...mutta aika niukasti. Henki pihisee, aamulla pääsen (jossain vaiheessa) ylös sängystä ja illalla iltaitkun ja ahdistuksen jälkeen nukahdan. Olen saanut seurakseni mystisen mahakivun, joka alkaa noin tuntia-kahta ennen nukkumaanmenoa ja on pahimmillaan juuri ennen nukkumaanmenoa (makaan sikiöasennossa sängyssä). Jossain vaiheessa nukahdan, ja kun yöllä herään, kipu on poissa. Jossain vaiheessa pitänee mennä lääkäriin, sillä vaikka tämä mitä luultavamminkin on jotain psykosomaattista, en voi pitää kovin normaalina sitä, että fiilikset ovat tällaiset.
Osa oppilaista on käyttäytynyt perjantaista lähtien erittäin huonosti. Osa taas ei kestä sitä, kun toiset käyttäytyvät huonosti, ja reagoivat siihen. Minä unohtelen asioita, ja ohjaajani osaa aina nostaa esille ne asiat, jotka olen unohtanut, vaikka omasta mielestäni myös muistan aika monia asioita päivän aikana. Kirjoittelen listoja siitä, mitä kaikkea pitää tehdä, ja jos hukkaan listan, en saa yhtään kiinni ajatuksestani ja siitä, mitä piti tehdä. Useimpien vanhempien kanssa yhteistyö on tuntunut lähtevän mukavasti käyntiin, muutama taas on hyvinkin vaativa. Toisen ohjaajani ja minun työote sopii hyvin yhteen, ja odotan häntä aina luokkaan. Valitettavasti hän ei aina siellä ole, on vain minä ja se toinen ohjaaja, jonka kanssa en löydä millään minkäänlaista työntekolinjaa. Tai löydän, jos annan päivien soljua niin kuin nyt olen silkan väsymyksen vuoksi antanut: me teemme täysin erillistä työtä toisistamme erillämme. Samassa fyysisessä tilassa näin toimiminen aiheuttaa haljun tunteen niin minulle, kuin oletettavasti ohjaajallekin. Tämän huomaavat varmasti myös lapset, vaikka eivät ole asiaa kommunikoineetkaan.
Ilonaiheita löytyy silti joka päivä: sosioemotionaalisten taitojen kuntoutustunnit ovat saaneet hiljaisissa ja heikosti kommunikoivissa oppilaissa hanan aukeamaan, ja puhetta tulee hyvinkin paljon. Tunnit ovat myös oppilaille mieleen. Minä olen "kiva ope" sen lisäksi, että joskus olen myös "hullu natsi" tai "sairas nipo". Muutaman oppilaan kyvystä tsempata muiden pelleillessä olen ollut positiivisesti yllättynyt. Joskus myös opettaessa liu'un jonkinlaiseen flow'hun ja oikeasti nautin hommasta enempiä ressaamatta. Useimmiten kuitenkin se jatkuva olo, että olet jonkun toisen luokassa vieraana, estää tämän tunteen saavuttamisen. Positiivista ovat myös tallilla tuulettuvat ajatukset ja ratsastuksen saralla koetut harppaukset taidoissa ihan muutaman viikon sisällä. Jossain sentään mä olen ilman tätä jatkuvaa ahdistusta.
Tuohon materiaalijuttuun, jota pohdiskelin: päädyin käyttämään Askeleeni -pakettia (jonka löysin koululta) ja soveltaen myös KiVa-koulu materiaalia. Lisäksi haen aiheita ja ideoita ainakin tuolta "Vääryydestä vastuuseen" -kirjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti