Olen ehkä jollain tavalla selvinnyt pahimmasta
väsymyksestäni ohitse. Olen edelleen aamuisin niin väsynyt, että olisin valmis
maksamaan lähes mitä tahansa sille ihmiselle, joka vain sanoisi, että voisin
jäädä kotiin nukkumaan. Mutta tästä huolimatta ehdin tehdä työpäivien jälkeen
asioita, liikkua, käydä tallilla ja nähdä ystäviä. Kotiin päästyäni tosin en
saa mitään tehtyä, vaan kaadun sänkyyn lopenväsyneenä. Nukkuisin edelleen
varmaan sen 12 tuntia yössä edelleen, jos antaisin itselleni siihen mahdollisuuden.
Nyt en suostu antamaan, joten saan asioita tehtyä aivan eri tavalla.
Ensimmäiset erityisopettajien virat ovat auenneet ja tulleet
hakuun. Haettavia virkoja on nyt jo auki todella paljon, mutta alue ei vielä
ihan natsaa – pääkaupunkiseudulle en lähde. Hiljalleen varmaan alkaa hakuun
tulla myös lähempänä asuinpaikkakuntaani olevat paikat. Paikkakuntaa en siis
ole valmis työpaikan takia vaihtamaan, mutta n. 40 minuuttia olen periaatteessa
valmis ajelemaan työmatkaa. Ehkä siihenkin jossain vaiheessa
tympääntyy, mutta tällä hetkellä koen tärkeänä myös sen, että lähikauppaan
mennessä ei omiin oppilaisiin tai heidän vanhempiinsa juuri törmää.
En ole taaskaan tehnyt mitään päätöksiä jatkon suhteen.
Tällä hetkellä en taaskaan pidä mahdottomana jatkaa nykyisessäkään työpaikassa,
vaikka olen kyllä edelleen aika ahdistunut siitä, mihin tilanteeseen asti
luokkani päästettiin viime syksynä syöksymään. Toisaalta syytän siitä myös osin
itseäni, olisi pitänyt pitää paremmin puolensa ja olla napakampi. Onneksi
onnistuin sitä lopulta olemaan – ja onneksi minulla on loistavia työkavereita,
jotka ovat oikealla hetkellä olleet napakoita minun puolestani.
Tiedän, että en halua tehdä laaja-alaisen erityisopettajan
työtä, ainakaan vielä. Koen, että omat taitoni pääsevät parhaiten käyttöön
silloin, kun työskentelen samojen oppilaiden kanssa pidempijaksoisesti. Haluan
laittaa sen oman maton luokan lattialle ja tehdä asiat omalla tavallani.
Laaja-alaisen erityisopettajan työnkuva täyttyy myös suurelta osin tietyn
tapaisesta politikoinnista – monien toiveiden, pyyntöjen ja vaatimusten välissä
surffaamisesta niin, ettei kukaan suutu. Vaativaa työtä, johon en koe vielä
pystyväni.
Erityisluokanopettajankin töitä toki on paljon tarjolla
myös. Pitää siis katsella rauhassa tarjontaa ja miettiä jatkoa.
Loppukevennykseksi vielä sanottakoon, että luin
opiskeluaikana paljon Torey Haydenin kirjoja (siitä huolimatta, että
kirjoittajan kirjoitustyyli ajoittain häiritsi minua suurestikin), ja tuolloin
ajattelin, että ei kenenkään opettajan arki voi oikeasti olla tuollaista. Nyt
sitten lueskelin yhtä kirjaa uudestaan toissaviikonloppuna, ja nyt lähinnä
nauratti se, että kuinka väärässä sitä on voinut olla... Samassa luokassa
opetan hyvin erilaisia oppilaita: oppilaita rikkinäisistä kodeista,
hyväksikäytettyjä lapsia, hakattuja lapsia, huostaanotettuja lapsia, mutta myös
lapsia rakastavista ja kaikkensa tekevistä kodeista – samalla olen luopunut omasta
mustavalkoisesta ajattelustani huomattuani, että kaikki nämä vanhemmat
kuitenkin rakastavat lapsiaan. Voimat vain loppuvat kesken. Olen opettanut
vessassa käyntiä, pukemista, kenännauhojen sitomista, sitä, ettei toista
oppilasta saa lyödä, olen opettanut puhumista, matematiikkaa, fysiikkaa ja
omista tunteista puhumista sulassa sovussa. Toisaalta olen erotellut toisiaan
hakkaavia, repiviä ja töniviä lapsia. Olen pidellyt toisen päälle käyvää lasta
kiinni seinää vasten. Olen kuullut kaikki mahdolliset ja mahdottomat kirosanat.
Minua on lyöty, minua on potkittu, minun päälleni on syljetty ja heitetty
tavaroita. Olen ollut huora. Olen ollut äiti. Olen pitänyt itkevää,
esiteini-ikäistä poikaa sylissä ja lohduttanut.
Eivät ne kirjat tainneet niin kaukana totuudesta ollakaan.