Muutoksen tuulet vedetty takaisin

En saanut sitä viime merkinnässäni vihjaamaani opettajan paikkaa. Rehtori informoi minua virheellisesti siitä, että päteviä hakijoita olisi ollut vain yksi (minä). Siinä oli ollut jokin sekaannus ja meitä olikin kaksi. Toinen suuremmalla kokemuksella varustettu ja hän tietenkin sai paikan. Ja minä jäin ihmettelemään, että kuinka oikein jaksan.

No kuinka minä oikein jaksan? Seuraavanlaisen sotasuunnitelman olen tehnyt:

1. En suostu enää ottamaan kaikkea vastuuta vastaan. Kun minulle palaverissa annetaan lisähommia, kysyn, mitä edellisistä jätetään pois. "Kun ei tehdä huonosti, jätetään jotain tekemättä." sanoi työterveyslääkäri Vuokko Hupli, jonka työssäjaksamisluennolla olin.

2. Jaan työtehtäviä. On asioita, jotka minun pitää tehdä. On myös asioita, jotka voin organisoida muille tehtäväksi, jos minulla on aikaa organisoida. Sitä aikaa on nyt löydyttävä.

3. Priorisoin työtehtävät. Arvotan ne tärkeysjärjestykseen ja mietin oikeasti sitä, missä ei ole varaa tehdä huonosti, mikä taas ei johda kenenkään pahaan oloon jos jää tekemättä. Jatkan siis täydellä höyryllä oppilaiden pahoinvoinnista kertomista ja siihen puuttumista, koska sitä ei ole varaa tehdä huonosti tai jättää tekemättä. Sen sijaan en ota stressiä siitä, jos ei tälläkään viikolla saada kuviksen tunnilla tehtyä mitään järkevää. Kukaan ei kuollut.

4. Yritän silti löytää aikaa ja hetken opetukselle. Koska siinä ihan oikeasti mieli lepää ja olo rauhoittuu. Jos koko päivän juoksen palaverista toiseen ja yritän aina luokassa ollessani tehdä sataa asiaa yhtä aikaa, pää räjähtää. Olen opettaja, minulla on oikeus välillä myös opettaa.

5. Kun olen töissä, olen töissä. Kun olen vapaalla, olen vapaalla. Vapaalla en ole töissä. Vapaalla minä pidän huolta siitä osasta minua, joka ahdistuu kun ei saa asioita tehtyä niin hyvin kuin haluaisi. Siitä, joka tuntee riittämättömyyttä ja huonoutta. Vapaalla minä olen vain minä, en opettaja.

6. Ratsastan. Treenaan. Harjoittelen. Nyt vähän aikaa, itseäni säästääkseni, suhtaudun työhöni sillä tavalla, että se on jotain, mitä minun tulee tehdä, että saan illalla mennä tallille ja nousta oman hevoseni selkään harjoittelemaan uusia kuvioita. Silloin se nimittäin on sen arvoista, vaikka se ei tällä hetkellä työnä ole minuutta eheyttävää, vain rikkovaa.



Ja hei - huomenna alkaa viimeinen viikko ennen joulua!

Muutoksen tuulia

Juttelin työpsykologin kanssa siitä, millaisia eroja hän oli huomannut työuupumusseulani pisteitä laskiessa. Hän oli siis verrannut työuupumusseulan, jonka täytin pari viikkoa sitten, vastauksia niihin, jotka olin täyttänyt tämän vuoden helmikuussa ennen sairaslomalle jäämistäni. Yhtäläisyytenä näissä oli ensinnäkin se, että työuupumus alkaa olla jo aika vakavalla tasolla. Työt vaikeuttavat nukkumista, vapaa-ajan asioiden mielekkyyttä ja lisäksi on tullut pysyvästi seuraksi tunne, ettei työllä ole mitään merkitystä. Töihin lähteminen ärsyttää ja tuntuu rasittavalta mennä taas kerran koko päiväksi toistamaan samoja merkityksettömiä asioita töihin. Eli siis asenteen kääntyminen vaarallisen kyynisyyden puolelle on nyt tapahtunut. Yksi merkittävä ero kuitenkin löytyi. Viime keväänä koin, että olen merkittävästi huonompi kuin muut opettajat, ja että teen huonoa työtä. Nyt en enää koe niin. Koen, että olen ihan hyvä opettaja, joka tekee ihan hyvää työtä riittämättömillä resursseilla. Tämä on varmaan se ero, joka on pitänyt minut tähän asti pystyssä ja työskentelemässä. Pystyn menemään joka päivä töihin, enkä vihaa itseäni työpäivän jälkeen. Olo on vain tyhjä.

Sen lisäksi, että luokkamme tilanne noin ylipäätään on hankala, erityistä lisäpainetta tuo nyt se, että joudun olemaan todella paljon pois luokasta. Minulla on kamalasti palavereja, ja rehtori on ottanut nyt sen linjan, että pidämme osan palavereista opetuksen päällä. Tämä sen takia, että saamme minun työpäivien pituuksia vähän suitsittua. Tämän olen ottanut huojentuneena vastaan, koska työviikot ovat menneet aivan liian pitkiksi ja palavereja on tarvinnut pitää iltamyöhään asti urakkana. Ja kuten varmaan jokainen tietää, ei sen kahdeksan tunnin jälkeen enää yleensä ajatus leikkaa kovin hyvin, joten palaverit ovat olleet omalle päälle hankalia. Nyt se asia on omalta osaltani helpottanut, mutta näkyy tosiaan siis luokan rauhattomuuden lisääntymisenä.

Eräs meidän koulun kollegani oli vähän aikaa sijaistamassa meidän luokassa ja sanoi sen jälkeen, että hän ei tekisi minun työtäni päivääkään, työolot eivät ole inhimilliset. Hän kehoitti etsimään uutta työpaikkaa. Tuo puheenvuoro aiheutti minussa silloin kovaa vastustusta, enkä halunnut ajatella koko asiaa. Jostain se silti hiipi mieleeni ja aloin miettimään sitä uudestaan. Nyt olen saanut samaa viestiä myös muualta.

Ja pitkien pohdiskelujen jälkeen tein päätöksen. Haen muualta töitä. Koska minulla on oikeus suojella omaa, vasta kasvuvaiheessa olevaa opettajuuttani kyynisyydeltä ja ammatti-identiteettini murskautumiselta. Toteutin siis suunnitelmani, ja lähiaikoina selvinnee, minne tiet vievät. Ja mitä sieltä tien varrelta ja päästä löytyy.

"Kurilla se ratkeaa!"

Oppilasta ei kiinnosta lähteä musiikin tunnille (jossa hän siis on integroituna isoon oppilasryhmään). Hän kieltäytyy lähtemästä ja jumittuu paikalleen. Yrität suostutella. Selität, että ymmärrät, että ei kiinnosta. Siitä huolimatta on elämässä joskus tehtävä asioita, joita ei halua. Opetussuunnitelmaan kuuluu myös musiikinopetus. Ohjaaja yrittää suostutella. "Lähdetään nyt vaan. Mennään sinne, istut alas ja kuuntelet kun muut laulavat joululauluja. Sitten tunti on ohi ja pääset kotiin.". Oppilas ei suostu lähtemään. Selitämme rauhallisesti, että jos oppilas ei suostu menemään hänen lukujärjestykseensä merkityille oppitunneille, on meidän soitettava rehtorille ja kotiin. Oppilas ilmaisee, että asia ei häntä kiinnosta (ei tosin käyttäen näitä sanoja, voitte varmaan omaa mielikuvitustanne käyttäen täydentää sanamuodot). Ohjaaja aloittaa soiton rehtorille ja seuraa oppilasta samalla eteiseen, jonne hän häipyy luokasta sanoen, että lähtee kotiin. Lopulta ohjaaja saa oppilaan suostuteltua tunnille. Aikaa on mennyt noin viisitoista minuuttia.
Tässä vaiheessa kuulen sieltä taustalta kuoron, joka kertoo minulle, että nyt on kurinpito-ongelma. Oppilaalle on vain ilmoitettava, että ei ole vaihtoehtoa olla menemättä. Se, mitä me teemme luokassa, kuulostaa ns. normaaliin koulunkäyntiin tottuneelle ihan älyttömältä pelleilyltä. Tiedostan ja ymmärrän tämän.

Kerrotaan kuitenkin taustoja. Tämä oppilas tuli luokkaamme viime vuonna yleisopetuksesta. Yleisopetuksen opettajana hänellä oli ollut tiukka, reilu ja hyvä opettaja, jolla ei ole mitään ongelmia kurinpidossa. Paitsi kyseisen oppilaan kanssa. Oppilas ei tullut kouluun. Jos tuli, hän makasi paikallaan tekemättä mitään. Hän palautti kokeet tyhjinä, ja syksyn saldo olikin rivi nelosia. Oppilas ei tehnyt läksyjään, ei vienyt mitään tiedotteita kotiin. Tappeli välitunneilla ja meni täysin puhumattomaksi kun asioita selviteltiin. Ei halunnut puhua koulun aikuisten, opettajien kanssa. Oli lapsi, joka puhui suun sijaan nyrkeillä. Kuria oli kokeiltu, ja se sai lapsen sulkeutumaan entistä enemmän.

Oppilas tuli meille. Minä käytin ensimmäisinä kuukausina yhden oppitunnin viikosta siihen, että puhuin oppilaan kanssa. Mitä kuuluu, miltä susta tuntuu olla täällä meidän luokassa, mitä siellä välkällä nyt oikeasti taas tapahtui, miksi sinä teit noin? Lisäksi jokainen välikohtaus selvitettiin rauhassa, ilman kenenkään huutamista. Vyyhti alkoi aueta. Oppilas oli aggressiivinen, kiihtyy helposti ja tekee asioita ajattelematta. Hänestä on myös helppo tehdä syntipukki, koska hän ei puhu aikuisille. Ja kun hän ei puhu aikuisille, hän patoaa sisälleen kokemansa epäreiluuden. Johon kukaan ei voi puuttua. Ja joka turhauttaa.

Ensimmäiset muutokset alkoivat näkyä oppitunneilla. Oppilas alkoi tehdä tehtäviä. Kirjoja ei tarvinnut enää jokaisella tunnilla houkutella repusta esille, riitti, että meni pyytämään. Ja jaksoi istua vieressä niin kauan, kunnes tavarat ovat esillä. Ja kysellä samalla jotain oppilaan elämään liittyvää: miten meni viikonloppu, mitä teit eilen, mitä teidän koirille kuuluu? Oppilas vastasi urahtamalla tai kohauttamalla hartioitaan. Jatkoin kyselemistä. Samalla aloitettiin tehtävien teko. Koska monta kuukautta oli jäänyt opiskelussa väliin, oli tarpeen kuroa kasaan sitä, mitä muut olivat jo tehneet. Siitä ei tullut mitään ongelmaa - oppilas vakautti muutaman kuukauden aikana osaamistasonsa kouluarvosanojen 7-9 välille. Koulusta lähtevät tiedotteet ja kokeet rupesivat tulemaan takaisin, kun niissä oli mukavaakin viestiä. Lisäksi pidimme oppilaan vanhempien kanssa tiiviisti yhteyttä muutenkin.

Välitunneilla oli edelleen kahnausta. Oppilas provosoitui ja provosoi, eikä edelleenkään pystynyt puhumaan siitä, mitä oli tapahtunut. Pikku hiljaa oppilas löysi kuitenkin paikkansa luokastamme ja alkoi ymmärtää, että en ole häntä vastaan vaan hänen puolellaan. Ensimmäinen voitto oli se, kun oppilas tuli yhdeltä välitunnilta sisälle luokkaan ja sanoi, että tuli sen takia, että olisi muuten lyönyt toista. Tähän kannustamme - tule sisälle rauhoittumaan ja puhumaan aikuisten kanssa, jos tekee mieli tehdä jotain typerää.

Oppilas tuli kouluun päivittäin, läksyt tehtynä ja useimmiten hyvällä mielen. Ongelmaksi muodostuivat ne päivät, kun en ollut koulussa. Keskisormi nousi pystyyn, tavarat lentelivät ja oppilas valui pulpettinsa päällä tekemättä mitään. Syytä sille, miksi oppilas hyväksyi minut alusta asti ja ohjaajan vasta lähes vuoden päästä siitä, kun he tutustuivat, ei löytynyt. Nyt kuitenkin luottamussuhde on saatu aikaiseksi.

Edelleen on koulupäiviä, jolloin opettajaa turhauttaa se, että miksi asiat pitää tehdä niin vaikeaksi? Silloin on hyvä pysähtyä miettimään, että toiminnan takana luultavasti on syy. Olen muun muassa tänä syksynä viettänyt puoli tuntia koulun pihalla yrittäen suostutella oppilasta kouluun. Jossain vaiheessa ohjaaja sitten keksi, että oppilas ei tule nyt sisälle sen takia, että hän ei halua mennä luokkaan, jonne hänen olisi pitänyt mennä. Siellä oli oppilaita, joiden kanssa oli ollut juuri suurempaa välienselvittelyä. Oppilas ei tätä kuitenkaan saanut itse sanottua, se piti onkia rivien välistä.

Ja mitä me sitten teemme, kun asia ei mene helpomman kautta? Me kaivamme takin taskusta varapäreen ja kokeilemme, mitä kautta homma onnistuisi. Komentamalla ja "kurilla" ei tule tämän oppilaan kanssa tuloksia. Reiluudella, puhumalla, luottamuksella ja pitkällä pinnalla tulee. Osa opettajista kutsuu tätä hemmotteluksi ja lellimiseksi. Minä kutsun sitä inhimillisyydeksi ihmisen pahaa oloa kohdattaessa. Kaikki näkevät sen, että lapsi voi todella huonosti. Jos se paranisi ääntä korottamalla, ei ongelmaa enää olisi.

--

Tällä kirjoituksella yritin kertoa ajatuksistani siitä, miten meidän luokka eroaa yleisopetuksen luokasta. Ymmärrän, että yhteiset säännöt, kuri ja tietynlainen ehdottomuus kuuluvat koulumaailmaan. Meidän luokassa niitä peilataan kuitenkin jokaisen oppilaan kokemusmaailman kautta yksilöllisesti. Oppilaan parasta ajatellen.

Jos tästä heräsi jotain ajatuksia, kommentoikaa! Lukisin ajatuksianne mielelläni.

"Ime munaa vitun ämmä!"

Otsikossa kuvatunkaltainen terveinen on, jollei päivittäistä, niin ainakin viikottaista palautetta töissä. Minua on tänä syksynä kutsuttu huoraksi, ämmäksi ja lehmäksi. Näiden kutsumanimien eteen on lisätty milloin läskiä, milloin vittua, milloin saatanaa ja milloin helvettiä. Minun on käsketty imeä munaa ja imeä isääni. Työterveydessä psykologi kysyi, että miltä se tuntuu. Vastasin silloin rehellisesti, että ei sitä ota henkilökohtaisesti. Ensimmäistä kertaa tuo "läski lehmä" oli kyllä aika kipeä ilmaus, mutta ei senkään miettiminen enää oikeastaan herätä muuta tunnetta kuin surun. Surun näiden lasten takia.

Kyllä se silti pysäyttää. Jokainen näistä kohtauksista, joka päättyy täysin kontrolloimattomaan aikuiselle huutamiseen, haukkumiseen. Vaikka sanoja sinänsä ei ota henkilökohtaiseksi, jokainen tilanne kolahtaa ja lujaa: miten tämä lapsi edelleen voi näin huonosti tässä minun lähelläni? Olenko epäonnistunut, onko koulumme epäonnistunut, kunta epäonnistunut? Miksei apua saa?

Yhtenä päivänä turhautuminen vei voiton. Menin oppilashuoltoryhmään kuuntelemaan kahden oppilaan asioiden seurantaneuvottelua. Toinen oli käynyt erittäin vakavasti toisten oppilaiden päälle koulussa toistuvasti ja toisen koulukuntoisuus heittelee valtavasti. Niinä päivinä, kun hän ei ole koulukuntoinen, hän on vaaraksi itselleen ja muille ja estää muiden työskentelyn. Olen tätä viestiä vienyt koko syksyn eteen päin kaikille tahoille, jotka olen keksinyt. Kun sain taas kerran oppilashuoltoryhmästä kuulla, että asiat ovat pysähtyneet ja apua (meille luokkaan tai oppilaalle ylipäätänsä) ei ole tulossa, aloin itkeä. Ja sen jälkeen suutuin siitä itselleni, kun oppilashuoltoryhmän aikaa meni siihen, että joukko ammattilaisia sai lohduttaa aikuista ihmistä. On täällä tärkeämpääkin kuin minun tuskastumiseni ja epätoivoni.

Mä haluaisin tehdä töitä näiden lasten hyvinvoinnin eteen. Mutta mä en todellakaan tiedä, onko tästä mun koko syksyn työstä ollut mitään hyötyä. Niillä lapsilla on edelleen aivan kamala olo itsensä kanssa ja ne tarvitsevat apua. Mä en osaa auttaa. Mä uskoin, että jostain löytyisi joku taho, joka voisi tehdä jotain, josta saisi apua. Sen takia mä olen näitä asioita raahannut koko syksyn joka viikko oppilashuoltoryhmään ja pitänyt yhteyttä eri toimijoiden kanssa. Nyt tuntuu, että enemmän olisi ollut apua siitä, jos mä olisin ne kymmenet (!) tunnit istunut alas ja puhunut niiden lasten kanssa.

Onko millään, mitä mä teen, mitään merkitystä? Mulle hoetaan koko ajan, että mä teen hyvää työtä. Kiitos siitä sen sanojille. Mutta onko tässä tilanteessa enää mitään merkitystä, tekeekö tämän työn hyvin vai huonosti? Mikä merkitys tällä on?

"Sota ei yhtä miestä kaipaa!" - vai kaipaako?

Koen huonoa omaatuntoa niistä päivistä, jolloin en ole töissä. Tämä tarkoittaa siis sairaslomapäiviniäni. Viimeiseen asti vitkutan sairaslomalle jäämistä, yritän mennä töihin ja mietin siellä sitten, että eipä ollut taas järkevää. Kipeänä ja kiukkuisena (nämä kulkevat minulla käsi kädessä) töissä oleminen ei hyödytä oikein ketään - ei oppilaita eikä varsinkaan itseäni.

Ennen rehtorille soittamista tsemppaan itseäni ja yritän saada itseni erityisen selkärankaiseen mielentilaan - minulla on oikeus ja oikeastaan myös velvollisuus olla pois töistä silloin, kun olen sairas. Tartun puhelimeen ja soitan. Rehtori ottaa ilmoituksen hyvin vastaan ja käskee ehdottomasti jäämään kotiin. Sitten vietämme hetken aikaa panikoiden sitä, että kuka ihme sinne saadaan sijaistamaan, onko jotain erityisen tulenarkaa tänään ohjelmassa ja kuka oppilaista on ollut milläkin tuulella. Lopulta rehtori käskee minut nukkumaan. Tottelen kiltisti.

Varsinainen päänsärky alkaa vasta sitten, kun palaan töihin. Vaikka sen sodan ei kuuluisi minua kaivata, on pakka kuitenkin totaalisen sekaisin. Oppilaita on jouduttu erityisen paljon pistämään kesken päivän kotiin ja siirtämään muihin luokkiin rauhoittumaan. Tappeluita on ollut paljon, ensimmäinen päivä sairasloman jälkeen menee niiden selvittelyyn. Ohjaaja onneksi osaa luonnollisesti selvittää tilanteet luokassa niin kuin meillä on tapana, mutta silti selvittelyä riittää reilusti vielä seuraavallekin päivälle. Seuraamuksia, soittorallia koteihin ja erilaista palaveeraamista. Yksi oppilas reagoi minun poissaolooni aina erityisen rankasti, eikä koulunkäynnistä tunnu tulevan mitään silloin kun minä olen pois. En tiedä mistä tämä johtuu ja itselle tulee kamala olo, kun miettii sitä, mitä tuskaa se oma sairastuminen jostain syystä oppilaalle tuottaa. Sinänsä meidän luokan rutiinit kun rullaavat aika lailla samalla tavalla oli paikalla ketkä tahansa aikuiset, toimintatavoissa ei kamalasti ole eroja.

Luokka on niin voimakkaassa käymistilassa, että pienikin muutos räjäyttää heikon tasapainon silmille. Kaikki varmaan muistavat vähintään omasta lapsuudestaan sen, kuinka ihanaa oli kun tuli sijainen, jota pystyi höynäyttämään ja koko päivä meni villittelyyn? Meillä tämä ei kuitenkaan ole tästäkään kiinni - luokassa on aina aikuisia, jotka ovat lapsille tuttuja ja jotka tuntevat meidän rutiinit, eli "höynäytysmahdollisuuksia" ei juuri ole. Jostain syystä vain se palikkatalo hajoaa niin kovin vähästä.

Jää tässä sitten hyvillä mielin sairaslomalle. (Ja tiedän, tämä ei saa vaikuttaa siihen, jäänkö saikulle silloin kun olen sairas. Teen jatkuvasti töitä sen kanssa, että se ei vaikuttaisi. Vaikuttaa silti tällä hetkellä.)

Tunnustus

Sain blogitunnustustuksen, kiitos Susannalle! Oli mukava saada tällainen yllätys.

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavanlaiset:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Ja seuraaville kuudelle jaan tämän itse (kuudelle, koska en lue blogeja niin paljoa, että olisi enemmän jaettavaa...):

1. Apua, oon ope! Kiitos samaistumisen hetkistä ja vertaistuesta kollegalle. 
2. Reppuvihko - kurkistus yläkoulun puolelle aineenopettajan elämään.
3. Hemulin kolo oli ensimmäinen opeblogi, johon tutustuin. Kirjoittajan parin ensimmäisen opettajavuoden kokemuksien lukeminen oli antoisaa. Kirjoittaja kirjoitti silloin todella aktiivisesti. 
4. Yliopistotutkinto alle tavoiteajan on jostain syystä hiljentynyt. Tätä oli kiva lukea kun ikävöi opiskelumaailmaan.
5. Canterburyn tarinoita -opiskelua Englannissa.
6. Kuvis ja askartelu on antanut älyttömästi vinkkejä kuvistuntien toteutukseen. 

Ja ne kahdeksan satunnaista asiaa minusta:

1. Tykkään mennä töihin aikaisin aamulla. Mielellään olen omassa luokassa jo ennen seitsemää, mutta ihan viimeistään 7:30. Tykkään laitella tavarat rauhassa paikalleen, miettiä pikkaisen päivää ja kiirellisyyslistaa ja tehdä vähän paperitöitä. On meitä muitakin aikaisia lintuja, on hauska huomata.

2. Pidän eniten matematiikan opettamisesta. Matematiikka on ihanaa, helppoa ja loogista, joten siitä on helppo keksiä esimerkkejä ja havainnollistaa tehtäviä. Englannin opettaminen uudella kirjasarjalla (Yippee!) on myös mukavaa.

3. Olen kerran läpikäynyt työuupumuksen ja siihen liittyvän masennusjakson. Oli aika pysäyttävää kokea itse se, kun et jaksa etkä pysty pukemaan aamulla päälle tai käymään illalla suihkussa. Muistan juuri ennen sairaslomaani itkeneeni eteisessä sitä, etten jaksa lähteä viemään koiria ulos kun pitää kävellä rappuset alas ja takaisin ylös. Kuukauden breikki toi takaisin normaalin rytmin ja elämästä pystyi taas saamaan jotain irti.

4. Minulla on maailman paras työpari, jota ilman en olisi tänä syksynä jaksanut työtäni. Kiitos Sinulle!

5. Opiskeluaikana ajattelin, että haluaisin ehdottomasti työskennellä sellaisten lasten parissa, joilla on tunne-elämän säätelyn vaikeuksia ja erilaisia käytöspulmia. Nyt tuntuu, että voisi sitä varmaan tehdä muutakin... Tosin kyllä mä edelleen olen sitä mieltä, että työni on mielenkiintoista, pohdin vain, että voisiko jokin muu olla vähän vähemmän kuluttavaa.

6. Mä edelleen välillä järkytyn siitä, että mä olen jonkun "ope". Että joku muistaa vielä kymmenen vuoden kuluttua, että minä opetin häntä. Nyt mä olen aikuinen.

7. Lataan akkuni tallilla. Jos en pääse tallille ja hevosen selkään, olen äreä ja huonotuulinen. Enkä jaksa töissä. Ostin kesällä ensimmäisen oman hevoseni ja nautin nyt täysillä heppatytön elämästä.

8. Koen työssäni jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta, vaikka yritän jaksaa uskoa, että en tee työtäni merkittävästi huonommin kuin kukaan muu tähän tilanteeseen asetettu. Tilanne on vain todella vaikea.


--

Kiitos taas kommenteista, paljon sain niistä mietittävää. Työterveyteen on nyt varattu keskusteluaikaa.

Pienestä se on revittävä - Päivän positiivinen: Tänään ei kotimatkalla itkettänyt

Tällä viikolla on taas tehty ilmoitusta poliisille, sosiaalitoimeen, palaveerattu vanhempien kanssa, palaveerattu opettajien kanssa, palaveerattu rehtorin kanssa, istuttu oppilashuoltoryhmässä... On ainakin siis puhuttu ihan väsyksiin asti. Jotenkin taas tuntuu, että en ole koko viikolla saanut opettaa ollenkaan. Vaikka olenhan mä saanut vähän välillä. Tänäänkin kaksi tuntia meni niin, että suurin osa teki jotain järjellistä ja minä ehdin opettaa niitä, jotka pystyivät ottamaan opetusta vastaan. Olen luopunut siitä ajatuksesta, että minun pitää pystyä opettamaan kaikkia. En pysty. Keskityn opettamaan niitä, jotka ovat sillä hetkellä siinä kunnossa, että voivat ottaa opetusta vastaan ja haluavat ottaa sitä vastaan. Oppilaat ovat myös tietoisia siitä, että minä ja ohjaaja olemme paikalla ja jos he vaihtavat mieltänsä niin, että haluavatkin tehdä hommia, apua saa heti kun mieli muuttuu ja kirjat ottaa esille. Mahdollisuus tehdä koulutyötä on niille, jotka sen haluavat käyttää.

Tämä oivallus on nyt helpottanut jotenkin oloa. En minä voi pakottaa nippanappa koulukuntoista oppilasta oppimaan. Ensin pitää olla pää edes jotenkin koossa, sitten onnistuu opiskelukin. Jos ajatukset eivät sitten ole  kotioloissa ja kylillä tapahtuneissa tappeluissa. Aika monta palapelin palaa on koottava oikealla tavalla kasaan ennen kuin on kasassa koulukuntoinen oppilas.

Mutta sitten siihen, miksi tänään ei autossa itkettänyt. Jännitin ihan kamalasti koko päivän yhtä palaveria, jossa piti käsitellä vaikeita asioita ja ajattelin, että se menee vähän rumaksi. Ei pitäisi ikinä olettaa. Palaveri meni älyttömän hienosti, kaikki osallistuivat keskusteluun ja tuntui, että ehkä saadaan aikaiseksi jotain konkreettista. Huoli oppilaasta ei ehkä hirveästi vähentynyt, koska huoli on niin valtava vuori, että sitä on hankala lähteä purkamaan. Mutta omalle työidentiteetille teki hyvää se, että kaikki ei mene koko ajan perseelleen.

Noin ylipäätänsä olen huomannut itsessäni joitain työuupumuksen merkkejä. Uniongelmia, kyynisyyttä ("Kannattaako mun mitään yrittää kun perseelleen menee kuitenkin") ja sitä, että koen, että teen työni tosi huonosti ja olen opettajana varsin ala-arvoinen. Vaikka tiedän sen, että en varmaankaan tee hommiani erityisen huonosti, olen vain nyt aika pahan paikan edessä ja vähän neuvoton. Lisäksi mietin, että mikä mussa on, kun mä ajaudun tähän tilanteeseen tänäkin vuonna? Eikö yhden työuupumuksen ja masennusjakson läpikäyminen riittänyt? Miten tämä tilanne on taas tämä?

Kiitos kaikille kommenteista viime postaukseen, paljon tuli niistä taas mietittävää. Ja kiitos kaikista tsempeistä ja voimista, ne on otettu ilolla vastaan. Mukavaa alkutalvea teille kaikille myös!