Vaikka kyllähän se loma on toki opettajan parasta aikaa, niin onhan se ihanaa, kun omasta työstään voi olla näin liekeissä kuin mitä minä olen viimeisten viikkojen aikana ollut. Töihin lähteminen ei harmita - herääminen tosin harmittaa, mutta se ehkä kertoo enemmän siitä, kuinka aamu-uninen olen. Töissäkään ei juuri harmita. Joskus ärsyttää, kun en ole tajunnut ennakoida jotain tilannetta tai en ole ehtinyt suunnitella jotain riittävästi, mutta suurimman osan ajasta on mukava olla töissä, mukava olla opettaja ja mukava kuulua juuri tähän yhteisöön.
Se yhteisöllisyyden kokemus on varmaan se, joka oikeasti merkitsee. Viime vuonna en tuntenut kuuluvani mihinkään yhteisöön. Muodostimme ihanan ohjaajani kanssa työparin, joka toimi äärimmäisen hyvin ja antoisasti. Muuten identioiduin kyllä kyseisen koulun opettajaksi, mutta en kokenut varsinaisesti olevani osa mitään erityistä. Tiedän kyllä, että edellisenkin kouluni sisällä on ollut yhteisöllisyyttä - minä vaan en jotenkin löytänyt paikkaani missään vaiheessa siitä yhteisöstä. Ero nykyiseen työpaikkaani on se, että täällä on aika mahdoton jäädä yhteisön ulkopuolelle - yhteisö muodostuu meistä kaikista, ei niinkään pienistä porukoista opettajakunnan sisällä. Toki se, että opettajia on nykyisessä koulussa puolet vähemmän kuin edellisessä myös vaikuttaa siihen, että on helpompi muodostaa sitä me-henkeä aidosti niin, että kaikki siihen kuuluvat.
On ollut äärimmäisen voimaannuttavaa saada työskennellä tällaisessä yhteisössä, joka antaa voimavaroja ja jakaa aidosti omastaan. Työhaastattelussa paikalla ollut opettaja sanoi haastattelussa, että hän uskoo, että minä yllätyn siitä, millaista erityisopettajan työ voi olla. Olen yllättynyt syksyn aikana uudestaan ja uudestaan positiivisesti.
Työni on nykyään ennen kaikkea tiimityötä. Ilman tiimiä olisi niin paljon vähemmän, että on hankala ajatella sitä, mitä se olikaan ennen tätä. Nyt tuntuu, että tämän tapaista työtä minä voin hyvinkin jaksaa tehdä.
Parasta ovat kuitenkin perjantain perjantainaurut opehuoneessa ennen viimeistä oppituntia. Latautuminen seuraavaa viikkoa varten alkaa jo silloin.
Inspiroivaa syksyä kaikille!
tiistai 22. lokakuuta 2013
maanantai 16. syyskuuta 2013
Viisi ensimmäistä viikkoa
Kiitos Kati hoputtelusta, sain aikaiseksi vihdoin aloittaa jo pitkään mielessä olleen blogikirjoituksen. Yhtään kertaa en ole ehtinyt kirjoittaa, tai ehkä paremminkin en ole etsinyt aikaa kirjoittamiselle. Toisaalta olo on nyt sellainen, ettei kirjoittamiselle ole ainakaan samalla tavalla tarvetta kuin aikaisemmin.
Syy on yksinkertainen: nautin työstäni. Minulla on kova kiire niin töissä kuin vapaa-ajallani, mutta töissä saan apua aina sitä pyytäessäni ja tarvitessani. Lisäksi minulla on ihana, tukeva työyhteisö ja erityisen mahtavat lähimmät työtoverini: eli n. 5 opettajaa ja kouluohjaaja. Koko koulussahan toki on vielä lisäksi lisää ihmisiä, joihin en ole niin ehtinyt vielä tutustuakaan, mutta ajan kanssa...
Oppilaat alkavat nyt olla jo jonkin verran tuttuja ja koulutyö käy sitä kautta helpommaksi kun ei tarvitse jokaisen kanssa erikseen miettiä miten hommat aloittaa ja miten ne saa sujumaan. Lisäksi ei tarvitse koko ajan pohtia sitä, vaatiiko liikaa vai liian vähän ja tasapainoilla koko ajan. Myös ne oppilaat, jotka saavat minulta laaja-alaista erityisopetusta, alkavat hiljalleen tulla tutuiksi. Kyllä tämä tästä.
Opetustunteja minulla on vähemmän kuin viime vuonna, mutta täysin sopivasti. Työpäivän pituus pysyy kuitenkin nyt jo huomattavan paljon paremmin käsissä: "It is what it is" on uusi lempihokemani. Annan itselleni myös anteeksi sen, että joskus unohdan jotain ja aina tunnit eivät ole niin ihmeellisesti valmisteltuja.
Toisaalta tästä pääsemme myös yhteen ihanaan tämän syksyn asiaan: pitkästä aikaa saan tehdä töitä sellaisten oppilaiden parissa, joille voin suunnitella tunnin ja sen jälkeen pitää sen. Noin yhdeksän kertaa kymmenestä oppilaat tulevat välitunnilta sellaisella mielialalla, että suunnitellun oppitunnin pystyy toteuttamaan. Viime vuonna tuskastuin koko suunnitteluun niin, etten lopulta edes jaksanut suunnitella mitään, koska en uskonut, että suunnitelmat pitäisivät ikinä.
Nyt jotenkin on vasta herännyt siihen, kuinka kauas viime vuoden oleminen loppupeleissä meni koulunkäynnistä. Vika oli varmasti paljon minussa - siinä, että väsyin niin totaalisesti, etten oikeastaan jaksanut edes yrittää. Mutta jotenkin nämä viisi kulunutta viikkoa ovat nostaneet myös minun uskoani siihen, ettei syy ollut ainoastaan minussa - kyllä minäkin pärjään kun puitteet ovat sellaiset, että niissä on mahdollista onnistua.
Ai niin, ja yhdestä (pienestä?) asiasta iloitsen erityisesti - nykyään opekokoukset ovat lyhyitä, hyvässä hengessä käytyjä kehitys- ja ideariihiä. Aikaisempina vuosina ne tuntuivat lähinnä taisteluareeneilta puolustus- ja hyökkäysstrategioineen ja sinne tänne lentelevine puukkoineen. Pieni asia, mutta vaikuttaa paljon viihtymiseen.
Yritän palailla enemmän ja tarkemmin lähiaikoina. Saa myös kysellä, kirjoittelen kyllä mielelläni, mutta ideapankki pääsee välillä hieman kulumaan vähiin.
Syy on yksinkertainen: nautin työstäni. Minulla on kova kiire niin töissä kuin vapaa-ajallani, mutta töissä saan apua aina sitä pyytäessäni ja tarvitessani. Lisäksi minulla on ihana, tukeva työyhteisö ja erityisen mahtavat lähimmät työtoverini: eli n. 5 opettajaa ja kouluohjaaja. Koko koulussahan toki on vielä lisäksi lisää ihmisiä, joihin en ole niin ehtinyt vielä tutustuakaan, mutta ajan kanssa...
Oppilaat alkavat nyt olla jo jonkin verran tuttuja ja koulutyö käy sitä kautta helpommaksi kun ei tarvitse jokaisen kanssa erikseen miettiä miten hommat aloittaa ja miten ne saa sujumaan. Lisäksi ei tarvitse koko ajan pohtia sitä, vaatiiko liikaa vai liian vähän ja tasapainoilla koko ajan. Myös ne oppilaat, jotka saavat minulta laaja-alaista erityisopetusta, alkavat hiljalleen tulla tutuiksi. Kyllä tämä tästä.
Opetustunteja minulla on vähemmän kuin viime vuonna, mutta täysin sopivasti. Työpäivän pituus pysyy kuitenkin nyt jo huomattavan paljon paremmin käsissä: "It is what it is" on uusi lempihokemani. Annan itselleni myös anteeksi sen, että joskus unohdan jotain ja aina tunnit eivät ole niin ihmeellisesti valmisteltuja.
Toisaalta tästä pääsemme myös yhteen ihanaan tämän syksyn asiaan: pitkästä aikaa saan tehdä töitä sellaisten oppilaiden parissa, joille voin suunnitella tunnin ja sen jälkeen pitää sen. Noin yhdeksän kertaa kymmenestä oppilaat tulevat välitunnilta sellaisella mielialalla, että suunnitellun oppitunnin pystyy toteuttamaan. Viime vuonna tuskastuin koko suunnitteluun niin, etten lopulta edes jaksanut suunnitella mitään, koska en uskonut, että suunnitelmat pitäisivät ikinä.
Nyt jotenkin on vasta herännyt siihen, kuinka kauas viime vuoden oleminen loppupeleissä meni koulunkäynnistä. Vika oli varmasti paljon minussa - siinä, että väsyin niin totaalisesti, etten oikeastaan jaksanut edes yrittää. Mutta jotenkin nämä viisi kulunutta viikkoa ovat nostaneet myös minun uskoani siihen, ettei syy ollut ainoastaan minussa - kyllä minäkin pärjään kun puitteet ovat sellaiset, että niissä on mahdollista onnistua.
Ai niin, ja yhdestä (pienestä?) asiasta iloitsen erityisesti - nykyään opekokoukset ovat lyhyitä, hyvässä hengessä käytyjä kehitys- ja ideariihiä. Aikaisempina vuosina ne tuntuivat lähinnä taisteluareeneilta puolustus- ja hyökkäysstrategioineen ja sinne tänne lentelevine puukkoineen. Pieni asia, mutta vaikuttaa paljon viihtymiseen.
Yritän palailla enemmän ja tarkemmin lähiaikoina. Saa myös kysellä, kirjoittelen kyllä mielelläni, mutta ideapankki pääsee välillä hieman kulumaan vähiin.
torstai 8. elokuuta 2013
Omassa luokassa
Ensimmäistä kertaa omassa luokassa. Tulin tänään siivoilemaan ja järjestelemään, mutta ilokseni sain huomata, että joku ihana (edellinen opettaja? kouluohjaaja?) oli tehnyt sen minun puolestani. Nyt tarvitsee siis ainoastaan laittaa omat tavarat paikoilleen ja miettiä, mitä tänne vielä haluaa tuoda. Hivenen erilainen tilanne kuin kaksi vuotta sitten, jolloin vietin 4 kokonaista päivää raivaten luokkaa siihen kuntoon, että sinne mahtuu oppilaita sisälle.
Yllätys oli siis melkoinen, mutta ehdottomasti positiivinen. Kyllä tämä taas tästä. Toivottavasti.
Kesän aikana olen seilannut tunnetilasta toiseen. Välillä olen ollut valmis uskomaan sen, mitä moni kokeneempi on sanonut: työ muuttuu helpommaksi ja siinä on vähemmän kiinni, kun kokemusta tulee. Toisaalla olen sitten jo pohtinut uudelleenkouluttautumista johonkin ihan toiseen ammattiin. Ehkä minusta ei sittenkään vain ole erityisopettajaksi? Ehkä työssäuupumiseni kertoo siitä, että olen täysin väärällä alalla? Toisaalta jo vanhan työpaikan avainten palauttaminen pois kevensi oloa huomattavasti - ehkä minä en vain ollut oikea erityisopettaja siihen paikkaan, ehkä minulle on jossain muualla sopivampi paikka?
En tiedä. Nyt tiedän vain sen, että uusi lukuvuosi kolkuttaa jo ovella ja minä otan sen vastaan. Siinä kunnossa, missä olen, niillä voimavaroilla, mitä minulla on. Ihan vain minuna itsenäni, en superihmisenä enkä superopena.
Ja senkin tiedän, että tavalla tai toisella blogi jatkaa. Kiitos kaikille kommenteistanne kesän aikana, ne on huolella luettu ja mietitty. Ihanaa, kun jaksatte olla kiinnostuneita!
Yllätys oli siis melkoinen, mutta ehdottomasti positiivinen. Kyllä tämä taas tästä. Toivottavasti.
Kesän aikana olen seilannut tunnetilasta toiseen. Välillä olen ollut valmis uskomaan sen, mitä moni kokeneempi on sanonut: työ muuttuu helpommaksi ja siinä on vähemmän kiinni, kun kokemusta tulee. Toisaalla olen sitten jo pohtinut uudelleenkouluttautumista johonkin ihan toiseen ammattiin. Ehkä minusta ei sittenkään vain ole erityisopettajaksi? Ehkä työssäuupumiseni kertoo siitä, että olen täysin väärällä alalla? Toisaalta jo vanhan työpaikan avainten palauttaminen pois kevensi oloa huomattavasti - ehkä minä en vain ollut oikea erityisopettaja siihen paikkaan, ehkä minulle on jossain muualla sopivampi paikka?
En tiedä. Nyt tiedän vain sen, että uusi lukuvuosi kolkuttaa jo ovella ja minä otan sen vastaan. Siinä kunnossa, missä olen, niillä voimavaroilla, mitä minulla on. Ihan vain minuna itsenäni, en superihmisenä enkä superopena.
Ja senkin tiedän, että tavalla tai toisella blogi jatkaa. Kiitos kaikille kommenteistanne kesän aikana, ne on huolella luettu ja mietitty. Ihanaa, kun jaksatte olla kiinnostuneita!
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Vanha loppuu ja uusi alkaa
Aikaisemmin kaiken väsymyksen alla taistellessani lupasin esitellä uuden työpaikkani kun hieman uupumuksestani selviän. Nyt on esittelyn aika - ja paljon enemmän taas jo tiedänkin kuin vielä kuukausi sitten!
Joku kyseli, että muutanko. En muuta. Työmatkani muuttuu hieman, mutta ei ratkaisevasti. Suunta on nyt eri, mutta asun sellaisella alueella, että 50 kilometrin säteellä on monia eri kuntia, joten uuden työpaikan löytäminen ilman sitä, että tarvitsee muuttaa, oli oikeastaan aika helppoa. Kulkeminen ei siis aiheuta huolta, enkä joudu muuttamaan - molemmat mukavia asioita.
Koulu on kooltaan suurehko alakoulu. Menen opettamaan pienryhmää, josta tehdään paljon ja aktiivisesti yhteistyötä yleisopetuksen ryhmien kanssa. Tätä yhteistyötä olisi tarkoitus ennestään lisätä ja etsiä sille järkeviä piirteitä ja tapoja toteuttaa sitä. Työnkuvani muuttuu jonkun verran, tähän saakka olen ollut aika pitkälti vain ja ainoastaan pienryhmän opettaja, jatkossa työnkuvani tippuu enemmän pienryhmän ja laaja-alaisen erityisopettajan väliin. Tai paremminkin, siinä on viitteitä molemmista.
Olin todella ihmeissäni siitä yhteisöllisyydestä, jota tunsin opehuoneessa ja yhteistyökuvioista, joista kuulin kun juttelin muiden erityisopettajien kanssa. Odotan varovaisen innostuneena syksyä, ja toivon, että en enää ole työssäni niin yksin kuin parina viime vuonna. Yksinäisyys on ollut pahinta - en ole tajunnutkaan kuinka yksin olen ollut siitä huolimatta, että meitä on luokassa ollut koko vuoden kaksi.
Pahinta on edelleen jättää maailman paras ohjaaja edelliseen työpaikkaan. Muuten en usko montaa asiaa ikävöiväni, oppilaita tietysti toki.
Varovaisen positiivisin mielin siis kohti syksyä. Ensin kuitenkin kesälomalle. Kerron kesän aikana, mihin ratkaisuun tulen blogin kanssa. Vaikka en sitä pitäisikään enää, jätän tekstit kyllä näkyviin - sen verran sivuosumia blogi edelleen kerää, vaikken sitä ahkerasti kirjoitakaan, että uskon, että tällaiselle opeblogille on tarvetta.
Joku kyseli, että muutanko. En muuta. Työmatkani muuttuu hieman, mutta ei ratkaisevasti. Suunta on nyt eri, mutta asun sellaisella alueella, että 50 kilometrin säteellä on monia eri kuntia, joten uuden työpaikan löytäminen ilman sitä, että tarvitsee muuttaa, oli oikeastaan aika helppoa. Kulkeminen ei siis aiheuta huolta, enkä joudu muuttamaan - molemmat mukavia asioita.
Koulu on kooltaan suurehko alakoulu. Menen opettamaan pienryhmää, josta tehdään paljon ja aktiivisesti yhteistyötä yleisopetuksen ryhmien kanssa. Tätä yhteistyötä olisi tarkoitus ennestään lisätä ja etsiä sille järkeviä piirteitä ja tapoja toteuttaa sitä. Työnkuvani muuttuu jonkun verran, tähän saakka olen ollut aika pitkälti vain ja ainoastaan pienryhmän opettaja, jatkossa työnkuvani tippuu enemmän pienryhmän ja laaja-alaisen erityisopettajan väliin. Tai paremminkin, siinä on viitteitä molemmista.
Olin todella ihmeissäni siitä yhteisöllisyydestä, jota tunsin opehuoneessa ja yhteistyökuvioista, joista kuulin kun juttelin muiden erityisopettajien kanssa. Odotan varovaisen innostuneena syksyä, ja toivon, että en enää ole työssäni niin yksin kuin parina viime vuonna. Yksinäisyys on ollut pahinta - en ole tajunnutkaan kuinka yksin olen ollut siitä huolimatta, että meitä on luokassa ollut koko vuoden kaksi.
Pahinta on edelleen jättää maailman paras ohjaaja edelliseen työpaikkaan. Muuten en usko montaa asiaa ikävöiväni, oppilaita tietysti toki.
Varovaisen positiivisin mielin siis kohti syksyä. Ensin kuitenkin kesälomalle. Kerron kesän aikana, mihin ratkaisuun tulen blogin kanssa. Vaikka en sitä pitäisikään enää, jätän tekstit kyllä näkyviin - sen verran sivuosumia blogi edelleen kerää, vaikken sitä ahkerasti kirjoitakaan, että uskon, että tällaiselle opeblogille on tarvetta.
maanantai 6. toukokuuta 2013
Kiitos kommentoijalle
Sain blogiini seuraavan kommentin:
"
"
Anonyymi6. toukokuuta 2013 21.07
Hei.
Päädyin blogisi sivuille viime syksynä etsiessäni tietoa NOPE-koulutuksista. Monta kertaa olen meinannut kommentoida tai vastata, mutta en ole jotenkin löytänyt oikeita sanoja. Olen luokanopettaja ja takana noin neljä työvuotta. Luokallani on ollut aina erityisiä tyyppejä ja tälläkin hetkellä minulla on integroitu ekaluokka, jonka tuen tarve on lähinnä tunnetaidoissa ja haastavassa käyttäytymisessä.
Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitäni, kun aloin lukea blogiasi. Viime vuoden olin erityisluokanopettajana pienryhmässä, jossa oli laajoja kommunkoinnin pulmia, laajoja oppimisen pulmia ja erittäin haastavaa käyttäytymistä. Sairastuin työuupumukseen. En syönyt, en nukkunut, en jaksanut liikkua, en jaksanut nähdä ketään. Töissä kestin rajun psyykkisen paineen ja klaarasin. Kotona olin itkuinen ja kannoin mukanani rajuja fyysisiä stressioireita. Olin ihan kauhuissani, kun tajusin, että olen masentunut. Kun tajusin, että en jaksa. Kun tajusin, että systeemi ympärillä on mätä ja resursseja ei vain ole riittävästi. Kun tajusin, että joudun päivittäin tekemään asioita, jotka ovat vastoin periaatteitani. Yritin ajatella positiivisesti. Mutta todellisuudessa laskin minuutteja työpäivän loppumiseen, päiviä viikonloppuihin ja lomiin. Hoidin työni olosuhteisiin nähden hyvin, mutta olin niin ahdistunut, etten nauttinut mistään. Olin pätkän myös sairaslomalla, mutta se ei oikein auttanut, kun ajatus töihin palaamisesta oli koko ajan mielessä. Tiedän niin ajatukset, joita olet mielessäsi pyöritellyt! Sinnini ei antanut periksi, että olisin irtisanoutunut kesken vuoden, mutta sitäkin harkitsin.
Minun onneni oli, että olin sijaisena. Minun oli helppo lähteä. Olin niin helpottunut, kun kesä alkoi. En olisi ikinä uskonut, että vuosi voi olla niin PITKÄ. Keväällä ajattelin, että en ikinä tahdo enää töihin. Niin tuli kuitenkin syksy, uusi lukuvuosi ja uusi työpaikka. Uudet haasteet. Olin varovaisen innostunut.
Haasteita riitti ja samalla kun työt alkoivat, alkoivat samat fyysiset stressioireet. En ollut tajunnut, kuinka syvälle mieleen ja kehoon edellinen työvuosi oli piirtynyt. Kannoin koko vuoden painotaakkaa edelleen kehossani. Pikku hiljaa se on tämän vuoden aikana helpottunut ja olen toipunut. Nautin työstäni, nautin elämästäni ja oloni on kevyt.
Mitä opin? Ikinä, ikinä en enää suostu samanlaiseen. Enkä ikinä olisi uskonut, kuinka nopeasti voi palaa loppuun. Enkä olisi ikinä uskonut, kuinka kauan kestää toipua. Onnittelen sinua, että lähdet pois! Mikään työ ei ole sen arvoista, että kadottaa itsensä, työnilon ja elämänhalun. Kukaan muu ei suojele sinua, kuin sinä itse. Sinä olet nuori, taitava, ammattitaitoinen ja välittävä opettaja. Sinulla ole sitä elämänkokemusta, mitä kymmeniä vuosia töissä olleilla on, eikä sinulla tarvitse sitä noilla työvuosilla ollakaan. Sinulla on oikeus löytää oma paikkasi ja nauttia työstäsi, eikä työ saa hallita koko elämää, vaikka siihen intohimoisesti suhtautuisikin.
Toivon, että uusi työsi tuo mukanaan hyvää. Olisi myös tosi kiva kuulla, mitä sinulle kuuluu syksyllä!"
Päädyin blogisi sivuille viime syksynä etsiessäni tietoa NOPE-koulutuksista. Monta kertaa olen meinannut kommentoida tai vastata, mutta en ole jotenkin löytänyt oikeita sanoja. Olen luokanopettaja ja takana noin neljä työvuotta. Luokallani on ollut aina erityisiä tyyppejä ja tälläkin hetkellä minulla on integroitu ekaluokka, jonka tuen tarve on lähinnä tunnetaidoissa ja haastavassa käyttäytymisessä.
Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitäni, kun aloin lukea blogiasi. Viime vuoden olin erityisluokanopettajana pienryhmässä, jossa oli laajoja kommunkoinnin pulmia, laajoja oppimisen pulmia ja erittäin haastavaa käyttäytymistä. Sairastuin työuupumukseen. En syönyt, en nukkunut, en jaksanut liikkua, en jaksanut nähdä ketään. Töissä kestin rajun psyykkisen paineen ja klaarasin. Kotona olin itkuinen ja kannoin mukanani rajuja fyysisiä stressioireita. Olin ihan kauhuissani, kun tajusin, että olen masentunut. Kun tajusin, että en jaksa. Kun tajusin, että systeemi ympärillä on mätä ja resursseja ei vain ole riittävästi. Kun tajusin, että joudun päivittäin tekemään asioita, jotka ovat vastoin periaatteitani. Yritin ajatella positiivisesti. Mutta todellisuudessa laskin minuutteja työpäivän loppumiseen, päiviä viikonloppuihin ja lomiin. Hoidin työni olosuhteisiin nähden hyvin, mutta olin niin ahdistunut, etten nauttinut mistään. Olin pätkän myös sairaslomalla, mutta se ei oikein auttanut, kun ajatus töihin palaamisesta oli koko ajan mielessä. Tiedän niin ajatukset, joita olet mielessäsi pyöritellyt! Sinnini ei antanut periksi, että olisin irtisanoutunut kesken vuoden, mutta sitäkin harkitsin.
Minun onneni oli, että olin sijaisena. Minun oli helppo lähteä. Olin niin helpottunut, kun kesä alkoi. En olisi ikinä uskonut, että vuosi voi olla niin PITKÄ. Keväällä ajattelin, että en ikinä tahdo enää töihin. Niin tuli kuitenkin syksy, uusi lukuvuosi ja uusi työpaikka. Uudet haasteet. Olin varovaisen innostunut.
Haasteita riitti ja samalla kun työt alkoivat, alkoivat samat fyysiset stressioireet. En ollut tajunnut, kuinka syvälle mieleen ja kehoon edellinen työvuosi oli piirtynyt. Kannoin koko vuoden painotaakkaa edelleen kehossani. Pikku hiljaa se on tämän vuoden aikana helpottunut ja olen toipunut. Nautin työstäni, nautin elämästäni ja oloni on kevyt.
Mitä opin? Ikinä, ikinä en enää suostu samanlaiseen. Enkä ikinä olisi uskonut, kuinka nopeasti voi palaa loppuun. Enkä olisi ikinä uskonut, kuinka kauan kestää toipua. Onnittelen sinua, että lähdet pois! Mikään työ ei ole sen arvoista, että kadottaa itsensä, työnilon ja elämänhalun. Kukaan muu ei suojele sinua, kuin sinä itse. Sinä olet nuori, taitava, ammattitaitoinen ja välittävä opettaja. Sinulla ole sitä elämänkokemusta, mitä kymmeniä vuosia töissä olleilla on, eikä sinulla tarvitse sitä noilla työvuosilla ollakaan. Sinulla on oikeus löytää oma paikkasi ja nauttia työstäsi, eikä työ saa hallita koko elämää, vaikka siihen intohimoisesti suhtautuisikin.
Toivon, että uusi työsi tuo mukanaan hyvää. Olisi myös tosi kiva kuulla, mitä sinulle kuuluu syksyllä!"
Ja aloin itkeä. Se ei ollut ensimmäinen kerta tänään, kun itkin. Ensimmäinen oli töistä lähtiessä, kun kokenut kouluohjaaja, joka oli ollut luokassani hetken, pysäytti minut ja kysyi, kuinka jaksan tehdä työtäni. Ettei se muistuta edes etäisesti koulunkäyntiä. Etteivät työoloni ole inhimilliset, taaskaan. Sanoin, etten oikein jaksakaan. Kyyneleitä alkoi muodostua silmiin, yritin hymyillä. Tämä minua 30 vuotta vanhempi nainen otti minut halaukseen ehti aloittaa sanoen "Kulta pieni", kun minä sitten jo itkin. Aikuinen ihminen, jonkun opettaja vieläpä. Tämä on varmaan monelle nipinnapin jaksavalla tuttu tunne - kyllä ne hetket, kun saa olla kova, jaksaa. Pahinta on se, kun joku osoittaa aitoa myötätuntoa. Silloin pakkautunut tunne lyö. Ja minuun osui aika kova aalto tunnetta. Pyytelin anteeksi ja menin autolleni. Itkin matkan kotiin. Menin kotiin ja itkin. Kerroin päällisin puolin lähiaikojen tapahtumista ja tunteistani työkaverille. Ja itkin vähän lisää.
Kiitos sinulle kommentistasi. Tämän voimin minä uskallan sanoa, että en nyt jaksa. Huomenna menen töihin. Huomenna, jos vaan suinkin jaksan, marssin myös työterveyteen ja pyydän jotakuta arvioimaan minun työkuntoni. Voinko minä mennä töihin? Suoriudun kyllä työtehtävistäni, mutta olen henkisesti tyhjä. Ajatus siitä, että tätä on enää neljä viikkoa, tsemppaa. Mutta en tiedä, tsemppaako se tarpeeksi. En tiedä, kuuluisiko minun vain kestää räkä kasvoillani, "vitun huorat" ja esimiehen riittämätön tuki ja riittämätön resurssi. Niin sekaisin minä tällä hetkellä olen, että en tosiaan tiedä.
Moni on kysynyt tulevasta työpaikastani, kerron siitä jossain vaiheessa kun voin paremmin. Kiitos kaikille kommenteistanne, ne lämmittävät todella paljon mieltä vaikka en jaksa niihin mitään vastatakaan. Hengittäminen on juuri nyt riittävää työtä vapaa-ajalla. Ja sitäkin pitää tehdä koko ajan.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Päätökset tehty
Uusi, mukavantuntuinen ja kiinnostava työpaikka on nyt löydetty. Jos en ole huomaamattani rötöstellyt viimeisen kahden vuoden aikana ja terveyteni soveltuu edelleen opettamiseen, aloitan 1.8.2013 uudessa virassa koeajalla. Koeajan pituus on kuusi kuukautta. Otin virkavapaata nykyisestä työstäni ensi lukuvuodeksi, katostaan sitten ensi keväänä tilannetta uudestaan.
Olo on helpottunut ja tyhjä. Itku meinaa välillä tulla omassa luokassa oppilaiden kanssa touhutessa, kun tajuaa, että päiviä ei juuri enää ole jäljellä. Tämä luokka oli kuitenkin se minun ensimmäiseni. Olen oppinut kahdessa vuodessa älyttömän paljon. Opettamisesta, opettajana olemisesta ja ennen kaikkea itsestäni. Omia arvoja ja ajatuksia on tarvinut peilata milloin minkäkin tapahtuman lävitse.
Tuntuu kamalalta lähteä, mutta vielä kamalammalta tuntuu ajatus jäämisestä. Niin moni asia on mennyt pieleen, niin monta kertaa pallo on tiputettu silloin, kun sitä ei olisi missään nimessä saanut tiputtaa. Onneksi en ole kuitenkaan ollut yksin - maailman parhaan työparin kanssa tästä kaikesta on kuitenkin selvitty. Ja kaikista eniten hänen takiaan jää myös haikeus. En usko, että kohtalo voi koskaan arpoa minun kohdalleni toista näin loistavaa työkaveria ja tosiystävää. No, onneksi ystävyys säilyy vaikka työkaveruus päättyy.
Muutos jännittää, totta kai. Mutta en ole kauhuissani, niin kuin kaksi vuotta sitten. Nyt minä ainakin tiedän, mitä pahimmillaan voi olla vastassa.
Blogin jatko mietityttää edelleen.
Olo on helpottunut ja tyhjä. Itku meinaa välillä tulla omassa luokassa oppilaiden kanssa touhutessa, kun tajuaa, että päiviä ei juuri enää ole jäljellä. Tämä luokka oli kuitenkin se minun ensimmäiseni. Olen oppinut kahdessa vuodessa älyttömän paljon. Opettamisesta, opettajana olemisesta ja ennen kaikkea itsestäni. Omia arvoja ja ajatuksia on tarvinut peilata milloin minkäkin tapahtuman lävitse.
Tuntuu kamalalta lähteä, mutta vielä kamalammalta tuntuu ajatus jäämisestä. Niin moni asia on mennyt pieleen, niin monta kertaa pallo on tiputettu silloin, kun sitä ei olisi missään nimessä saanut tiputtaa. Onneksi en ole kuitenkaan ollut yksin - maailman parhaan työparin kanssa tästä kaikesta on kuitenkin selvitty. Ja kaikista eniten hänen takiaan jää myös haikeus. En usko, että kohtalo voi koskaan arpoa minun kohdalleni toista näin loistavaa työkaveria ja tosiystävää. No, onneksi ystävyys säilyy vaikka työkaveruus päättyy.
Muutos jännittää, totta kai. Mutta en ole kauhuissani, niin kuin kaksi vuotta sitten. Nyt minä ainakin tiedän, mitä pahimmillaan voi olla vastassa.
Blogin jatko mietityttää edelleen.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Kevättä kohti
Valon lisääntyessä on energiaakin taas ihan eri tavalla. Aamulla töihin ajelee ihan mielellään niin, että ehtii taas hetken laitella paikkoja kuntoon ennen hulinan alkua. Ja hulinaa on tosiaan riittänyt, tosin jotenkin sitä useimpiin juttuihin pystyy suhtautumaan taas ihan eri tavalla mustalla huumorilla kuin vielä hetki sitten. Kevät teettää ainakin positiivisuutta!
Hirveästi mitään kerrottavaa ei ole. Kipuilen tällä hetkellä sellaisten asioiden parissa, jotka kyllä liittyvät työhöni, mutta ovat sellaisia, etten voi niistä blogiin kirjoittaa. Hiljalleen olen alkanut myös ajatella, että blogi on tainnut antaa minulle sen, mitä annettavissa on. Tämä kevät tulee siis varmaan olemaan viimeinen, jolloin tänne kirjoittelen. Ellen sitten jotenkin löydä ongelmaani anonyymiteetistä ratkaisua niin, että pystyisin kirjoittamaan hieman rennommin. Pohdinnoistani huolimatta en ole sellaista löytänyt.
Jos lukijoilla on jotain ajatuksia, mistä haluaisitte vielä tässä kevään aikan lukea, niin kirjoittelen kyllä.
Mukavaa maaliskuuta kaikille!
Hirveästi mitään kerrottavaa ei ole. Kipuilen tällä hetkellä sellaisten asioiden parissa, jotka kyllä liittyvät työhöni, mutta ovat sellaisia, etten voi niistä blogiin kirjoittaa. Hiljalleen olen alkanut myös ajatella, että blogi on tainnut antaa minulle sen, mitä annettavissa on. Tämä kevät tulee siis varmaan olemaan viimeinen, jolloin tänne kirjoittelen. Ellen sitten jotenkin löydä ongelmaani anonyymiteetistä ratkaisua niin, että pystyisin kirjoittamaan hieman rennommin. Pohdinnoistani huolimatta en ole sellaista löytänyt.
Jos lukijoilla on jotain ajatuksia, mistä haluaisitte vielä tässä kevään aikan lukea, niin kirjoittelen kyllä.
Mukavaa maaliskuuta kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)