen tallille ja vietän muuta vapaa-aikaa.
VastaaPoistaJoku kysyy, että tykkäänkö työstäni. Olipa vaikea kysymys. Koen työni raskaana, mutta töihin on kuitenkin kiva aamuisin mennä ja koen kaikesta huolimatta itseni ihan hyväksi työssäni. Siitä, kuinka tulen jaksamaan tätä pitkällä tähtäimellä, en tiedä. En ajattele meneväni "välivuodelle" yleisopetukseen, mutta voin hyvin kuvitella opettavani hyvinkin erilaista pienryhmää tulevaisuudessa.
Konkarikollegalle: Helpotit mun oloa kirjoittamallasi. Kyllähän mä tiedän, että hoidan vain hyvin pientä tonttia oppilaan elämässä. Pitää vaan keskittyä hoitamaan se hyvin, mutta ei antaa sille kaikkeansa. Koska sitten ei jää mitään itselle.
Vikalle anonyymille haluan vielä sanoa, että meitä on oikeasti monta! Tosi moni on tässä vuoden aikana käynyt kommentoimassa vastaavaa tännekin.