keskiviikko 28. marraskuuta 2012

"Kurilla se ratkeaa!"

Oppilasta ei kiinnosta lähteä musiikin tunnille (jossa hän siis on integroituna isoon oppilasryhmään). Hän kieltäytyy lähtemästä ja jumittuu paikalleen. Yrität suostutella. Selität, että ymmärrät, että ei kiinnosta. Siitä huolimatta on elämässä joskus tehtävä asioita, joita ei halua. Opetussuunnitelmaan kuuluu myös musiikinopetus. Ohjaaja yrittää suostutella. "Lähdetään nyt vaan. Mennään sinne, istut alas ja kuuntelet kun muut laulavat joululauluja. Sitten tunti on ohi ja pääset kotiin.". Oppilas ei suostu lähtemään. Selitämme rauhallisesti, että jos oppilas ei suostu menemään hänen lukujärjestykseensä merkityille oppitunneille, on meidän soitettava rehtorille ja kotiin. Oppilas ilmaisee, että asia ei häntä kiinnosta (ei tosin käyttäen näitä sanoja, voitte varmaan omaa mielikuvitustanne käyttäen täydentää sanamuodot). Ohjaaja aloittaa soiton rehtorille ja seuraa oppilasta samalla eteiseen, jonne hän häipyy luokasta sanoen, että lähtee kotiin. Lopulta ohjaaja saa oppilaan suostuteltua tunnille. Aikaa on mennyt noin viisitoista minuuttia.
Tässä vaiheessa kuulen sieltä taustalta kuoron, joka kertoo minulle, että nyt on kurinpito-ongelma. Oppilaalle on vain ilmoitettava, että ei ole vaihtoehtoa olla menemättä. Se, mitä me teemme luokassa, kuulostaa ns. normaaliin koulunkäyntiin tottuneelle ihan älyttömältä pelleilyltä. Tiedostan ja ymmärrän tämän.

Kerrotaan kuitenkin taustoja. Tämä oppilas tuli luokkaamme viime vuonna yleisopetuksesta. Yleisopetuksen opettajana hänellä oli ollut tiukka, reilu ja hyvä opettaja, jolla ei ole mitään ongelmia kurinpidossa. Paitsi kyseisen oppilaan kanssa. Oppilas ei tullut kouluun. Jos tuli, hän makasi paikallaan tekemättä mitään. Hän palautti kokeet tyhjinä, ja syksyn saldo olikin rivi nelosia. Oppilas ei tehnyt läksyjään, ei vienyt mitään tiedotteita kotiin. Tappeli välitunneilla ja meni täysin puhumattomaksi kun asioita selviteltiin. Ei halunnut puhua koulun aikuisten, opettajien kanssa. Oli lapsi, joka puhui suun sijaan nyrkeillä. Kuria oli kokeiltu, ja se sai lapsen sulkeutumaan entistä enemmän.

Oppilas tuli meille. Minä käytin ensimmäisinä kuukausina yhden oppitunnin viikosta siihen, että puhuin oppilaan kanssa. Mitä kuuluu, miltä susta tuntuu olla täällä meidän luokassa, mitä siellä välkällä nyt oikeasti taas tapahtui, miksi sinä teit noin? Lisäksi jokainen välikohtaus selvitettiin rauhassa, ilman kenenkään huutamista. Vyyhti alkoi aueta. Oppilas oli aggressiivinen, kiihtyy helposti ja tekee asioita ajattelematta. Hänestä on myös helppo tehdä syntipukki, koska hän ei puhu aikuisille. Ja kun hän ei puhu aikuisille, hän patoaa sisälleen kokemansa epäreiluuden. Johon kukaan ei voi puuttua. Ja joka turhauttaa.

Ensimmäiset muutokset alkoivat näkyä oppitunneilla. Oppilas alkoi tehdä tehtäviä. Kirjoja ei tarvinnut enää jokaisella tunnilla houkutella repusta esille, riitti, että meni pyytämään. Ja jaksoi istua vieressä niin kauan, kunnes tavarat ovat esillä. Ja kysellä samalla jotain oppilaan elämään liittyvää: miten meni viikonloppu, mitä teit eilen, mitä teidän koirille kuuluu? Oppilas vastasi urahtamalla tai kohauttamalla hartioitaan. Jatkoin kyselemistä. Samalla aloitettiin tehtävien teko. Koska monta kuukautta oli jäänyt opiskelussa väliin, oli tarpeen kuroa kasaan sitä, mitä muut olivat jo tehneet. Siitä ei tullut mitään ongelmaa - oppilas vakautti muutaman kuukauden aikana osaamistasonsa kouluarvosanojen 7-9 välille. Koulusta lähtevät tiedotteet ja kokeet rupesivat tulemaan takaisin, kun niissä oli mukavaakin viestiä. Lisäksi pidimme oppilaan vanhempien kanssa tiiviisti yhteyttä muutenkin.

Välitunneilla oli edelleen kahnausta. Oppilas provosoitui ja provosoi, eikä edelleenkään pystynyt puhumaan siitä, mitä oli tapahtunut. Pikku hiljaa oppilas löysi kuitenkin paikkansa luokastamme ja alkoi ymmärtää, että en ole häntä vastaan vaan hänen puolellaan. Ensimmäinen voitto oli se, kun oppilas tuli yhdeltä välitunnilta sisälle luokkaan ja sanoi, että tuli sen takia, että olisi muuten lyönyt toista. Tähän kannustamme - tule sisälle rauhoittumaan ja puhumaan aikuisten kanssa, jos tekee mieli tehdä jotain typerää.

Oppilas tuli kouluun päivittäin, läksyt tehtynä ja useimmiten hyvällä mielen. Ongelmaksi muodostuivat ne päivät, kun en ollut koulussa. Keskisormi nousi pystyyn, tavarat lentelivät ja oppilas valui pulpettinsa päällä tekemättä mitään. Syytä sille, miksi oppilas hyväksyi minut alusta asti ja ohjaajan vasta lähes vuoden päästä siitä, kun he tutustuivat, ei löytynyt. Nyt kuitenkin luottamussuhde on saatu aikaiseksi.

Edelleen on koulupäiviä, jolloin opettajaa turhauttaa se, että miksi asiat pitää tehdä niin vaikeaksi? Silloin on hyvä pysähtyä miettimään, että toiminnan takana luultavasti on syy. Olen muun muassa tänä syksynä viettänyt puoli tuntia koulun pihalla yrittäen suostutella oppilasta kouluun. Jossain vaiheessa ohjaaja sitten keksi, että oppilas ei tule nyt sisälle sen takia, että hän ei halua mennä luokkaan, jonne hänen olisi pitänyt mennä. Siellä oli oppilaita, joiden kanssa oli ollut juuri suurempaa välienselvittelyä. Oppilas ei tätä kuitenkaan saanut itse sanottua, se piti onkia rivien välistä.

Ja mitä me sitten teemme, kun asia ei mene helpomman kautta? Me kaivamme takin taskusta varapäreen ja kokeilemme, mitä kautta homma onnistuisi. Komentamalla ja "kurilla" ei tule tämän oppilaan kanssa tuloksia. Reiluudella, puhumalla, luottamuksella ja pitkällä pinnalla tulee. Osa opettajista kutsuu tätä hemmotteluksi ja lellimiseksi. Minä kutsun sitä inhimillisyydeksi ihmisen pahaa oloa kohdattaessa. Kaikki näkevät sen, että lapsi voi todella huonosti. Jos se paranisi ääntä korottamalla, ei ongelmaa enää olisi.

--

Tällä kirjoituksella yritin kertoa ajatuksistani siitä, miten meidän luokka eroaa yleisopetuksen luokasta. Ymmärrän, että yhteiset säännöt, kuri ja tietynlainen ehdottomuus kuuluvat koulumaailmaan. Meidän luokassa niitä peilataan kuitenkin jokaisen oppilaan kokemusmaailman kautta yksilöllisesti. Oppilaan parasta ajatellen.

Jos tästä heräsi jotain ajatuksia, kommentoikaa! Lukisin ajatuksianne mielelläni.

6 kommenttia:

  1. Ensimmäinen ajatus oli, että tuudittauduin ihanan kotoisaan tunnelmaan tekstiä lukiessa; muistutti niin kovin Torey Haydenin kirjoista, jotka olen kaikki kahlannut läpi ja joihin olen kovin kiintynyt.

    Minusta jo sanalla ''kuri'' on negatiivinen sävy, ja sellaisena asiana se esittäytyy usein myös opettajien ja vanhempien keskuudessa; kuri on jotain, jota täytyy voimalla ja 'pakkokeinoin' ylläpitää. Kuitenkin lempeämmin tavoin, oikeudenmukaisesti lapsia kohdellen voi ''kuri'' pysyä yllä ihan itsestään, kun syy-seuraussuhteet tulevat tutuiksi eivätkä asiat toimi vain 'koska minä sanon.' Lasten johdattelu ajattelemaan itse ja tekemään johtopäätöksiö tuntuu olevan paljon parempi tapa ylläpitää järkevää käytöstä ja rohkaista siihen, kuin vain 'siksi koska'- keinot, joita vastaan syntyy helposti kapinaa jo ihan periaatteesta.

    Hyvä teksti, ja koko blogisi on vallan mielenkiintoista luettavaa!

    VastaaPoista
  2. Kuten edellinenkin totesi, minunkin mieleeni tuli Torey Hayden (ja tämä on siis erittäin positiivinen asia - osaat kirjoittaa hyvin!). :)

    Olen samoilla linjoilla kurinpitoasiassa!

    VastaaPoista
  3. Olen pohtinut tuonkaltaisia tilanteita kohtaamieni lasten ja nuorten kanssa ja miettinyt, miksi jonkun kanssa käy niin, että vuosikin menee ennen luottamuksen syntymistä ja miksi jonkun kanssa luottamuspeli syntyy helpommin. Kasvattaminen on aina yksilöllistä sekä työssä oppilaiden että kotielämässä omien lasten kanssa. Samat säännöt ja kuri eivät merkitse kirjaimellisesti samaa jokaiselle lapselle. Tiettyjen rajojen sisällä on pysyttävä, mutta se, miten pysytään on hyvin yksilökohtainen juttu. Lapset ovat herkkiä huomaamaan sen, toimiiko kasvattaja oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. He oppivat myös sen, että oikeudenmkainen kohtelu on lasta kuuntelevaa kohtelua tiettyjen rajojen sisällä. Ja mitä erityisempiä kasvatettavat ovat, sitä herkempiä he ovat aistimaan oikeudenmukaisen ja tasapuolisen kohtelun. Rajat luovat turvallisuuden, kuin aidan, jonka sisäpuolella lapsi kokee olevansa turvassa, kun vahvempi aikuinen on ottanut vastuulleen rajojen vartioimisen. Rajat ovat myös suoja-aita muun maailman ja lapsen välillä ja lapsi tietää, jollain aistimuksensa tasolla, että välittävä aikuinen on hänen tukenaan myös silloin, kun rajan takaa jokin uhkaa tai lapsi itse testaa rajojen pitävyyttä. Hän tietää, että vahvempi aikuinen on se, jonka turvissa voi testata olemassaoloaan yhä uudellen ja uudelleen ja saada vahvistuksen, että kyllä, sinä olet tässä rajojen sisällä ja minä aikuinen pidän huolen, ettet kohtaa tässä rajojen sisällä mitään liian suurta, pahaa tai vahingoittavaa. Sillä sehän rajojen merkitys on - eikö vaan? Suojella sisäpuolella olevaa joltain, mikä rajan takana olisi vahingollista tai vaarallista. Rajoja asettaessaan aikuisen on otettava myös alunpitäen vastuu myös siitä, että rajoja tullaan testaamaan ja sitä kautta testaamaan aikuisen kasvattajan kykyä ja kykyä osoittaa lapselle turvallisuus.

    MIksi sitten luottamus syntyy? Olen sitä mieltä, että kun lapsi kohtaa aikuisen myös tunteen tasolla ja tuntee, että tämä aikuinen välittää rajoja asettaessaan ja niistä kiinni pitäessään juuri minusta, syntyy luottamus. Luottamukseen tarvitaan myös kokemus siitä, että minä lapsena tulen kuulluksi, huomatuksi juuri sellaisena kuin tänään olen. Juuri niin tarvitsevana, niin rikkinäisenä, niin rasittavana ja rajoja testaavana kuin tänään olen. Tämän kokemisen kautta syntyy luottamussuhde lapsen ja kasvattajan välillä. Jotta luottamussuhde tästä näkökulmasta syntyisi ei voida käyttää samanmoisia keinoja rajojen vartioinnissa, jotkut kutsuvat sitä kurinpidoksi, minä en. Samojen rajojen sisällä pysyäkseen nämä kasvavat erityiset tarvitsevat omanlaisiansa keinoja pysyäkseen luottamussuhteessa aikuiseen. Rajojen vartioiva aikuinen saa käyttää kaiken intuitiivisen herkkyytensä löytääkseen ja kuullakseen, nähdäkseen ja tunteakseen erityistensä tarpeet. Tämä, jos mikä, syö energiaamme ja voimiamme.

    Ajattelen, että sille on aivan sama, mitä muut ajattelevat ja millä nimellä kutsuvat toimintaasi - tärkeintä on se, että itse tiedät, mitä kasvatussuhteessa teet ja minne olet päämäärät asettanut lapsen kasvua tukeaksesi.

    Kaamospohdintaa konkarikollegalta takkatulen loisteesta kuutamotaivaan alta

    VastaaPoista
  4. Hei! Sinulle on tunnustus blogissani.

    VastaaPoista
  5. Opettajana saa olla kyllä aika hyvin tuntosarvet pystyssä, että tietää "minkä kokoisin kirjaimin" kenellekin kannattaa puhua: välillä tarvitaan tiukkaa sanaa, mutta useasti keskustelu auttaa. Joiltain tämä tulee luonnostaan, osan pitää se opetella. Moni puhuu kurista, vaikka oikeasti tarkoittaa reiluutta: sovitaan yhteiset säännöt ja myös ope pitää kiinni niistä ja antaa samat palkinnot sekä seuraamukset kaikille. Sekavista käytännöistä ei pysy perillä kukaan - kaikkein vähiten opettaja. Oppilaat muistavat kyllä tasan tarkkaan kuka mitä ja milloin :)

    VastaaPoista
  6. Moni puhuu kurista, vaikka oikeasti tarkoittaa reiluutta:
    sovitaan yhteiset säännöt ja myös ope pitää kiinni niistä
    ja antaa samat palkinnot sekä seuraamukset kaikille.

    Mitä se 'kuri' sitten oikeasti tarkoittaa? :)

    Ja tuohan siinä juuri on ongelmana, säännöt ei tuossa tapauksessa voi olla kaikille samat. Eihän voi olla, että siitä vaikka 25 oppilaan 'normiporukasta' yhtäkkiä puolet päättää että nyt en tahdokaan tunnille ja sitten samoilla säännöillä pelaten jokaista tällaista oppilasta kohti ope+avustaja käyttää sen vartin suostutteluun.

    Ja tuo kai siitä tekeekin vaikean asian sille 'tavalliselle' opelle ja kaikelle muulle kouluyhteisölle kun he joutuvat jotenkin sen muille oppilaille perustelemaan, että miksi tuo voi toimia noin ja muut ei. Kun se voi ihan oikeasti olla sellaiselle perusmurrosikäisellekin aika vaikea ymmärtää. Varsinkin, kun asiasta harvoin voi puhua suoraan. Ei se ope voi kertoa kuinka petterillä on ollut vaikea lapsuus ja diagnoosikin on siitä ja tuosta.

    Mutta ymmärrän hyvin, noviisiopettaja, että se 'kuri' ja pakotus ja paasaus ei kaikkien kanssa edistä asiaa mitenkään. Ja erityisopetuksen kuitenkin pitäisi olla sillä tavalla 'korjaavaa', että ihan oikeasti autettaisiin sitä oppilasta ihmisenä elämässään eteenpäin. Muu koulu vaan ei näillä resursseilla pysty siihen, että jokainen kokoajan kohdattaisiin yksilönä, vaan aika paljon on pakko käsitellä oppilaitakin massana jolla on ne samat säännöt ja systeemit. Siitä kai ne ristiriidat juuri syntyvätkin.

    Tsemppiä sinulle:)

    VastaaPoista