Kiitos viesteistä viimeiseen postaukseeni. Tuntui herättävän paljon ajatuksia, ja ymmärrän kyllä, että saattoi kuulostaa aika kamalalta. Ja aika kamalaahan se on, mutta niin on ihan rehellisesti sanottuna varmaan tilanne aika monissa tähän meidän malliin rakennetuissa "sillisalaatti pienryhmissä", joissa mielenterveyteen, sosiaalisiin taitoihin ja käyttäytymisen pulmiin liittyvät asiat nousevat erityisesti esille. Kyllä täällä jaksetaan, päivä kerrallaan. Joskus on parempiakin päiviä, tällä viikolla useampiakin.
Viime viikolla tapeltiin taas ja kunnolla. Lähdin selvittämään vyyhtiä täysin turhautuneena perjantaina - ärsyttää todella, kun oppilaat periaatteessa tulevat toimeen, mutta kuitenkin koko ajan leimahtaa niin, että tappeluja tulee. Jatkuvaa haukkumista ja myös fyysisiä yhteenottoja, mutta oppilaat kuitenkin koulunkin jälkeen pyörivät yhdessä ja käyvät toistensa luona pelaamassa pleikkaria. Ja tappelut koulussa ovat kuitenkin rajuja, joista ei toivuta, vaan huudetaan, kirotaan ja haistatellaan luokassa vielä lähes tunti tapahtuneen jälkeenkin. Perjantaina siis kutsuin molempien vanhemmat paikalle maanantaiksi - oppilaille mahdollisuus rauhoittua viikonlopun yli, mutta riittävän nopea reagoiminen silti. Onneksi molemmat vanhemmat pääsivät näin lyhyellä varoitusajalla paikalle, ja saatiin siinä yhdessä vähän asiaa purettua. Sovittua yhteiset pelisäännöt, rangaistukset, seuraamukset ja seuranta. Ja tämä viikko on ollut huomattavasti helpompi, kotonakin otettiin asia tosissaan. Ihania vanhempia.
Tämä viikko on ollut muutenkin helpompi kuin aikaisemmat. Yksi merkittävä asia, mikä pyörii koko ajan keskustelussa esillä, on koulukuntoisuus. Milloin oppilas on siinä kunnossa, että hän voi olla koulussa. Periaatteessahan koulujen järjestyssäännöt ovat aika tiukat: oppilaan pitäisi olla oppitunnilla häiritsemättä opetuksen kulkua ja osallistua tehtävien tekemiseen. Jokainen opettaja tosin varmaan tietää, ettei se nyt aina näin mene. Itse ajattelen koulukuntoisuutta kolmen asian kautta, joista ensimmäinen on muiden oppilaiden turvallisuus. Jos minulle tulee vahva tunne, että muiden oppilaiden turvallisuus on uhattuna, ei oppilas ole koulukuntoinen. Meiltä siis vanhemmat tulevat kesken päivän hakemaan aggressiivisesti käyttäytyvän oppilaan kotiin. Tällä tarkoitan sellaista oppilasta, joka ei pysty rauhoittumaan tilanteen loputtua ja antamaan toisen olla, tai uhkaa satuttaa toista oppilasta niin, että tulee sellainen olo, että oppilas on oikeasti tosissaan. Toinen seurattava asia on se, että milloin oppilas häiritsee opetusta niin paljon, että työskentely tulee muille lähes mahdottomaksi. Tällaisia tilanteita on myös ollut, joissa oppilas ei voi lopettaa huutamista, kiroilemista ja muiden oppilaiden provosoimista ollenkaan. Tässä erotan tietysti sen, milloin oppilas ns. "pullikoi" tai "kokeilee" ja milloin hän on oikeasti sellaisessa tilassa, jossa hän ei hallitse itseään. Silloin jos mennään tämän rajan ylitse, ja sieltä ei pystytä tulemaan takaisin aikuisen kanssa rauhassa keskustellen toisessa tilassa (meillä väliseinän takana erillisessä huoneessa), niin myös silloin lähdetään kesken päivän kotiin. Kolmas ja tärkein pohdittava asia on tietysti jokaisen lapsen oma kuormitus. Jos näen lapsesta, että hänen on nyt yksinkertaisesti mahdoton kantaa sitä kuormaa, mitä koulussa käyttäytymisen ja olemisen vaatimus hänen päälleen kaataa, lähdetään myös kotiin. Näissä kaikissa tilanteissa ensin konsultoidaan vanhempia, tarvittaessa rehtoria tai oppilaan aikaisempaa opettajaa (joka on asiantuntija-asemassa sellaisen oppilaan kohdalla jota olen opettanut vasta hetken). Ainoastaan, jos kyse on muiden oppilaiden turvallisuudesta, ei mitään konsultointia tehdä ennen tilanteen täydellistä katkaisemista.
Edelliseen haluan tietysti sanoa vielä sen, että koulustahan ei suurin osa oppilaista lähde kotiin kesken päivän meidän luokastakaan. Mutta onneksi olen verrattuna viime vuoteen nyt oivaltanut sen, että joskus oppilas ei ihan oikeasti ole koulukuntoinen ja se pitää todeta. Sen ääneen sanominen on itselle hyväksi ja parhaassa tapauksessa pysäyttää vanhemmat ja muut lapsen asioita hoitavat ihmiset hetkeksi pohtimaan tilannetta kokonaisvaltaisesti. Näin ylipäätäänhän kuitenkin on niin, että lapsen täytyy voida todella pahoin, jotta hän ei ole koulukuntoinen. Huonot päivät, huonot mielet, pienet tappelut, raivarit ja muut kuitenkin ovat sitä arkipäivää, ei silloin ole kyse siitä, että oppilas ei pystyisi käymään koulua.
Ihmettelen kovasti, että tällaisia pienluokkia vielä pidetään yllä. Näin vanhempana ja maallikkona opiskelu tuntuu olevam mahdotonta kenellekään oppilaalle tällaisessa ryhmässä, mihin on koottu ns, samantyyppisistä ongelmista kärsiviä lapsia. Myös opettajan työ on miltei mahdotonta. Miksi lapset eivät voisi olla tavallisessa luokasa, vaikka siten että heitä ripoteltaisiin yksi per tavallinen luokka. Tulisi sitä mallikäyttäytymistä myös mukaan kuvioon. Jos lapsi ei ole koulukuntoinen, tie koulusta pois voi kulkea suoraan tavallisesta luokasta esim. sairaalakouluun eikä minkään pienryhmän kautta. Maalaisjärjellä ajattelisi, että lapsi voisi paremmin rauhoittua ihan tavallisessa luokassa. Erityisopettaja voisi pitää säännöllisiä käyttäytymisenhalliintatunteja tms., mutta kotiluokkana olisi tavallinen luokka.
VastaaPoistaAsiolla on aina puolensa ja puolensa. Toisaalta täällä meidän luokassa on mahdollisuus käyttää aikaa siihen, että oikeasti selvitellään oppilaiden välisiä konflikteja ja kuntoutetaan myös sitä tunnepuolta. Meidän luokkahan ei ole siis mitenkään erityisesti suunnattu tunne- ja sosiaalisissa taidoissa tukea tarvitseville oppilaille, vaan mukana on myös oppilaita, joilla on oppimisvaikeuksia. Ei siis olla (ainakaan virallisesti) ns. "vanha tarkkis".
PoistaKaikkien kohdalla on myös yritetty opiskelua isossa ryhmässä, mutta ei ole onnistunut. Suurin osa oppilaista kuitenkin opiskelee 8-10h myös siellä isossa ryhmässä (osa ohjaajan kanssa, osa ilman), eli pääsevät myös isoihin ryhmiin opiskelemaan.
Tällä hetkellä koottuna oleva porukka ei vain toimi. Uskallan uskoa, että tilanne on kuitenkin poikkeustilanne. Pienryhmistähän kyllä koko maassa pyritään hiljalleen luopumaan, eli saa nähdä miten tuuli tätä luokkaa tulevaisuudessa kuljettaa. Ei tämä järkevältä tunnu näinkään, mutta siihen, että nämä oppilaat voisivat siirtyä yleisopetuksen isompiin ryhmiin, tarvittaisiin todella reilusti lisää resurssia.
Pienryhmässäsi näyttää olevan melko heterogeeninen joukko erilaisia oppijoita: oppimisvaikeuksista laajan skaalan kautta käyttäytymishäiriöihin. Suomessa virallisessa koulupolitiikassa toteutettava integraatio ja inkluusioajattelu on johtanut mm tähän, mitä luokassasi koet. Integraatiossa ja mahdollisimman suuressa inkluusiossakin on hyvät puolensa ilman muuta, mutta kääntöpuoliakin löytyy. Aiemmin, ennen vanhaan, pienryhmät koostuivat jotenkin homogeenisemmista oppilasryhmistä, joilla oli jokin yhteinen nimittäjä. Itse käytit vanhaa ryhmänimeä tarkkis. Oppimisvaikeudet, kehitysvammaisuus jne johtivat toisenlaisiin ryhmiin. On hyvä, että kategorisesta ryhmittelystä on päästy- myös leimaavista nimistä ryhmien niminä. On tultu pienryhmiin, jossa ihan minkälaisia tahansa erityisen tuen tarpeita voi olla. Ollaan sellaisessa tilanteessa, jossa olet, että luokassasi on lapsia tai nuoria, joilla on tuen tarpeita, ei kovinkaan hyvä käsitys omasta erityisyydestään, heikko itsetunto, ei juuri kykyä hyväksyä omaa tai toisen erilaisuutta. Kärhämät ovat väistämättömiä, ja selvittelytyö opettajan ihan jokapäiväistä arkea. Toinen asia, joka mielestäni integraation myötä on lisääntynyt, ainakin näin toisella asteella erityistä tukea tarvitsevia nuoria kohtaavana on se, että nuorilla itsellään ei ole käsitystä, realistista käsitystä mahdollisuuksistaan eikä rajoitteistaan. Integraatiossa siis häviää käsitys siitä, että olen erityinen; erityisen hyvä jossain, mutta minulla on myös joitain sellaisia erityisyyksiä, jotka vääjäämättä ovat osa minua ja rajoittavat tai estävät minulta esim jonkin ammatin valitsemisen elämäni työksi. Toisaalta integraatiossa käy usein myös niin, että lapsi ei koko koulupolullaan ehkä kohtaa toista samankaltaista erityistä oppijaa. Tällöin hän kokee olevansa täysin yksin omien rajoitteidensa kanssa ja vertaistuki sekä myös vertaiset ystävyyssuhteet jäävät syntymättä.
PoistaToisella asteella pohdimme myös usein nuoren koulukuntoisuutta ja sitä, milloin hän todella kykenee olemaan koulussa ja opiskelemaan vaativiakin ammatillisia opintojaan - milloin taas on koulussa ja käyttää rajattua opintoaikaansa hukkaan, kun ei oikeasti jaksa eikä pysty suorituksia aikaan saamaan. Helppoa ei ole koulukuntoisuutta määrittää ja aina täällä toisella asteella on mietittävä myös se, että minne sitten, jos ei kouluun jaksa tulla? MIstä elanto, mistä asunto ja mistä kuntoutus ja tuki, että joskus vielä jaksaa.
Pohdintasi ovat taas siis hyvin koskettavia kohdallani!
Syksyniloa sinulle noviisiope - toivoo konkariope.
Kiitos kommentistasi. On mukava kuulla, ettei ole mietteidensä ja pohdintojensa kanssa yksin. Iloa syksyyn myös sinulle!
PoistaKaikella on puolensa ja erityisopettajia tarvitaan, mutta jotenkin tämän kaiken käsittäisi paremmin, jos jokaisen lapsen kotiluokka olisi se ihan tavallinen luokka ja sitten tarvittavat oppiaineet tai aihealueet lapsi kävisi siellä erityisopettajalla. Näin myös nykyistä useampi lapsi saisi apua juuri niihin ongelmiin, jotka ovat suurimpia.Kokoaikainen erityisluokkaopetus leimaa lapsen ja lapsi käyttäytyy sen mukaisesti.Heterogeeniset erityisryhmät ovat mahdottomia, mutta oli niissä entisissä homogeenisimmissakin erityisluokissa haittansa. Suurin haitta oli se, että lapsia viskottiin erityisluokista toisiin paremman oppimisen toivossa.Diagnoosi oli myös julkinen, koska luokka oli usein koottu diagnoosin mukaan.Diagnoosi itsessään ei kuitenkaan kerro mitään tuen tarpeesta.Ei tuo opettamasi ryhmä kuulosta houkuttelevalta kenenkään lapsen kannalta riippumatta siitä, kuinka hyvä opettaja on ja varmasti yrität parhaasi. Sitä ei osaa kukaan sanoa,onko näille lapsille enemmän hyötyä vai haittaa tällaisesta heterogeenisesta erityisluokasta.Joku muutos pitäisi nähdä sinunkin luokkasi suhteen, mutta siihen tarvitaan koko kouluyhteisön tuki ja ideat.
VastaaPoistaJokaisella oppilaalla on siis kotiluokka muualla kuin meidän luokassa ja hän opiskelee siellä kaikki ne aineet, jotka pystyy ja meidän luokassa vain ne aineet, joita ei pysty.
PoistaSinänsä olen kanssasi samaa mieltä siitä, että ihannetilanne olisi se, että nämä kaikki oppilaat olisivat isoissa luokissa niin paljon kuin suinkin. Se vain vaatisi oppimisen ja turvallisuuden takaamiseksi sitä, että jokaisella pitäisi olla sitten henkilökohtainen avustaja.
Kannatan periaatteessa itsekin integraatiota ja jopa täyttä inkluusiota, jota Anonyymikin puolustaa. Se ei kuitenkaan tuo välttämättä onnea tai tarvittavaa tukea kenellekään. Kuten Noviisiopettajakin toteaa, tällainen integrointi vaatisi lisäresursseja luokkiin.
PoistaOpetan itse tällä hetkellä yleisopetuksen luokkaa, jolle on integroitu yksi erityisen tuen oppilas. Tämän lisäksi luokallani on neljä tehostettuun tukeen oikeutettua lasta ja muutama oppilas, jotka kaipaavat paljon tukea yksittäisissä aineissa.
Koska luokkani on aivan "tavallinen", on sillä tietysti myös kuusi maahanmuuttajataustaista lasta, joiden äidinkieli on muu kuin suomi. Yhteensä lapsia on 26.
Koko luokalleni on resurssoitu laaja-alaisen erityisopettajan tunteja viikossa 2 sekä yksi avustaja yhdeksi tunniksi viikossa.
Lienee sanomattakin selvää, että kukaan oppilaistani ei saa tarvitsemaansa tukea. Järjestely lienee tehty säästöt silmissä inkluusio-idealismin varjolla.
Oppilaan edun nimissä ohjaisinkin erityisen tuen oppilaani silmän räpäyksessä pienryhmäluokalle opiskelemaan, jos se vain olisi mahdollista.
Nim. Toinen vasta-alkaja
Täytyy sanoa, että kyllä olen tätä blogia lukiessani äärimmäisen onnellinen siitä, että meidän kotikaupungissamme on erityisluokkia ja että ne ovat ne edelleen jaoteltuna vanhojen kirjainyhdistelmien mukaan EVY ja ESY (sekä ainakin dysfasialuokka ja ehkä muutama muukin diagnoosipohjainen joista minulla ei ole tietoa).
VastaaPoistaOma lapseni on vanhalla EVY:llä vaikka lähikoulussakin olisi erityisluokka, mutta se on mallia ESY. Eikä se sopisi meidän kiltille oppimisvaikeuksista kärsivälle lapselle, jolla ei ole käytöshäiriötä, lainkaan. Minun lapseni tarvitsee paljon aikuisen aikaa ja tukea opiskeluun ja rauhallisen oppimisympäristön ja tarvitsee niitä paljon enemmän kuin "tavallisia" lapsia mallioppilaiksi. Jakotunneilla ryhmässä on alle 5 oppilasta ja kaksi aikuista. Tällaiseen tilanteeseen ei tulla koskaan pääsemään yleisopetuksessa. Sekään ei olisi sama asia, että lapsi kävisi jollain klinikkatunnilla parin rinnakkaisluokkalaisen kanssa jossain resurssierityisopen luona, joka opettaisi häntä tunnin tai kaksi viikossa, ja sen lisäksi kymmeniä muita oppilaita.
Eikä se yleisopetus mikään auvoisa taivas ole. Jokaisella rinnakkaisluokalla on integroituna useampi erityisoppilas ja jokaisella luokalla on toinen mokoma väkeä jolla pitäisi olla diagnoosi ja sitä kautta tukitoimet, mutta ei ole. Että eipä se työrauhan puolesta paljoa eroa. Siihenhän riittää se yksi häirikkö, joka helposti syö valtaosan opettajan ajasta.
Näin on parempi meille.