Epätodellista totta

-->

Olen ehkä jollain tavalla selvinnyt pahimmasta väsymyksestäni ohitse. Olen edelleen aamuisin niin väsynyt, että olisin valmis maksamaan lähes mitä tahansa sille ihmiselle, joka vain sanoisi, että voisin jäädä kotiin nukkumaan. Mutta tästä huolimatta ehdin tehdä työpäivien jälkeen asioita, liikkua, käydä tallilla ja nähdä ystäviä. Kotiin päästyäni tosin en saa mitään tehtyä, vaan kaadun sänkyyn lopenväsyneenä. Nukkuisin edelleen varmaan sen 12 tuntia yössä edelleen, jos antaisin itselleni siihen mahdollisuuden. Nyt en suostu antamaan, joten saan asioita tehtyä aivan eri tavalla.

Ensimmäiset erityisopettajien virat ovat auenneet ja tulleet hakuun. Haettavia virkoja on nyt jo auki todella paljon, mutta alue ei vielä ihan natsaa – pääkaupunkiseudulle en lähde. Hiljalleen varmaan alkaa hakuun tulla myös lähempänä asuinpaikkakuntaani olevat paikat. Paikkakuntaa en siis ole valmis työpaikan takia vaihtamaan, mutta n. 40 minuuttia olen periaatteessa valmis ajelemaan työmatkaa. Ehkä siihenkin jossain vaiheessa tympääntyy, mutta tällä hetkellä koen tärkeänä myös sen, että lähikauppaan mennessä ei omiin oppilaisiin tai heidän vanhempiinsa juuri törmää.

En ole taaskaan tehnyt mitään päätöksiä jatkon suhteen. Tällä hetkellä en taaskaan pidä mahdottomana jatkaa nykyisessäkään työpaikassa, vaikka olen kyllä edelleen aika ahdistunut siitä, mihin tilanteeseen asti luokkani päästettiin viime syksynä syöksymään. Toisaalta syytän siitä myös osin itseäni, olisi pitänyt pitää paremmin puolensa ja olla napakampi. Onneksi onnistuin sitä lopulta olemaan – ja onneksi minulla on loistavia työkavereita, jotka ovat oikealla hetkellä olleet napakoita minun puolestani.

Tiedän, että en halua tehdä laaja-alaisen erityisopettajan työtä, ainakaan vielä. Koen, että omat taitoni pääsevät parhaiten käyttöön silloin, kun työskentelen samojen oppilaiden kanssa pidempijaksoisesti. Haluan laittaa sen oman maton luokan lattialle ja tehdä asiat omalla tavallani. Laaja-alaisen erityisopettajan työnkuva täyttyy myös suurelta osin tietyn tapaisesta politikoinnista – monien toiveiden, pyyntöjen ja vaatimusten välissä surffaamisesta niin, ettei kukaan suutu. Vaativaa työtä, johon en koe vielä pystyväni.

Erityisluokanopettajankin töitä toki on paljon tarjolla myös. Pitää siis katsella rauhassa tarjontaa ja miettiä jatkoa.

Loppukevennykseksi vielä sanottakoon, että luin opiskeluaikana paljon Torey Haydenin kirjoja (siitä huolimatta, että kirjoittajan kirjoitustyyli ajoittain häiritsi minua suurestikin), ja tuolloin ajattelin, että ei kenenkään opettajan arki voi oikeasti olla tuollaista. Nyt sitten lueskelin yhtä kirjaa uudestaan toissaviikonloppuna, ja nyt lähinnä nauratti se, että kuinka väärässä sitä on voinut olla... Samassa luokassa opetan hyvin erilaisia oppilaita: oppilaita rikkinäisistä kodeista, hyväksikäytettyjä lapsia, hakattuja lapsia, huostaanotettuja lapsia, mutta myös lapsia rakastavista ja kaikkensa tekevistä kodeista – samalla olen luopunut omasta mustavalkoisesta ajattelustani huomattuani, että kaikki nämä vanhemmat kuitenkin rakastavat lapsiaan. Voimat vain loppuvat kesken. Olen opettanut vessassa käyntiä, pukemista, kenännauhojen sitomista, sitä, ettei toista oppilasta saa lyödä, olen opettanut puhumista, matematiikkaa, fysiikkaa ja omista tunteista puhumista sulassa sovussa. Toisaalta olen erotellut toisiaan hakkaavia, repiviä ja töniviä lapsia. Olen pidellyt toisen päälle käyvää lasta kiinni seinää vasten. Olen kuullut kaikki mahdolliset ja mahdottomat kirosanat. Minua on lyöty, minua on potkittu, minun päälleni on syljetty ja heitetty tavaroita. Olen ollut huora. Olen ollut äiti. Olen pitänyt itkevää, esiteini-ikäistä poikaa sylissä ja lohduttanut.

Eivät ne kirjat tainneet niin kaukana totuudesta ollakaan.