"
Anonyymi6. toukokuuta 2013 21.07
Hei.
Päädyin blogisi sivuille viime syksynä etsiessäni tietoa NOPE-koulutuksista. Monta kertaa olen meinannut kommentoida tai vastata, mutta en ole jotenkin löytänyt oikeita sanoja. Olen luokanopettaja ja takana noin neljä työvuotta. Luokallani on ollut aina erityisiä tyyppejä ja tälläkin hetkellä minulla on integroitu ekaluokka, jonka tuen tarve on lähinnä tunnetaidoissa ja haastavassa käyttäytymisessä.
Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitäni, kun aloin lukea blogiasi. Viime vuoden olin erityisluokanopettajana pienryhmässä, jossa oli laajoja kommunkoinnin pulmia, laajoja oppimisen pulmia ja erittäin haastavaa käyttäytymistä. Sairastuin työuupumukseen. En syönyt, en nukkunut, en jaksanut liikkua, en jaksanut nähdä ketään. Töissä kestin rajun psyykkisen paineen ja klaarasin. Kotona olin itkuinen ja kannoin mukanani rajuja fyysisiä stressioireita. Olin ihan kauhuissani, kun tajusin, että olen masentunut. Kun tajusin, että en jaksa. Kun tajusin, että systeemi ympärillä on mätä ja resursseja ei vain ole riittävästi. Kun tajusin, että joudun päivittäin tekemään asioita, jotka ovat vastoin periaatteitani. Yritin ajatella positiivisesti. Mutta todellisuudessa laskin minuutteja työpäivän loppumiseen, päiviä viikonloppuihin ja lomiin. Hoidin työni olosuhteisiin nähden hyvin, mutta olin niin ahdistunut, etten nauttinut mistään. Olin pätkän myös sairaslomalla, mutta se ei oikein auttanut, kun ajatus töihin palaamisesta oli koko ajan mielessä. Tiedän niin ajatukset, joita olet mielessäsi pyöritellyt! Sinnini ei antanut periksi, että olisin irtisanoutunut kesken vuoden, mutta sitäkin harkitsin.
Minun onneni oli, että olin sijaisena. Minun oli helppo lähteä. Olin niin helpottunut, kun kesä alkoi. En olisi ikinä uskonut, että vuosi voi olla niin PITKÄ. Keväällä ajattelin, että en ikinä tahdo enää töihin. Niin tuli kuitenkin syksy, uusi lukuvuosi ja uusi työpaikka. Uudet haasteet. Olin varovaisen innostunut.
Haasteita riitti ja samalla kun työt alkoivat, alkoivat samat fyysiset stressioireet. En ollut tajunnut, kuinka syvälle mieleen ja kehoon edellinen työvuosi oli piirtynyt. Kannoin koko vuoden painotaakkaa edelleen kehossani. Pikku hiljaa se on tämän vuoden aikana helpottunut ja olen toipunut. Nautin työstäni, nautin elämästäni ja oloni on kevyt.
Mitä opin? Ikinä, ikinä en enää suostu samanlaiseen. Enkä ikinä olisi uskonut, kuinka nopeasti voi palaa loppuun. Enkä olisi ikinä uskonut, kuinka kauan kestää toipua. Onnittelen sinua, että lähdet pois! Mikään työ ei ole sen arvoista, että kadottaa itsensä, työnilon ja elämänhalun. Kukaan muu ei suojele sinua, kuin sinä itse. Sinä olet nuori, taitava, ammattitaitoinen ja välittävä opettaja. Sinulla ole sitä elämänkokemusta, mitä kymmeniä vuosia töissä olleilla on, eikä sinulla tarvitse sitä noilla työvuosilla ollakaan. Sinulla on oikeus löytää oma paikkasi ja nauttia työstäsi, eikä työ saa hallita koko elämää, vaikka siihen intohimoisesti suhtautuisikin.
Toivon, että uusi työsi tuo mukanaan hyvää. Olisi myös tosi kiva kuulla, mitä sinulle kuuluu syksyllä!"
Päädyin blogisi sivuille viime syksynä etsiessäni tietoa NOPE-koulutuksista. Monta kertaa olen meinannut kommentoida tai vastata, mutta en ole jotenkin löytänyt oikeita sanoja. Olen luokanopettaja ja takana noin neljä työvuotta. Luokallani on ollut aina erityisiä tyyppejä ja tälläkin hetkellä minulla on integroitu ekaluokka, jonka tuen tarve on lähinnä tunnetaidoissa ja haastavassa käyttäytymisessä.
Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitäni, kun aloin lukea blogiasi. Viime vuoden olin erityisluokanopettajana pienryhmässä, jossa oli laajoja kommunkoinnin pulmia, laajoja oppimisen pulmia ja erittäin haastavaa käyttäytymistä. Sairastuin työuupumukseen. En syönyt, en nukkunut, en jaksanut liikkua, en jaksanut nähdä ketään. Töissä kestin rajun psyykkisen paineen ja klaarasin. Kotona olin itkuinen ja kannoin mukanani rajuja fyysisiä stressioireita. Olin ihan kauhuissani, kun tajusin, että olen masentunut. Kun tajusin, että en jaksa. Kun tajusin, että systeemi ympärillä on mätä ja resursseja ei vain ole riittävästi. Kun tajusin, että joudun päivittäin tekemään asioita, jotka ovat vastoin periaatteitani. Yritin ajatella positiivisesti. Mutta todellisuudessa laskin minuutteja työpäivän loppumiseen, päiviä viikonloppuihin ja lomiin. Hoidin työni olosuhteisiin nähden hyvin, mutta olin niin ahdistunut, etten nauttinut mistään. Olin pätkän myös sairaslomalla, mutta se ei oikein auttanut, kun ajatus töihin palaamisesta oli koko ajan mielessä. Tiedän niin ajatukset, joita olet mielessäsi pyöritellyt! Sinnini ei antanut periksi, että olisin irtisanoutunut kesken vuoden, mutta sitäkin harkitsin.
Minun onneni oli, että olin sijaisena. Minun oli helppo lähteä. Olin niin helpottunut, kun kesä alkoi. En olisi ikinä uskonut, että vuosi voi olla niin PITKÄ. Keväällä ajattelin, että en ikinä tahdo enää töihin. Niin tuli kuitenkin syksy, uusi lukuvuosi ja uusi työpaikka. Uudet haasteet. Olin varovaisen innostunut.
Haasteita riitti ja samalla kun työt alkoivat, alkoivat samat fyysiset stressioireet. En ollut tajunnut, kuinka syvälle mieleen ja kehoon edellinen työvuosi oli piirtynyt. Kannoin koko vuoden painotaakkaa edelleen kehossani. Pikku hiljaa se on tämän vuoden aikana helpottunut ja olen toipunut. Nautin työstäni, nautin elämästäni ja oloni on kevyt.
Mitä opin? Ikinä, ikinä en enää suostu samanlaiseen. Enkä ikinä olisi uskonut, kuinka nopeasti voi palaa loppuun. Enkä olisi ikinä uskonut, kuinka kauan kestää toipua. Onnittelen sinua, että lähdet pois! Mikään työ ei ole sen arvoista, että kadottaa itsensä, työnilon ja elämänhalun. Kukaan muu ei suojele sinua, kuin sinä itse. Sinä olet nuori, taitava, ammattitaitoinen ja välittävä opettaja. Sinulla ole sitä elämänkokemusta, mitä kymmeniä vuosia töissä olleilla on, eikä sinulla tarvitse sitä noilla työvuosilla ollakaan. Sinulla on oikeus löytää oma paikkasi ja nauttia työstäsi, eikä työ saa hallita koko elämää, vaikka siihen intohimoisesti suhtautuisikin.
Toivon, että uusi työsi tuo mukanaan hyvää. Olisi myös tosi kiva kuulla, mitä sinulle kuuluu syksyllä!"
Ja aloin itkeä. Se ei ollut ensimmäinen kerta tänään, kun itkin. Ensimmäinen oli töistä lähtiessä, kun kokenut kouluohjaaja, joka oli ollut luokassani hetken, pysäytti minut ja kysyi, kuinka jaksan tehdä työtäni. Ettei se muistuta edes etäisesti koulunkäyntiä. Etteivät työoloni ole inhimilliset, taaskaan. Sanoin, etten oikein jaksakaan. Kyyneleitä alkoi muodostua silmiin, yritin hymyillä. Tämä minua 30 vuotta vanhempi nainen otti minut halaukseen ehti aloittaa sanoen "Kulta pieni", kun minä sitten jo itkin. Aikuinen ihminen, jonkun opettaja vieläpä. Tämä on varmaan monelle nipinnapin jaksavalla tuttu tunne - kyllä ne hetket, kun saa olla kova, jaksaa. Pahinta on se, kun joku osoittaa aitoa myötätuntoa. Silloin pakkautunut tunne lyö. Ja minuun osui aika kova aalto tunnetta. Pyytelin anteeksi ja menin autolleni. Itkin matkan kotiin. Menin kotiin ja itkin. Kerroin päällisin puolin lähiaikojen tapahtumista ja tunteistani työkaverille. Ja itkin vähän lisää.
Kiitos sinulle kommentistasi. Tämän voimin minä uskallan sanoa, että en nyt jaksa. Huomenna menen töihin. Huomenna, jos vaan suinkin jaksan, marssin myös työterveyteen ja pyydän jotakuta arvioimaan minun työkuntoni. Voinko minä mennä töihin? Suoriudun kyllä työtehtävistäni, mutta olen henkisesti tyhjä. Ajatus siitä, että tätä on enää neljä viikkoa, tsemppaa. Mutta en tiedä, tsemppaako se tarpeeksi. En tiedä, kuuluisiko minun vain kestää räkä kasvoillani, "vitun huorat" ja esimiehen riittämätön tuki ja riittämätön resurssi. Niin sekaisin minä tällä hetkellä olen, että en tosiaan tiedä.
Moni on kysynyt tulevasta työpaikastani, kerron siitä jossain vaiheessa kun voin paremmin. Kiitos kaikille kommenteistanne, ne lämmittävät todella paljon mieltä vaikka en jaksa niihin mitään vastatakaan. Hengittäminen on juuri nyt riittävää työtä vapaa-ajalla. Ja sitäkin pitää tehdä koko ajan.
Halaus teille molemmille ((( ))). Itse olen luokanopettaja, en iän puolesta aivan noviisi enää ja kokemustakin on joitakin vuosia. Tämän vuoden olen "taistellut" urani haastavimman työmaani kanssa, periaatteessa ns.yleisopetuksen luokka, mutta luokalla on useita erityisen tuen oppilaita, joista muutamalla on todella vaikeita tunne-elämän juttuja. Usein olen miettinyt, kuinka paljon meitä on... jaksamisen äärirajoilla työskenteleviä opettajia.
VastaaPoistaYmmärrän toisaalta opettajien tilanteen, mutta kun opettajan työhön nyt vain sattuu kuulumaan erilaisten lasten opettaminen ja kasvattaminen. E lapsia voi mihinkään laitoksiin ja sairaaloihin laittaa,koulu on jokaisen lapsen perusoikeus. Työtä pitää tehdä parhaansa mukaan ja huolehtia omasta jaksamisesta.On huolestuttavaa, että opettajat hylkivät erityistä tukea tarvitsevia lapsia ( jopa erityisopettajat!). Monet ammatit ovat vaativia, koittakaa opettajat nyt vain jaksaa! Jokainen meistä valitsee itse ammattinsa ja kaikissa ammateissa on varjopuolensa.
VastaaPoistaMulle tulee surullinen olo, jos joku kokee, että mä hyljin mun oppilaita. Mistä tällainen käsitys tulee? Mä olen ainakin väsynyt katsomaan sitä pahaa oloa, mille en voi näillä resursseilla mitään sekä työskentelemään siinä jatkuvassa pelossa, että kohta käy jotain. Eli siis opettamaan liian vähällä aikuismäärällä aggressiivisia lapsia. Jokaisella oppilaalla on toki oikeus käydä koulua, mutta niillä muilla oppilailla on myös mielestäni oikeus käydä turvallisesti koulua, pelkäämättä, että joku käy päälle.
Poista"Koita nyt vaan jaksaa" ei valitettavasti auta siinä vaiheessa, kun uupumaan on jo kunnolla päässyt. Minä koen, että minun ei kuulukaan "vain jaksaa" ja samalla turtua katselemaan oppilaan pahaa oloa, jolle toisenlaisilla järjestelyillä ja resursseilla olisi mahdollisuus tehdä jotain. Sen takia vaihdankin työpaikkaa, eli toki jokaisella meistä on myös mahdollisuus tehdä omat valintansa. Minun valintani on oma mielenterveys ennen töitä.
Kyllä huomaa tuon 9. toukokuuta 2013 19.38 kirjoittaneen Anonyymin kommentista, ettei tiedä nykypäivän koulumaailmasta eikä sen vaativuudesta mitään... Huhhuh.
VastaaPoistaIsot tsempit bloggaajalle ja kohtalontovereille, arvostan todella työtänne!
t. erityislapsen äiti
Todellakin tuo kirjoittamasi anonyymi nyt ei vain ole ihan kärryillä tämän päivän koulu-Suomesta. Ja valitettavasti niitä resursseja ei kamalasti ole yläkouluissa saati ammatillisen koulutuksen puolellakaan. Opiskelijoilla on sielläkin kovasti kaikenlaista ja opettajan aika menee ennemminkin sosiaalipuolen puuhiin yrittäessään selvittää oikeaa apua tai hoitoon ohjausta.
PoistaMinä olen kaikkea muuta kuin noviisiopettaja, lähenen eläkeikää. Sen varassa sinnittelen. Jos olisin nuori, vaihtaisin HETI alaa. Kokonaan ja ihan toisaalle johonkin järjelliseen hommaan.
VastaaPoista