torstai 25. lokakuuta 2012

Pienestä se on revittävä - Päivän positiivinen: Tänään ei kotimatkalla itkettänyt

Tällä viikolla on taas tehty ilmoitusta poliisille, sosiaalitoimeen, palaveerattu vanhempien kanssa, palaveerattu opettajien kanssa, palaveerattu rehtorin kanssa, istuttu oppilashuoltoryhmässä... On ainakin siis puhuttu ihan väsyksiin asti. Jotenkin taas tuntuu, että en ole koko viikolla saanut opettaa ollenkaan. Vaikka olenhan mä saanut vähän välillä. Tänäänkin kaksi tuntia meni niin, että suurin osa teki jotain järjellistä ja minä ehdin opettaa niitä, jotka pystyivät ottamaan opetusta vastaan. Olen luopunut siitä ajatuksesta, että minun pitää pystyä opettamaan kaikkia. En pysty. Keskityn opettamaan niitä, jotka ovat sillä hetkellä siinä kunnossa, että voivat ottaa opetusta vastaan ja haluavat ottaa sitä vastaan. Oppilaat ovat myös tietoisia siitä, että minä ja ohjaaja olemme paikalla ja jos he vaihtavat mieltänsä niin, että haluavatkin tehdä hommia, apua saa heti kun mieli muuttuu ja kirjat ottaa esille. Mahdollisuus tehdä koulutyötä on niille, jotka sen haluavat käyttää.

Tämä oivallus on nyt helpottanut jotenkin oloa. En minä voi pakottaa nippanappa koulukuntoista oppilasta oppimaan. Ensin pitää olla pää edes jotenkin koossa, sitten onnistuu opiskelukin. Jos ajatukset eivät sitten ole  kotioloissa ja kylillä tapahtuneissa tappeluissa. Aika monta palapelin palaa on koottava oikealla tavalla kasaan ennen kuin on kasassa koulukuntoinen oppilas.

Mutta sitten siihen, miksi tänään ei autossa itkettänyt. Jännitin ihan kamalasti koko päivän yhtä palaveria, jossa piti käsitellä vaikeita asioita ja ajattelin, että se menee vähän rumaksi. Ei pitäisi ikinä olettaa. Palaveri meni älyttömän hienosti, kaikki osallistuivat keskusteluun ja tuntui, että ehkä saadaan aikaiseksi jotain konkreettista. Huoli oppilaasta ei ehkä hirveästi vähentynyt, koska huoli on niin valtava vuori, että sitä on hankala lähteä purkamaan. Mutta omalle työidentiteetille teki hyvää se, että kaikki ei mene koko ajan perseelleen.

Noin ylipäätänsä olen huomannut itsessäni joitain työuupumuksen merkkejä. Uniongelmia, kyynisyyttä ("Kannattaako mun mitään yrittää kun perseelleen menee kuitenkin") ja sitä, että koen, että teen työni tosi huonosti ja olen opettajana varsin ala-arvoinen. Vaikka tiedän sen, että en varmaankaan tee hommiani erityisen huonosti, olen vain nyt aika pahan paikan edessä ja vähän neuvoton. Lisäksi mietin, että mikä mussa on, kun mä ajaudun tähän tilanteeseen tänäkin vuonna? Eikö yhden työuupumuksen ja masennusjakson läpikäyminen riittänyt? Miten tämä tilanne on taas tämä?

Kiitos kaikille kommenteista viime postaukseen, paljon tuli niistä taas mietittävää. Ja kiitos kaikista tsempeistä ja voimista, ne on otettu ilolla vastaan. Mukavaa alkutalvea teille kaikille myös!

3 kommenttia:

  1. Kollega hyvä. Ensinnäkin olet tehnyt taas oivallisia reflektioita ja niistä ihan oikeita päätelmiä - minun mielestäni. Oppilaan oltava koulukuntoinen, jotta voi oppia ja mielestäni on uskomattoman käsittämätöntä, että he, jotka koulukuntoisuutta mittaavat ajattelevat, että henkisesti täysin hajallaan, ihan haavoillaan oleva lapsi ja nuori kuntoutuu koulua käymällä. Kyllä tarvitaan tosi paljon muuta kasaamista, hoitoa, terapiaa, olosuhteidenkin kuntouttamista lapsen ympärillä, jotta energiaa ja voimia nuorella olisi oppia. Minusta on tosi sääli, että näitä haavoillaan olevia oppilaita pidetään koulussa hukkaamassa oppiaikaansa, sillä ei rikkiolevana voi oppia ottaa vastaan. Aika kuitenkin kuluu, samoin oletus etenee, että vuosi per luokka oppitahti olisi mahdollinen. Näin oppilas siirtyilee läpi peruskoulun oppimatta alkeitakaan siitä, mitä pitäisi tässä raa'assa koulutukseen pohjautuvassa yhteiskunnassa oppia, jotta voisi sitten toisella asteella jälleen oppia itselleen ammatin. Kyllä syrjäytymisen kierre lähtee monen kohdalla niin massiivisesti ja varhain liikkeelle, että opettajat ja kouluväki taistelevat melkoisia tuulimyllyjä vastaan yrittäessään näitä lapsosia opettaa. Jotain pitäisi tehdä massiivisesti toisin monen lapsen kohdalla jo paljon ennen kouluikää - miltei syntymästä saakka ja jo ennen sitä.

    Nämä ovat niitä suuria faktoja, jotka tiedostettuna kyynistävät meitä erityisten kanssa työskenteleviä helposti. Olet mielestäni tehnyt oikean päätelmän, että keskityt heihin, jotka sillä hetkellä jotain haluavat, pystyvät tai kykenevät oppimaan. Et siis missään nimessä ole huono ope -ihan päinvastoin.

    Se, että työ vie energiaasi niin paljon, että uni häiriintyy on juttu, johon sinun kannattaisi miettiä nopeasti ratkaisua. Ihminen tarvitsee unta, sinulla on oikeus työhön, jonka jälkeen saat vapaa-aikaasi käyttää voimaantumiseen ja hyviin uniin. Minusta kuulostaa lukemani perusteella, että paikka, jossa nyt opetat syö 'miestä kuin miestä' kohtuuttomasti. Et sinä ole ajautunut tähän, vaan ryhmäsi on niin haastava, että kuka tahansa siinä uupuisi.

    Ainahan erkkaopetus on haasteellista, mutta vähemmän haastaviakin työpaikkoja, ryhmiä, tehtäviä on. Sinä olet nyt todella haastavassa paikassa.

    Tsemppailen sua kovasti taas! Voimaannu, voimaannu! Puhu tilanteestasi kollegasi yms kanssa, ja muista että työterveyshuolto on meitä kaikkia varten. Yli äyräiden ei kenenkään tarvitse jaksaa!

    Terv konkarikollega

    VastaaPoista
  2. Hyvin kirjoitettu konkarikollegalta! Ei oikeasti kannata itseään uhrata ja ottaisin minäkin yhteyttä työterveyshuoltoon. Työnantajan pitää pystyä järjestämään järjelliset työolosuhteet. Mieti oikeasti työpaikan vaihtoa, jos asiat ovat noin heikosti järjestetty.

    VastaaPoista
  3. Blogissani on sinulle jotain. :)
    (http://pitkospuut.wordpress.com/2012/11/03/tunnustus/)

    VastaaPoista