Oppilasta ei kiinnosta lähteä musiikin tunnille (jossa hän siis on integroituna isoon oppilasryhmään). Hän kieltäytyy lähtemästä ja jumittuu paikalleen. Yrität suostutella. Selität, että ymmärrät, että ei kiinnosta. Siitä huolimatta on elämässä joskus tehtävä asioita, joita ei halua. Opetussuunnitelmaan kuuluu myös musiikinopetus. Ohjaaja yrittää suostutella. "Lähdetään nyt vaan. Mennään sinne, istut alas ja kuuntelet kun muut laulavat joululauluja. Sitten tunti on ohi ja pääset kotiin.". Oppilas ei suostu lähtemään. Selitämme rauhallisesti, että jos oppilas ei suostu menemään hänen lukujärjestykseensä merkityille oppitunneille, on meidän soitettava rehtorille ja kotiin. Oppilas ilmaisee, että asia ei häntä kiinnosta (ei tosin käyttäen näitä sanoja, voitte varmaan omaa mielikuvitustanne käyttäen täydentää sanamuodot). Ohjaaja aloittaa soiton rehtorille ja seuraa oppilasta samalla eteiseen, jonne hän häipyy luokasta sanoen, että lähtee kotiin. Lopulta ohjaaja saa oppilaan suostuteltua tunnille. Aikaa on mennyt noin viisitoista minuuttia.
Tässä vaiheessa kuulen sieltä taustalta kuoron, joka kertoo minulle, että nyt on kurinpito-ongelma. Oppilaalle on vain ilmoitettava, että ei ole vaihtoehtoa olla menemättä. Se, mitä me teemme luokassa, kuulostaa ns. normaaliin koulunkäyntiin tottuneelle ihan älyttömältä pelleilyltä. Tiedostan ja ymmärrän tämän.
Kerrotaan kuitenkin taustoja. Tämä oppilas tuli luokkaamme viime vuonna yleisopetuksesta. Yleisopetuksen opettajana hänellä oli ollut tiukka, reilu ja hyvä opettaja, jolla ei ole mitään ongelmia kurinpidossa. Paitsi kyseisen oppilaan kanssa. Oppilas ei tullut kouluun. Jos tuli, hän makasi paikallaan tekemättä mitään. Hän palautti kokeet tyhjinä, ja syksyn saldo olikin rivi nelosia. Oppilas ei tehnyt läksyjään, ei vienyt mitään tiedotteita kotiin. Tappeli välitunneilla ja meni täysin puhumattomaksi kun asioita selviteltiin. Ei halunnut puhua koulun aikuisten, opettajien kanssa. Oli lapsi, joka puhui suun sijaan nyrkeillä. Kuria oli kokeiltu, ja se sai lapsen sulkeutumaan entistä enemmän.
Oppilas tuli meille. Minä käytin ensimmäisinä kuukausina yhden oppitunnin viikosta siihen, että puhuin oppilaan kanssa. Mitä kuuluu, miltä susta tuntuu olla täällä meidän luokassa, mitä siellä välkällä nyt oikeasti taas tapahtui, miksi sinä teit noin? Lisäksi jokainen välikohtaus selvitettiin rauhassa, ilman kenenkään huutamista. Vyyhti alkoi aueta. Oppilas oli aggressiivinen, kiihtyy helposti ja tekee asioita ajattelematta. Hänestä on myös helppo tehdä syntipukki, koska hän ei puhu aikuisille. Ja kun hän ei puhu aikuisille, hän patoaa sisälleen kokemansa epäreiluuden. Johon kukaan ei voi puuttua. Ja joka turhauttaa.
Ensimmäiset muutokset alkoivat näkyä oppitunneilla. Oppilas alkoi tehdä tehtäviä. Kirjoja ei tarvinnut enää jokaisella tunnilla houkutella repusta esille, riitti, että meni pyytämään. Ja jaksoi istua vieressä niin kauan, kunnes tavarat ovat esillä. Ja kysellä samalla jotain oppilaan elämään liittyvää: miten meni viikonloppu, mitä teit eilen, mitä teidän koirille kuuluu? Oppilas vastasi urahtamalla tai kohauttamalla hartioitaan. Jatkoin kyselemistä. Samalla aloitettiin tehtävien teko. Koska monta kuukautta oli jäänyt opiskelussa väliin, oli tarpeen kuroa kasaan sitä, mitä muut olivat jo tehneet. Siitä ei tullut mitään ongelmaa - oppilas vakautti muutaman kuukauden aikana osaamistasonsa kouluarvosanojen 7-9 välille. Koulusta lähtevät tiedotteet ja kokeet rupesivat tulemaan takaisin, kun niissä oli mukavaakin viestiä. Lisäksi pidimme oppilaan vanhempien kanssa tiiviisti yhteyttä muutenkin.
Välitunneilla oli edelleen kahnausta. Oppilas provosoitui ja provosoi, eikä edelleenkään pystynyt puhumaan siitä, mitä oli tapahtunut. Pikku hiljaa oppilas löysi kuitenkin paikkansa luokastamme ja alkoi ymmärtää, että en ole häntä vastaan vaan hänen puolellaan. Ensimmäinen voitto oli se, kun oppilas tuli yhdeltä välitunnilta sisälle luokkaan ja sanoi, että tuli sen takia, että olisi muuten lyönyt toista. Tähän kannustamme - tule sisälle rauhoittumaan ja puhumaan aikuisten kanssa, jos tekee mieli tehdä jotain typerää.
Oppilas tuli kouluun päivittäin, läksyt tehtynä ja useimmiten hyvällä mielen. Ongelmaksi muodostuivat ne päivät, kun en ollut koulussa. Keskisormi nousi pystyyn, tavarat lentelivät ja oppilas valui pulpettinsa päällä tekemättä mitään. Syytä sille, miksi oppilas hyväksyi minut alusta asti ja ohjaajan vasta lähes vuoden päästä siitä, kun he tutustuivat, ei löytynyt. Nyt kuitenkin luottamussuhde on saatu aikaiseksi.
Edelleen on koulupäiviä, jolloin opettajaa turhauttaa se, että miksi asiat pitää tehdä niin vaikeaksi? Silloin on hyvä pysähtyä miettimään, että toiminnan takana luultavasti on syy. Olen muun muassa tänä syksynä viettänyt puoli tuntia koulun pihalla yrittäen suostutella oppilasta kouluun. Jossain vaiheessa ohjaaja sitten keksi, että oppilas ei tule nyt sisälle sen takia, että hän ei halua mennä luokkaan, jonne hänen olisi pitänyt mennä. Siellä oli oppilaita, joiden kanssa oli ollut juuri suurempaa välienselvittelyä. Oppilas ei tätä kuitenkaan saanut itse sanottua, se piti onkia rivien välistä.
Ja mitä me sitten teemme, kun asia ei mene helpomman kautta? Me kaivamme takin taskusta varapäreen ja kokeilemme, mitä kautta homma onnistuisi. Komentamalla ja "kurilla" ei tule tämän oppilaan kanssa tuloksia. Reiluudella, puhumalla, luottamuksella ja pitkällä pinnalla tulee. Osa opettajista kutsuu tätä hemmotteluksi ja lellimiseksi. Minä kutsun sitä inhimillisyydeksi ihmisen pahaa oloa kohdattaessa. Kaikki näkevät sen, että lapsi voi todella huonosti. Jos se paranisi ääntä korottamalla, ei ongelmaa enää olisi.
--
Tällä kirjoituksella yritin kertoa ajatuksistani siitä, miten meidän luokka eroaa yleisopetuksen luokasta. Ymmärrän, että yhteiset säännöt, kuri ja tietynlainen ehdottomuus kuuluvat koulumaailmaan. Meidän luokassa niitä peilataan kuitenkin jokaisen oppilaan kokemusmaailman kautta yksilöllisesti. Oppilaan parasta ajatellen.
Jos tästä heräsi jotain ajatuksia, kommentoikaa! Lukisin ajatuksianne mielelläni.
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
tiistai 20. marraskuuta 2012
"Ime munaa vitun ämmä!"
Otsikossa kuvatunkaltainen terveinen on, jollei päivittäistä, niin ainakin viikottaista palautetta töissä. Minua on tänä syksynä kutsuttu huoraksi, ämmäksi ja lehmäksi. Näiden kutsumanimien eteen on lisätty milloin läskiä, milloin vittua, milloin saatanaa ja milloin helvettiä. Minun on käsketty imeä munaa ja imeä isääni. Työterveydessä psykologi kysyi, että miltä se tuntuu. Vastasin silloin rehellisesti, että ei sitä ota henkilökohtaisesti. Ensimmäistä kertaa tuo "läski lehmä" oli kyllä aika kipeä ilmaus, mutta ei senkään miettiminen enää oikeastaan herätä muuta tunnetta kuin surun. Surun näiden lasten takia.
Kyllä se silti pysäyttää. Jokainen näistä kohtauksista, joka päättyy täysin kontrolloimattomaan aikuiselle huutamiseen, haukkumiseen. Vaikka sanoja sinänsä ei ota henkilökohtaiseksi, jokainen tilanne kolahtaa ja lujaa: miten tämä lapsi edelleen voi näin huonosti tässä minun lähelläni? Olenko epäonnistunut, onko koulumme epäonnistunut, kunta epäonnistunut? Miksei apua saa?
Yhtenä päivänä turhautuminen vei voiton. Menin oppilashuoltoryhmään kuuntelemaan kahden oppilaan asioiden seurantaneuvottelua. Toinen oli käynyt erittäin vakavasti toisten oppilaiden päälle koulussa toistuvasti ja toisen koulukuntoisuus heittelee valtavasti. Niinä päivinä, kun hän ei ole koulukuntoinen, hän on vaaraksi itselleen ja muille ja estää muiden työskentelyn. Olen tätä viestiä vienyt koko syksyn eteen päin kaikille tahoille, jotka olen keksinyt. Kun sain taas kerran oppilashuoltoryhmästä kuulla, että asiat ovat pysähtyneet ja apua (meille luokkaan tai oppilaalle ylipäätänsä) ei ole tulossa, aloin itkeä. Ja sen jälkeen suutuin siitä itselleni, kun oppilashuoltoryhmän aikaa meni siihen, että joukko ammattilaisia sai lohduttaa aikuista ihmistä. On täällä tärkeämpääkin kuin minun tuskastumiseni ja epätoivoni.
Mä haluaisin tehdä töitä näiden lasten hyvinvoinnin eteen. Mutta mä en todellakaan tiedä, onko tästä mun koko syksyn työstä ollut mitään hyötyä. Niillä lapsilla on edelleen aivan kamala olo itsensä kanssa ja ne tarvitsevat apua. Mä en osaa auttaa. Mä uskoin, että jostain löytyisi joku taho, joka voisi tehdä jotain, josta saisi apua. Sen takia mä olen näitä asioita raahannut koko syksyn joka viikko oppilashuoltoryhmään ja pitänyt yhteyttä eri toimijoiden kanssa. Nyt tuntuu, että enemmän olisi ollut apua siitä, jos mä olisin ne kymmenet (!) tunnit istunut alas ja puhunut niiden lasten kanssa.
Onko millään, mitä mä teen, mitään merkitystä? Mulle hoetaan koko ajan, että mä teen hyvää työtä. Kiitos siitä sen sanojille. Mutta onko tässä tilanteessa enää mitään merkitystä, tekeekö tämän työn hyvin vai huonosti? Mikä merkitys tällä on?
Kyllä se silti pysäyttää. Jokainen näistä kohtauksista, joka päättyy täysin kontrolloimattomaan aikuiselle huutamiseen, haukkumiseen. Vaikka sanoja sinänsä ei ota henkilökohtaiseksi, jokainen tilanne kolahtaa ja lujaa: miten tämä lapsi edelleen voi näin huonosti tässä minun lähelläni? Olenko epäonnistunut, onko koulumme epäonnistunut, kunta epäonnistunut? Miksei apua saa?
Yhtenä päivänä turhautuminen vei voiton. Menin oppilashuoltoryhmään kuuntelemaan kahden oppilaan asioiden seurantaneuvottelua. Toinen oli käynyt erittäin vakavasti toisten oppilaiden päälle koulussa toistuvasti ja toisen koulukuntoisuus heittelee valtavasti. Niinä päivinä, kun hän ei ole koulukuntoinen, hän on vaaraksi itselleen ja muille ja estää muiden työskentelyn. Olen tätä viestiä vienyt koko syksyn eteen päin kaikille tahoille, jotka olen keksinyt. Kun sain taas kerran oppilashuoltoryhmästä kuulla, että asiat ovat pysähtyneet ja apua (meille luokkaan tai oppilaalle ylipäätänsä) ei ole tulossa, aloin itkeä. Ja sen jälkeen suutuin siitä itselleni, kun oppilashuoltoryhmän aikaa meni siihen, että joukko ammattilaisia sai lohduttaa aikuista ihmistä. On täällä tärkeämpääkin kuin minun tuskastumiseni ja epätoivoni.
Mä haluaisin tehdä töitä näiden lasten hyvinvoinnin eteen. Mutta mä en todellakaan tiedä, onko tästä mun koko syksyn työstä ollut mitään hyötyä. Niillä lapsilla on edelleen aivan kamala olo itsensä kanssa ja ne tarvitsevat apua. Mä en osaa auttaa. Mä uskoin, että jostain löytyisi joku taho, joka voisi tehdä jotain, josta saisi apua. Sen takia mä olen näitä asioita raahannut koko syksyn joka viikko oppilashuoltoryhmään ja pitänyt yhteyttä eri toimijoiden kanssa. Nyt tuntuu, että enemmän olisi ollut apua siitä, jos mä olisin ne kymmenet (!) tunnit istunut alas ja puhunut niiden lasten kanssa.
Onko millään, mitä mä teen, mitään merkitystä? Mulle hoetaan koko ajan, että mä teen hyvää työtä. Kiitos siitä sen sanojille. Mutta onko tässä tilanteessa enää mitään merkitystä, tekeekö tämän työn hyvin vai huonosti? Mikä merkitys tällä on?
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
"Sota ei yhtä miestä kaipaa!" - vai kaipaako?
Koen huonoa omaatuntoa niistä päivistä, jolloin en ole töissä. Tämä tarkoittaa siis sairaslomapäiviniäni. Viimeiseen asti vitkutan sairaslomalle jäämistä, yritän mennä töihin ja mietin siellä sitten, että eipä ollut taas järkevää. Kipeänä ja kiukkuisena (nämä kulkevat minulla käsi kädessä) töissä oleminen ei hyödytä oikein ketään - ei oppilaita eikä varsinkaan itseäni.
Ennen rehtorille soittamista tsemppaan itseäni ja yritän saada itseni erityisen selkärankaiseen mielentilaan - minulla on oikeus ja oikeastaan myös velvollisuus olla pois töistä silloin, kun olen sairas. Tartun puhelimeen ja soitan. Rehtori ottaa ilmoituksen hyvin vastaan ja käskee ehdottomasti jäämään kotiin. Sitten vietämme hetken aikaa panikoiden sitä, että kuka ihme sinne saadaan sijaistamaan, onko jotain erityisen tulenarkaa tänään ohjelmassa ja kuka oppilaista on ollut milläkin tuulella. Lopulta rehtori käskee minut nukkumaan. Tottelen kiltisti.
Varsinainen päänsärky alkaa vasta sitten, kun palaan töihin. Vaikka sen sodan ei kuuluisi minua kaivata, on pakka kuitenkin totaalisen sekaisin. Oppilaita on jouduttu erityisen paljon pistämään kesken päivän kotiin ja siirtämään muihin luokkiin rauhoittumaan. Tappeluita on ollut paljon, ensimmäinen päivä sairasloman jälkeen menee niiden selvittelyyn. Ohjaaja onneksi osaa luonnollisesti selvittää tilanteet luokassa niin kuin meillä on tapana, mutta silti selvittelyä riittää reilusti vielä seuraavallekin päivälle. Seuraamuksia, soittorallia koteihin ja erilaista palaveeraamista. Yksi oppilas reagoi minun poissaolooni aina erityisen rankasti, eikä koulunkäynnistä tunnu tulevan mitään silloin kun minä olen pois. En tiedä mistä tämä johtuu ja itselle tulee kamala olo, kun miettii sitä, mitä tuskaa se oma sairastuminen jostain syystä oppilaalle tuottaa. Sinänsä meidän luokan rutiinit kun rullaavat aika lailla samalla tavalla oli paikalla ketkä tahansa aikuiset, toimintatavoissa ei kamalasti ole eroja.
Luokka on niin voimakkaassa käymistilassa, että pienikin muutos räjäyttää heikon tasapainon silmille. Kaikki varmaan muistavat vähintään omasta lapsuudestaan sen, kuinka ihanaa oli kun tuli sijainen, jota pystyi höynäyttämään ja koko päivä meni villittelyyn? Meillä tämä ei kuitenkaan ole tästäkään kiinni - luokassa on aina aikuisia, jotka ovat lapsille tuttuja ja jotka tuntevat meidän rutiinit, eli "höynäytysmahdollisuuksia" ei juuri ole. Jostain syystä vain se palikkatalo hajoaa niin kovin vähästä.
Jää tässä sitten hyvillä mielin sairaslomalle. (Ja tiedän, tämä ei saa vaikuttaa siihen, jäänkö saikulle silloin kun olen sairas. Teen jatkuvasti töitä sen kanssa, että se ei vaikuttaisi. Vaikuttaa silti tällä hetkellä.)
Ennen rehtorille soittamista tsemppaan itseäni ja yritän saada itseni erityisen selkärankaiseen mielentilaan - minulla on oikeus ja oikeastaan myös velvollisuus olla pois töistä silloin, kun olen sairas. Tartun puhelimeen ja soitan. Rehtori ottaa ilmoituksen hyvin vastaan ja käskee ehdottomasti jäämään kotiin. Sitten vietämme hetken aikaa panikoiden sitä, että kuka ihme sinne saadaan sijaistamaan, onko jotain erityisen tulenarkaa tänään ohjelmassa ja kuka oppilaista on ollut milläkin tuulella. Lopulta rehtori käskee minut nukkumaan. Tottelen kiltisti.
Varsinainen päänsärky alkaa vasta sitten, kun palaan töihin. Vaikka sen sodan ei kuuluisi minua kaivata, on pakka kuitenkin totaalisen sekaisin. Oppilaita on jouduttu erityisen paljon pistämään kesken päivän kotiin ja siirtämään muihin luokkiin rauhoittumaan. Tappeluita on ollut paljon, ensimmäinen päivä sairasloman jälkeen menee niiden selvittelyyn. Ohjaaja onneksi osaa luonnollisesti selvittää tilanteet luokassa niin kuin meillä on tapana, mutta silti selvittelyä riittää reilusti vielä seuraavallekin päivälle. Seuraamuksia, soittorallia koteihin ja erilaista palaveeraamista. Yksi oppilas reagoi minun poissaolooni aina erityisen rankasti, eikä koulunkäynnistä tunnu tulevan mitään silloin kun minä olen pois. En tiedä mistä tämä johtuu ja itselle tulee kamala olo, kun miettii sitä, mitä tuskaa se oma sairastuminen jostain syystä oppilaalle tuottaa. Sinänsä meidän luokan rutiinit kun rullaavat aika lailla samalla tavalla oli paikalla ketkä tahansa aikuiset, toimintatavoissa ei kamalasti ole eroja.
Luokka on niin voimakkaassa käymistilassa, että pienikin muutos räjäyttää heikon tasapainon silmille. Kaikki varmaan muistavat vähintään omasta lapsuudestaan sen, kuinka ihanaa oli kun tuli sijainen, jota pystyi höynäyttämään ja koko päivä meni villittelyyn? Meillä tämä ei kuitenkaan ole tästäkään kiinni - luokassa on aina aikuisia, jotka ovat lapsille tuttuja ja jotka tuntevat meidän rutiinit, eli "höynäytysmahdollisuuksia" ei juuri ole. Jostain syystä vain se palikkatalo hajoaa niin kovin vähästä.
Jää tässä sitten hyvillä mielin sairaslomalle. (Ja tiedän, tämä ei saa vaikuttaa siihen, jäänkö saikulle silloin kun olen sairas. Teen jatkuvasti töitä sen kanssa, että se ei vaikuttaisi. Vaikuttaa silti tällä hetkellä.)
maanantai 5. marraskuuta 2012
Tunnustus
Sain blogitunnustustuksen, kiitos Susannalle! Oli mukava saada tällainen yllätys.
Tunnustuksen säännöt ovat seuraavanlaiset:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.
Ja seuraaville kuudelle jaan tämän itse (kuudelle, koska en lue blogeja niin paljoa, että olisi enemmän jaettavaa...):
1. Apua, oon ope! Kiitos samaistumisen hetkistä ja vertaistuesta kollegalle.
2. Reppuvihko - kurkistus yläkoulun puolelle aineenopettajan elämään.
3. Hemulin kolo oli ensimmäinen opeblogi, johon tutustuin. Kirjoittajan parin ensimmäisen opettajavuoden kokemuksien lukeminen oli antoisaa. Kirjoittaja kirjoitti silloin todella aktiivisesti.
4. Yliopistotutkinto alle tavoiteajan on jostain syystä hiljentynyt. Tätä oli kiva lukea kun ikävöi opiskelumaailmaan.
5. Canterburyn tarinoita -opiskelua Englannissa.
6. Kuvis ja askartelu on antanut älyttömästi vinkkejä kuvistuntien toteutukseen.
Ja ne kahdeksan satunnaista asiaa minusta:
1. Tykkään mennä töihin aikaisin aamulla. Mielellään olen omassa luokassa jo ennen seitsemää, mutta ihan viimeistään 7:30. Tykkään laitella tavarat rauhassa paikalleen, miettiä pikkaisen päivää ja kiirellisyyslistaa ja tehdä vähän paperitöitä. On meitä muitakin aikaisia lintuja, on hauska huomata.
2. Pidän eniten matematiikan opettamisesta. Matematiikka on ihanaa, helppoa ja loogista, joten siitä on helppo keksiä esimerkkejä ja havainnollistaa tehtäviä. Englannin opettaminen uudella kirjasarjalla (Yippee!) on myös mukavaa.
3. Olen kerran läpikäynyt työuupumuksen ja siihen liittyvän masennusjakson. Oli aika pysäyttävää kokea itse se, kun et jaksa etkä pysty pukemaan aamulla päälle tai käymään illalla suihkussa. Muistan juuri ennen sairaslomaani itkeneeni eteisessä sitä, etten jaksa lähteä viemään koiria ulos kun pitää kävellä rappuset alas ja takaisin ylös. Kuukauden breikki toi takaisin normaalin rytmin ja elämästä pystyi taas saamaan jotain irti.
4. Minulla on maailman paras työpari, jota ilman en olisi tänä syksynä jaksanut työtäni. Kiitos Sinulle!
5. Opiskeluaikana ajattelin, että haluaisin ehdottomasti työskennellä sellaisten lasten parissa, joilla on tunne-elämän säätelyn vaikeuksia ja erilaisia käytöspulmia. Nyt tuntuu, että voisi sitä varmaan tehdä muutakin... Tosin kyllä mä edelleen olen sitä mieltä, että työni on mielenkiintoista, pohdin vain, että voisiko jokin muu olla vähän vähemmän kuluttavaa.
6. Mä edelleen välillä järkytyn siitä, että mä olen jonkun "ope". Että joku muistaa vielä kymmenen vuoden kuluttua, että minä opetin häntä. Nyt mä olen aikuinen.
7. Lataan akkuni tallilla. Jos en pääse tallille ja hevosen selkään, olen äreä ja huonotuulinen. Enkä jaksa töissä. Ostin kesällä ensimmäisen oman hevoseni ja nautin nyt täysillä heppatytön elämästä.
8. Koen työssäni jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta, vaikka yritän jaksaa uskoa, että en tee työtäni merkittävästi huonommin kuin kukaan muu tähän tilanteeseen asetettu. Tilanne on vain todella vaikea.
--
Kiitos taas kommenteista, paljon sain niistä mietittävää. Työterveyteen on nyt varattu keskusteluaikaa.
Tunnustuksen säännöt ovat seuraavanlaiset:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.
Ja seuraaville kuudelle jaan tämän itse (kuudelle, koska en lue blogeja niin paljoa, että olisi enemmän jaettavaa...):
1. Apua, oon ope! Kiitos samaistumisen hetkistä ja vertaistuesta kollegalle.
2. Reppuvihko - kurkistus yläkoulun puolelle aineenopettajan elämään.
3. Hemulin kolo oli ensimmäinen opeblogi, johon tutustuin. Kirjoittajan parin ensimmäisen opettajavuoden kokemuksien lukeminen oli antoisaa. Kirjoittaja kirjoitti silloin todella aktiivisesti.
4. Yliopistotutkinto alle tavoiteajan on jostain syystä hiljentynyt. Tätä oli kiva lukea kun ikävöi opiskelumaailmaan.
5. Canterburyn tarinoita -opiskelua Englannissa.
6. Kuvis ja askartelu on antanut älyttömästi vinkkejä kuvistuntien toteutukseen.
Ja ne kahdeksan satunnaista asiaa minusta:
1. Tykkään mennä töihin aikaisin aamulla. Mielellään olen omassa luokassa jo ennen seitsemää, mutta ihan viimeistään 7:30. Tykkään laitella tavarat rauhassa paikalleen, miettiä pikkaisen päivää ja kiirellisyyslistaa ja tehdä vähän paperitöitä. On meitä muitakin aikaisia lintuja, on hauska huomata.
2. Pidän eniten matematiikan opettamisesta. Matematiikka on ihanaa, helppoa ja loogista, joten siitä on helppo keksiä esimerkkejä ja havainnollistaa tehtäviä. Englannin opettaminen uudella kirjasarjalla (Yippee!) on myös mukavaa.
3. Olen kerran läpikäynyt työuupumuksen ja siihen liittyvän masennusjakson. Oli aika pysäyttävää kokea itse se, kun et jaksa etkä pysty pukemaan aamulla päälle tai käymään illalla suihkussa. Muistan juuri ennen sairaslomaani itkeneeni eteisessä sitä, etten jaksa lähteä viemään koiria ulos kun pitää kävellä rappuset alas ja takaisin ylös. Kuukauden breikki toi takaisin normaalin rytmin ja elämästä pystyi taas saamaan jotain irti.
4. Minulla on maailman paras työpari, jota ilman en olisi tänä syksynä jaksanut työtäni. Kiitos Sinulle!
5. Opiskeluaikana ajattelin, että haluaisin ehdottomasti työskennellä sellaisten lasten parissa, joilla on tunne-elämän säätelyn vaikeuksia ja erilaisia käytöspulmia. Nyt tuntuu, että voisi sitä varmaan tehdä muutakin... Tosin kyllä mä edelleen olen sitä mieltä, että työni on mielenkiintoista, pohdin vain, että voisiko jokin muu olla vähän vähemmän kuluttavaa.
6. Mä edelleen välillä järkytyn siitä, että mä olen jonkun "ope". Että joku muistaa vielä kymmenen vuoden kuluttua, että minä opetin häntä. Nyt mä olen aikuinen.
7. Lataan akkuni tallilla. Jos en pääse tallille ja hevosen selkään, olen äreä ja huonotuulinen. Enkä jaksa töissä. Ostin kesällä ensimmäisen oman hevoseni ja nautin nyt täysillä heppatytön elämästä.
8. Koen työssäni jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta, vaikka yritän jaksaa uskoa, että en tee työtäni merkittävästi huonommin kuin kukaan muu tähän tilanteeseen asetettu. Tilanne on vain todella vaikea.
--
Kiitos taas kommenteista, paljon sain niistä mietittävää. Työterveyteen on nyt varattu keskusteluaikaa.
torstai 25. lokakuuta 2012
Pienestä se on revittävä - Päivän positiivinen: Tänään ei kotimatkalla itkettänyt
Tällä viikolla on taas tehty ilmoitusta poliisille, sosiaalitoimeen, palaveerattu vanhempien kanssa, palaveerattu opettajien kanssa, palaveerattu rehtorin kanssa, istuttu oppilashuoltoryhmässä... On ainakin siis puhuttu ihan väsyksiin asti. Jotenkin taas tuntuu, että en ole koko viikolla saanut opettaa ollenkaan. Vaikka olenhan mä saanut vähän välillä. Tänäänkin kaksi tuntia meni niin, että suurin osa teki jotain järjellistä ja minä ehdin opettaa niitä, jotka pystyivät ottamaan opetusta vastaan. Olen luopunut siitä ajatuksesta, että minun pitää pystyä opettamaan kaikkia. En pysty. Keskityn opettamaan niitä, jotka ovat sillä hetkellä siinä kunnossa, että voivat ottaa opetusta vastaan ja haluavat ottaa sitä vastaan. Oppilaat ovat myös tietoisia siitä, että minä ja ohjaaja olemme paikalla ja jos he vaihtavat mieltänsä niin, että haluavatkin tehdä hommia, apua saa heti kun mieli muuttuu ja kirjat ottaa esille. Mahdollisuus tehdä koulutyötä on niille, jotka sen haluavat käyttää.
Tämä oivallus on nyt helpottanut jotenkin oloa. En minä voi pakottaa nippanappa koulukuntoista oppilasta oppimaan. Ensin pitää olla pää edes jotenkin koossa, sitten onnistuu opiskelukin. Jos ajatukset eivät sitten ole kotioloissa ja kylillä tapahtuneissa tappeluissa. Aika monta palapelin palaa on koottava oikealla tavalla kasaan ennen kuin on kasassa koulukuntoinen oppilas.
Mutta sitten siihen, miksi tänään ei autossa itkettänyt. Jännitin ihan kamalasti koko päivän yhtä palaveria, jossa piti käsitellä vaikeita asioita ja ajattelin, että se menee vähän rumaksi. Ei pitäisi ikinä olettaa. Palaveri meni älyttömän hienosti, kaikki osallistuivat keskusteluun ja tuntui, että ehkä saadaan aikaiseksi jotain konkreettista. Huoli oppilaasta ei ehkä hirveästi vähentynyt, koska huoli on niin valtava vuori, että sitä on hankala lähteä purkamaan. Mutta omalle työidentiteetille teki hyvää se, että kaikki ei mene koko ajan perseelleen.
Noin ylipäätänsä olen huomannut itsessäni joitain työuupumuksen merkkejä. Uniongelmia, kyynisyyttä ("Kannattaako mun mitään yrittää kun perseelleen menee kuitenkin") ja sitä, että koen, että teen työni tosi huonosti ja olen opettajana varsin ala-arvoinen. Vaikka tiedän sen, että en varmaankaan tee hommiani erityisen huonosti, olen vain nyt aika pahan paikan edessä ja vähän neuvoton. Lisäksi mietin, että mikä mussa on, kun mä ajaudun tähän tilanteeseen tänäkin vuonna? Eikö yhden työuupumuksen ja masennusjakson läpikäyminen riittänyt? Miten tämä tilanne on taas tämä?
Kiitos kaikille kommenteista viime postaukseen, paljon tuli niistä taas mietittävää. Ja kiitos kaikista tsempeistä ja voimista, ne on otettu ilolla vastaan. Mukavaa alkutalvea teille kaikille myös!
Tämä oivallus on nyt helpottanut jotenkin oloa. En minä voi pakottaa nippanappa koulukuntoista oppilasta oppimaan. Ensin pitää olla pää edes jotenkin koossa, sitten onnistuu opiskelukin. Jos ajatukset eivät sitten ole kotioloissa ja kylillä tapahtuneissa tappeluissa. Aika monta palapelin palaa on koottava oikealla tavalla kasaan ennen kuin on kasassa koulukuntoinen oppilas.
Mutta sitten siihen, miksi tänään ei autossa itkettänyt. Jännitin ihan kamalasti koko päivän yhtä palaveria, jossa piti käsitellä vaikeita asioita ja ajattelin, että se menee vähän rumaksi. Ei pitäisi ikinä olettaa. Palaveri meni älyttömän hienosti, kaikki osallistuivat keskusteluun ja tuntui, että ehkä saadaan aikaiseksi jotain konkreettista. Huoli oppilaasta ei ehkä hirveästi vähentynyt, koska huoli on niin valtava vuori, että sitä on hankala lähteä purkamaan. Mutta omalle työidentiteetille teki hyvää se, että kaikki ei mene koko ajan perseelleen.
Noin ylipäätänsä olen huomannut itsessäni joitain työuupumuksen merkkejä. Uniongelmia, kyynisyyttä ("Kannattaako mun mitään yrittää kun perseelleen menee kuitenkin") ja sitä, että koen, että teen työni tosi huonosti ja olen opettajana varsin ala-arvoinen. Vaikka tiedän sen, että en varmaankaan tee hommiani erityisen huonosti, olen vain nyt aika pahan paikan edessä ja vähän neuvoton. Lisäksi mietin, että mikä mussa on, kun mä ajaudun tähän tilanteeseen tänäkin vuonna? Eikö yhden työuupumuksen ja masennusjakson läpikäyminen riittänyt? Miten tämä tilanne on taas tämä?
Kiitos kaikille kommenteista viime postaukseen, paljon tuli niistä taas mietittävää. Ja kiitos kaikista tsempeistä ja voimista, ne on otettu ilolla vastaan. Mukavaa alkutalvea teille kaikille myös!
torstai 18. lokakuuta 2012
Silmät selässä
Ihan ensimmäiseksi kerron, että olen taas kerran miettinyt koko blogin lopettamista. Mun blogissa käy tällä hetkellä 100-200 kävijää päivässä, ja se tuntuu tosi hurjalta, koska en mainosta blogiani missään ja oikeastaan kukaan mun lähipiiristäni ei tiedä blogista, eli 95% kävijöistä on minulle tuntemattomia. On sellainen olo, että miksi mä kirjoitan nämä mun epäonnistumiset ylös? Entä jos joku tunnistaa? Olen yrittänyt pitää selkeää linjaa sen suhteen, mitä kirjoitan ja mitä en blogiini, ja kaiken takana pystyn kyllä seisomaan, jos joskus "paljastun". Toisaalta olen myös muutellut sieltä ja täältä faktoja ihan vain sen takia, että tunnistaminen ei olisi ihan niin lastenleikkiä.
Näiden pohdintojeni kautta olen taas kerran löytänyt sen asian ääreen, mikä mut sai silloin 1,5 vuotta sitten aloittamaan tämän blogin. Mun on pakko saada prosessoida näitä asioita, ja kirjoittaminen on aina ollut mulle se paras keino tähän. Nyt on rinnalle tullut myös tuon minun ihanan työparini kanssa keskustelu, kun voidaan puhua asioista ihan niiden oikeilla nimillä kun molemmat tiedetään, mistä on kse. Tämä blogi on kuitenkin mukana ajatuksissani ja helpottaa jäsentämään mietteitäni. Ihan vielä en siis ainakaan ole lopettamassa.
Mutta haluaisin kysyä teiltä lukijoilta jotain. Mistä olette löytäneet tänne? Miksi luette tätä blogia? Olisi mielenkiintoista kuulla vastauksianne. Tiedän, että kommenttien kirjoittaminen on työlästä ja olen laiska niitä itsekin kirjoittamaan. Mutta jos viitsit ja jaksat, niin kuittaapa tuonne kommenttilaatikkoon jotain. Ihan pelkästään kirjoittajan mielenkiintoa tyydyttämään. Kommentit menevät edelleen esitarkastuksen kautta näytille, eli eivät ilmesty sinne heti.
--
Nyt olen syyslomalla. Mutta kuten huomaatte, en ole oikein irrottautunut syyslomalle aidosti. Olen yrittänyt tehdä kaikkea muuta, käynyt tallilla ja koirien kanssa pihalla, nähnyt ystäviä ja puuhaillut kaikkea mahdollista. Mutta irrottautuminen ei nyt vain onnistu. Nukkunut olen sentään aamuisin pitkään, eli univelat alkavat olla nyt kuitattuna.
Töistä irrottautumisen vaikeuteen on vaikuttanut varmasti kaiken kaikkiaan todella vaikea syksy ja muutaman oppilaan pari viikkoa ennen syyslomaa kärjistynyt tilanne aiheutti sen, että viikot ennen syyslomaa olivat aika karmaisevat. Tein, mitä minun oli tehtävä ja otin yhteyttä eri tahoihin, ja otin vastaan sen, mitä vanhemmilla oli sanottavaa näistä minun toimistani. Pystyn kuitenkin seisomaan sen takana, mitä tein. Jotenkin vasta kun selitimme ohjaajan kanssa oppilashuoltoryhmässä millaista oleminen on meidän luokassa nyt (koko ajan silmät selässä, tilanteita ennakoiden, mitä mielikuvituksellisimpia lyömäaseita piilotellen ja kaikissa hetkissä varuillaan ollen) on, selvisi itsellekin aika selvästi, että ei se voi tällaista olla. Nyt on sitten tehty toimia, katsotaan johtavatko mihinkään.
Lisäksi jännittää se, miten arki lähtee taas syysloman jälkeen runnaamaan. Meille tulee kaksi uutta oppilasta, joista kummankaan tilanne ei ole ihan yksinkertainen. Lisäksi on odotettavissa tavallinen ruljanssi, kun kaikki hakevat paikkansa uudestaan uudessa tilanteessa. Enkä nyt tarkoita ainoastaan fyysistä pulpettien raahaamista edes takaisin uusien oppilaiden takia, vaan myös henkistä oman paikan hakua. Mikä on minun asemani nyt tässä uudessa kuvassa.
Tässä tämänkertaiset. Nyt yritän irrota takaisin syyslomalle vielä muutamaksi päiväksi.
Näiden pohdintojeni kautta olen taas kerran löytänyt sen asian ääreen, mikä mut sai silloin 1,5 vuotta sitten aloittamaan tämän blogin. Mun on pakko saada prosessoida näitä asioita, ja kirjoittaminen on aina ollut mulle se paras keino tähän. Nyt on rinnalle tullut myös tuon minun ihanan työparini kanssa keskustelu, kun voidaan puhua asioista ihan niiden oikeilla nimillä kun molemmat tiedetään, mistä on kse. Tämä blogi on kuitenkin mukana ajatuksissani ja helpottaa jäsentämään mietteitäni. Ihan vielä en siis ainakaan ole lopettamassa.
Mutta haluaisin kysyä teiltä lukijoilta jotain. Mistä olette löytäneet tänne? Miksi luette tätä blogia? Olisi mielenkiintoista kuulla vastauksianne. Tiedän, että kommenttien kirjoittaminen on työlästä ja olen laiska niitä itsekin kirjoittamaan. Mutta jos viitsit ja jaksat, niin kuittaapa tuonne kommenttilaatikkoon jotain. Ihan pelkästään kirjoittajan mielenkiintoa tyydyttämään. Kommentit menevät edelleen esitarkastuksen kautta näytille, eli eivät ilmesty sinne heti.
--
Nyt olen syyslomalla. Mutta kuten huomaatte, en ole oikein irrottautunut syyslomalle aidosti. Olen yrittänyt tehdä kaikkea muuta, käynyt tallilla ja koirien kanssa pihalla, nähnyt ystäviä ja puuhaillut kaikkea mahdollista. Mutta irrottautuminen ei nyt vain onnistu. Nukkunut olen sentään aamuisin pitkään, eli univelat alkavat olla nyt kuitattuna.
Töistä irrottautumisen vaikeuteen on vaikuttanut varmasti kaiken kaikkiaan todella vaikea syksy ja muutaman oppilaan pari viikkoa ennen syyslomaa kärjistynyt tilanne aiheutti sen, että viikot ennen syyslomaa olivat aika karmaisevat. Tein, mitä minun oli tehtävä ja otin yhteyttä eri tahoihin, ja otin vastaan sen, mitä vanhemmilla oli sanottavaa näistä minun toimistani. Pystyn kuitenkin seisomaan sen takana, mitä tein. Jotenkin vasta kun selitimme ohjaajan kanssa oppilashuoltoryhmässä millaista oleminen on meidän luokassa nyt (koko ajan silmät selässä, tilanteita ennakoiden, mitä mielikuvituksellisimpia lyömäaseita piilotellen ja kaikissa hetkissä varuillaan ollen) on, selvisi itsellekin aika selvästi, että ei se voi tällaista olla. Nyt on sitten tehty toimia, katsotaan johtavatko mihinkään.
Lisäksi jännittää se, miten arki lähtee taas syysloman jälkeen runnaamaan. Meille tulee kaksi uutta oppilasta, joista kummankaan tilanne ei ole ihan yksinkertainen. Lisäksi on odotettavissa tavallinen ruljanssi, kun kaikki hakevat paikkansa uudestaan uudessa tilanteessa. Enkä nyt tarkoita ainoastaan fyysistä pulpettien raahaamista edes takaisin uusien oppilaiden takia, vaan myös henkistä oman paikan hakua. Mikä on minun asemani nyt tässä uudessa kuvassa.
Tässä tämänkertaiset. Nyt yritän irrota takaisin syyslomalle vielä muutamaksi päiväksi.
perjantai 5. lokakuuta 2012
Liian pahoinvoiva kouluun?
Kiitos viesteistä viimeiseen postaukseeni. Tuntui herättävän paljon ajatuksia, ja ymmärrän kyllä, että saattoi kuulostaa aika kamalalta. Ja aika kamalaahan se on, mutta niin on ihan rehellisesti sanottuna varmaan tilanne aika monissa tähän meidän malliin rakennetuissa "sillisalaatti pienryhmissä", joissa mielenterveyteen, sosiaalisiin taitoihin ja käyttäytymisen pulmiin liittyvät asiat nousevat erityisesti esille. Kyllä täällä jaksetaan, päivä kerrallaan. Joskus on parempiakin päiviä, tällä viikolla useampiakin.
Viime viikolla tapeltiin taas ja kunnolla. Lähdin selvittämään vyyhtiä täysin turhautuneena perjantaina - ärsyttää todella, kun oppilaat periaatteessa tulevat toimeen, mutta kuitenkin koko ajan leimahtaa niin, että tappeluja tulee. Jatkuvaa haukkumista ja myös fyysisiä yhteenottoja, mutta oppilaat kuitenkin koulunkin jälkeen pyörivät yhdessä ja käyvät toistensa luona pelaamassa pleikkaria. Ja tappelut koulussa ovat kuitenkin rajuja, joista ei toivuta, vaan huudetaan, kirotaan ja haistatellaan luokassa vielä lähes tunti tapahtuneen jälkeenkin. Perjantaina siis kutsuin molempien vanhemmat paikalle maanantaiksi - oppilaille mahdollisuus rauhoittua viikonlopun yli, mutta riittävän nopea reagoiminen silti. Onneksi molemmat vanhemmat pääsivät näin lyhyellä varoitusajalla paikalle, ja saatiin siinä yhdessä vähän asiaa purettua. Sovittua yhteiset pelisäännöt, rangaistukset, seuraamukset ja seuranta. Ja tämä viikko on ollut huomattavasti helpompi, kotonakin otettiin asia tosissaan. Ihania vanhempia.
Tämä viikko on ollut muutenkin helpompi kuin aikaisemmat. Yksi merkittävä asia, mikä pyörii koko ajan keskustelussa esillä, on koulukuntoisuus. Milloin oppilas on siinä kunnossa, että hän voi olla koulussa. Periaatteessahan koulujen järjestyssäännöt ovat aika tiukat: oppilaan pitäisi olla oppitunnilla häiritsemättä opetuksen kulkua ja osallistua tehtävien tekemiseen. Jokainen opettaja tosin varmaan tietää, ettei se nyt aina näin mene. Itse ajattelen koulukuntoisuutta kolmen asian kautta, joista ensimmäinen on muiden oppilaiden turvallisuus. Jos minulle tulee vahva tunne, että muiden oppilaiden turvallisuus on uhattuna, ei oppilas ole koulukuntoinen. Meiltä siis vanhemmat tulevat kesken päivän hakemaan aggressiivisesti käyttäytyvän oppilaan kotiin. Tällä tarkoitan sellaista oppilasta, joka ei pysty rauhoittumaan tilanteen loputtua ja antamaan toisen olla, tai uhkaa satuttaa toista oppilasta niin, että tulee sellainen olo, että oppilas on oikeasti tosissaan. Toinen seurattava asia on se, että milloin oppilas häiritsee opetusta niin paljon, että työskentely tulee muille lähes mahdottomaksi. Tällaisia tilanteita on myös ollut, joissa oppilas ei voi lopettaa huutamista, kiroilemista ja muiden oppilaiden provosoimista ollenkaan. Tässä erotan tietysti sen, milloin oppilas ns. "pullikoi" tai "kokeilee" ja milloin hän on oikeasti sellaisessa tilassa, jossa hän ei hallitse itseään. Silloin jos mennään tämän rajan ylitse, ja sieltä ei pystytä tulemaan takaisin aikuisen kanssa rauhassa keskustellen toisessa tilassa (meillä väliseinän takana erillisessä huoneessa), niin myös silloin lähdetään kesken päivän kotiin. Kolmas ja tärkein pohdittava asia on tietysti jokaisen lapsen oma kuormitus. Jos näen lapsesta, että hänen on nyt yksinkertaisesti mahdoton kantaa sitä kuormaa, mitä koulussa käyttäytymisen ja olemisen vaatimus hänen päälleen kaataa, lähdetään myös kotiin. Näissä kaikissa tilanteissa ensin konsultoidaan vanhempia, tarvittaessa rehtoria tai oppilaan aikaisempaa opettajaa (joka on asiantuntija-asemassa sellaisen oppilaan kohdalla jota olen opettanut vasta hetken). Ainoastaan, jos kyse on muiden oppilaiden turvallisuudesta, ei mitään konsultointia tehdä ennen tilanteen täydellistä katkaisemista.
Edelliseen haluan tietysti sanoa vielä sen, että koulustahan ei suurin osa oppilaista lähde kotiin kesken päivän meidän luokastakaan. Mutta onneksi olen verrattuna viime vuoteen nyt oivaltanut sen, että joskus oppilas ei ihan oikeasti ole koulukuntoinen ja se pitää todeta. Sen ääneen sanominen on itselle hyväksi ja parhaassa tapauksessa pysäyttää vanhemmat ja muut lapsen asioita hoitavat ihmiset hetkeksi pohtimaan tilannetta kokonaisvaltaisesti. Näin ylipäätäänhän kuitenkin on niin, että lapsen täytyy voida todella pahoin, jotta hän ei ole koulukuntoinen. Huonot päivät, huonot mielet, pienet tappelut, raivarit ja muut kuitenkin ovat sitä arkipäivää, ei silloin ole kyse siitä, että oppilas ei pystyisi käymään koulua.
Viime viikolla tapeltiin taas ja kunnolla. Lähdin selvittämään vyyhtiä täysin turhautuneena perjantaina - ärsyttää todella, kun oppilaat periaatteessa tulevat toimeen, mutta kuitenkin koko ajan leimahtaa niin, että tappeluja tulee. Jatkuvaa haukkumista ja myös fyysisiä yhteenottoja, mutta oppilaat kuitenkin koulunkin jälkeen pyörivät yhdessä ja käyvät toistensa luona pelaamassa pleikkaria. Ja tappelut koulussa ovat kuitenkin rajuja, joista ei toivuta, vaan huudetaan, kirotaan ja haistatellaan luokassa vielä lähes tunti tapahtuneen jälkeenkin. Perjantaina siis kutsuin molempien vanhemmat paikalle maanantaiksi - oppilaille mahdollisuus rauhoittua viikonlopun yli, mutta riittävän nopea reagoiminen silti. Onneksi molemmat vanhemmat pääsivät näin lyhyellä varoitusajalla paikalle, ja saatiin siinä yhdessä vähän asiaa purettua. Sovittua yhteiset pelisäännöt, rangaistukset, seuraamukset ja seuranta. Ja tämä viikko on ollut huomattavasti helpompi, kotonakin otettiin asia tosissaan. Ihania vanhempia.
Tämä viikko on ollut muutenkin helpompi kuin aikaisemmat. Yksi merkittävä asia, mikä pyörii koko ajan keskustelussa esillä, on koulukuntoisuus. Milloin oppilas on siinä kunnossa, että hän voi olla koulussa. Periaatteessahan koulujen järjestyssäännöt ovat aika tiukat: oppilaan pitäisi olla oppitunnilla häiritsemättä opetuksen kulkua ja osallistua tehtävien tekemiseen. Jokainen opettaja tosin varmaan tietää, ettei se nyt aina näin mene. Itse ajattelen koulukuntoisuutta kolmen asian kautta, joista ensimmäinen on muiden oppilaiden turvallisuus. Jos minulle tulee vahva tunne, että muiden oppilaiden turvallisuus on uhattuna, ei oppilas ole koulukuntoinen. Meiltä siis vanhemmat tulevat kesken päivän hakemaan aggressiivisesti käyttäytyvän oppilaan kotiin. Tällä tarkoitan sellaista oppilasta, joka ei pysty rauhoittumaan tilanteen loputtua ja antamaan toisen olla, tai uhkaa satuttaa toista oppilasta niin, että tulee sellainen olo, että oppilas on oikeasti tosissaan. Toinen seurattava asia on se, että milloin oppilas häiritsee opetusta niin paljon, että työskentely tulee muille lähes mahdottomaksi. Tällaisia tilanteita on myös ollut, joissa oppilas ei voi lopettaa huutamista, kiroilemista ja muiden oppilaiden provosoimista ollenkaan. Tässä erotan tietysti sen, milloin oppilas ns. "pullikoi" tai "kokeilee" ja milloin hän on oikeasti sellaisessa tilassa, jossa hän ei hallitse itseään. Silloin jos mennään tämän rajan ylitse, ja sieltä ei pystytä tulemaan takaisin aikuisen kanssa rauhassa keskustellen toisessa tilassa (meillä väliseinän takana erillisessä huoneessa), niin myös silloin lähdetään kesken päivän kotiin. Kolmas ja tärkein pohdittava asia on tietysti jokaisen lapsen oma kuormitus. Jos näen lapsesta, että hänen on nyt yksinkertaisesti mahdoton kantaa sitä kuormaa, mitä koulussa käyttäytymisen ja olemisen vaatimus hänen päälleen kaataa, lähdetään myös kotiin. Näissä kaikissa tilanteissa ensin konsultoidaan vanhempia, tarvittaessa rehtoria tai oppilaan aikaisempaa opettajaa (joka on asiantuntija-asemassa sellaisen oppilaan kohdalla jota olen opettanut vasta hetken). Ainoastaan, jos kyse on muiden oppilaiden turvallisuudesta, ei mitään konsultointia tehdä ennen tilanteen täydellistä katkaisemista.
Edelliseen haluan tietysti sanoa vielä sen, että koulustahan ei suurin osa oppilaista lähde kotiin kesken päivän meidän luokastakaan. Mutta onneksi olen verrattuna viime vuoteen nyt oivaltanut sen, että joskus oppilas ei ihan oikeasti ole koulukuntoinen ja se pitää todeta. Sen ääneen sanominen on itselle hyväksi ja parhaassa tapauksessa pysäyttää vanhemmat ja muut lapsen asioita hoitavat ihmiset hetkeksi pohtimaan tilannetta kokonaisvaltaisesti. Näin ylipäätäänhän kuitenkin on niin, että lapsen täytyy voida todella pahoin, jotta hän ei ole koulukuntoinen. Huonot päivät, huonot mielet, pienet tappelut, raivarit ja muut kuitenkin ovat sitä arkipäivää, ei silloin ole kyse siitä, että oppilas ei pystyisi käymään koulua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)