Pienestä se on revittävä - Päivän positiivinen: Tänään ei kotimatkalla itkettänyt

Tällä viikolla on taas tehty ilmoitusta poliisille, sosiaalitoimeen, palaveerattu vanhempien kanssa, palaveerattu opettajien kanssa, palaveerattu rehtorin kanssa, istuttu oppilashuoltoryhmässä... On ainakin siis puhuttu ihan väsyksiin asti. Jotenkin taas tuntuu, että en ole koko viikolla saanut opettaa ollenkaan. Vaikka olenhan mä saanut vähän välillä. Tänäänkin kaksi tuntia meni niin, että suurin osa teki jotain järjellistä ja minä ehdin opettaa niitä, jotka pystyivät ottamaan opetusta vastaan. Olen luopunut siitä ajatuksesta, että minun pitää pystyä opettamaan kaikkia. En pysty. Keskityn opettamaan niitä, jotka ovat sillä hetkellä siinä kunnossa, että voivat ottaa opetusta vastaan ja haluavat ottaa sitä vastaan. Oppilaat ovat myös tietoisia siitä, että minä ja ohjaaja olemme paikalla ja jos he vaihtavat mieltänsä niin, että haluavatkin tehdä hommia, apua saa heti kun mieli muuttuu ja kirjat ottaa esille. Mahdollisuus tehdä koulutyötä on niille, jotka sen haluavat käyttää.

Tämä oivallus on nyt helpottanut jotenkin oloa. En minä voi pakottaa nippanappa koulukuntoista oppilasta oppimaan. Ensin pitää olla pää edes jotenkin koossa, sitten onnistuu opiskelukin. Jos ajatukset eivät sitten ole  kotioloissa ja kylillä tapahtuneissa tappeluissa. Aika monta palapelin palaa on koottava oikealla tavalla kasaan ennen kuin on kasassa koulukuntoinen oppilas.

Mutta sitten siihen, miksi tänään ei autossa itkettänyt. Jännitin ihan kamalasti koko päivän yhtä palaveria, jossa piti käsitellä vaikeita asioita ja ajattelin, että se menee vähän rumaksi. Ei pitäisi ikinä olettaa. Palaveri meni älyttömän hienosti, kaikki osallistuivat keskusteluun ja tuntui, että ehkä saadaan aikaiseksi jotain konkreettista. Huoli oppilaasta ei ehkä hirveästi vähentynyt, koska huoli on niin valtava vuori, että sitä on hankala lähteä purkamaan. Mutta omalle työidentiteetille teki hyvää se, että kaikki ei mene koko ajan perseelleen.

Noin ylipäätänsä olen huomannut itsessäni joitain työuupumuksen merkkejä. Uniongelmia, kyynisyyttä ("Kannattaako mun mitään yrittää kun perseelleen menee kuitenkin") ja sitä, että koen, että teen työni tosi huonosti ja olen opettajana varsin ala-arvoinen. Vaikka tiedän sen, että en varmaankaan tee hommiani erityisen huonosti, olen vain nyt aika pahan paikan edessä ja vähän neuvoton. Lisäksi mietin, että mikä mussa on, kun mä ajaudun tähän tilanteeseen tänäkin vuonna? Eikö yhden työuupumuksen ja masennusjakson läpikäyminen riittänyt? Miten tämä tilanne on taas tämä?

Kiitos kaikille kommenteista viime postaukseen, paljon tuli niistä taas mietittävää. Ja kiitos kaikista tsempeistä ja voimista, ne on otettu ilolla vastaan. Mukavaa alkutalvea teille kaikille myös!

Silmät selässä

Ihan ensimmäiseksi kerron, että olen taas kerran miettinyt koko blogin lopettamista. Mun blogissa käy tällä hetkellä 100-200 kävijää päivässä, ja se tuntuu tosi hurjalta, koska en mainosta blogiani missään ja oikeastaan kukaan mun lähipiiristäni ei tiedä blogista, eli 95% kävijöistä on minulle tuntemattomia. On sellainen olo, että miksi mä kirjoitan nämä mun epäonnistumiset ylös? Entä jos joku tunnistaa? Olen yrittänyt pitää selkeää linjaa sen suhteen, mitä kirjoitan ja mitä en blogiini, ja kaiken takana pystyn kyllä seisomaan, jos joskus "paljastun". Toisaalta olen myös muutellut sieltä ja täältä faktoja ihan vain sen takia, että tunnistaminen ei olisi ihan niin lastenleikkiä.

Näiden pohdintojeni kautta olen taas kerran löytänyt sen asian ääreen, mikä mut sai silloin 1,5 vuotta sitten aloittamaan tämän blogin. Mun on pakko saada prosessoida näitä asioita, ja kirjoittaminen on aina ollut mulle se paras keino tähän. Nyt on rinnalle tullut myös tuon minun ihanan työparini kanssa keskustelu, kun voidaan puhua asioista ihan niiden oikeilla nimillä kun molemmat tiedetään, mistä on kse. Tämä blogi on kuitenkin mukana ajatuksissani ja helpottaa jäsentämään mietteitäni. Ihan vielä en siis ainakaan ole lopettamassa.

Mutta haluaisin kysyä teiltä lukijoilta jotain. Mistä olette löytäneet tänne? Miksi luette tätä blogia? Olisi mielenkiintoista kuulla vastauksianne. Tiedän, että kommenttien kirjoittaminen on työlästä ja olen laiska niitä itsekin kirjoittamaan. Mutta jos viitsit ja jaksat, niin kuittaapa tuonne kommenttilaatikkoon jotain. Ihan pelkästään kirjoittajan mielenkiintoa tyydyttämään. Kommentit menevät edelleen esitarkastuksen kautta näytille, eli eivät ilmesty sinne heti.

--

Nyt olen syyslomalla. Mutta kuten huomaatte, en ole oikein irrottautunut syyslomalle aidosti. Olen yrittänyt tehdä kaikkea muuta, käynyt tallilla ja koirien kanssa pihalla, nähnyt ystäviä ja puuhaillut kaikkea mahdollista. Mutta irrottautuminen ei nyt vain onnistu. Nukkunut olen sentään aamuisin pitkään, eli univelat alkavat olla nyt kuitattuna.

Töistä irrottautumisen vaikeuteen on vaikuttanut varmasti kaiken kaikkiaan todella vaikea syksy ja muutaman oppilaan pari viikkoa ennen syyslomaa kärjistynyt tilanne aiheutti sen, että viikot ennen syyslomaa olivat aika karmaisevat. Tein, mitä minun oli tehtävä ja otin yhteyttä eri tahoihin, ja otin vastaan sen, mitä vanhemmilla oli sanottavaa näistä minun toimistani. Pystyn kuitenkin seisomaan sen takana, mitä tein. Jotenkin vasta kun selitimme ohjaajan kanssa oppilashuoltoryhmässä millaista oleminen on meidän luokassa nyt (koko ajan silmät selässä, tilanteita ennakoiden, mitä mielikuvituksellisimpia lyömäaseita piilotellen ja kaikissa hetkissä varuillaan ollen) on, selvisi itsellekin aika selvästi, että ei se voi tällaista olla. Nyt on sitten tehty toimia, katsotaan johtavatko mihinkään.

Lisäksi jännittää se, miten arki lähtee taas syysloman jälkeen runnaamaan. Meille tulee kaksi uutta oppilasta, joista kummankaan tilanne ei ole ihan yksinkertainen. Lisäksi on odotettavissa tavallinen ruljanssi, kun kaikki hakevat paikkansa uudestaan uudessa tilanteessa. Enkä nyt tarkoita ainoastaan fyysistä pulpettien raahaamista edes takaisin uusien oppilaiden takia, vaan myös henkistä oman paikan hakua. Mikä on minun asemani nyt tässä uudessa kuvassa.

Tässä tämänkertaiset. Nyt yritän irrota takaisin syyslomalle vielä muutamaksi päiväksi.

Liian pahoinvoiva kouluun?

Kiitos viesteistä viimeiseen postaukseeni. Tuntui herättävän paljon ajatuksia, ja ymmärrän kyllä, että saattoi kuulostaa aika kamalalta. Ja aika kamalaahan se on, mutta niin on ihan rehellisesti sanottuna varmaan tilanne aika monissa tähän meidän malliin rakennetuissa "sillisalaatti pienryhmissä", joissa mielenterveyteen, sosiaalisiin taitoihin ja käyttäytymisen pulmiin liittyvät asiat nousevat erityisesti esille. Kyllä täällä jaksetaan, päivä kerrallaan. Joskus on parempiakin päiviä, tällä viikolla useampiakin.

Viime viikolla tapeltiin taas ja kunnolla. Lähdin selvittämään vyyhtiä täysin turhautuneena perjantaina - ärsyttää todella, kun oppilaat periaatteessa tulevat toimeen, mutta kuitenkin koko ajan leimahtaa niin, että tappeluja tulee. Jatkuvaa haukkumista ja myös fyysisiä yhteenottoja, mutta oppilaat kuitenkin koulunkin jälkeen pyörivät yhdessä ja käyvät toistensa luona pelaamassa pleikkaria. Ja tappelut koulussa ovat kuitenkin rajuja, joista ei toivuta, vaan huudetaan, kirotaan ja haistatellaan luokassa vielä lähes tunti tapahtuneen jälkeenkin. Perjantaina siis kutsuin molempien vanhemmat paikalle maanantaiksi - oppilaille mahdollisuus rauhoittua viikonlopun yli, mutta riittävän nopea reagoiminen silti. Onneksi molemmat vanhemmat pääsivät näin lyhyellä varoitusajalla paikalle, ja saatiin siinä yhdessä vähän asiaa purettua. Sovittua yhteiset pelisäännöt, rangaistukset, seuraamukset ja seuranta. Ja tämä viikko on ollut huomattavasti helpompi, kotonakin otettiin asia tosissaan. Ihania vanhempia.

Tämä viikko on ollut muutenkin helpompi kuin aikaisemmat. Yksi merkittävä asia, mikä pyörii koko ajan keskustelussa esillä, on koulukuntoisuus. Milloin oppilas on siinä kunnossa, että hän voi olla koulussa. Periaatteessahan koulujen järjestyssäännöt ovat aika tiukat: oppilaan pitäisi olla oppitunnilla häiritsemättä opetuksen kulkua ja osallistua tehtävien tekemiseen. Jokainen opettaja tosin varmaan tietää, ettei se nyt aina näin mene. Itse ajattelen koulukuntoisuutta kolmen asian kautta, joista ensimmäinen on muiden oppilaiden turvallisuus. Jos minulle tulee vahva tunne, että muiden oppilaiden turvallisuus on uhattuna, ei oppilas ole koulukuntoinen. Meiltä siis vanhemmat tulevat kesken päivän hakemaan aggressiivisesti käyttäytyvän oppilaan kotiin. Tällä tarkoitan sellaista oppilasta, joka ei pysty rauhoittumaan tilanteen loputtua ja antamaan toisen olla, tai uhkaa satuttaa toista oppilasta niin, että tulee sellainen olo, että oppilas on oikeasti tosissaan. Toinen seurattava asia on se, että milloin oppilas häiritsee opetusta niin paljon, että työskentely tulee muille lähes mahdottomaksi. Tällaisia tilanteita on myös ollut, joissa oppilas ei voi lopettaa huutamista, kiroilemista ja muiden oppilaiden provosoimista ollenkaan. Tässä erotan tietysti sen, milloin oppilas ns. "pullikoi" tai "kokeilee" ja milloin hän on oikeasti sellaisessa tilassa, jossa hän ei hallitse itseään. Silloin jos mennään tämän rajan ylitse, ja sieltä ei pystytä tulemaan takaisin aikuisen kanssa rauhassa keskustellen toisessa tilassa (meillä väliseinän takana erillisessä huoneessa), niin myös silloin lähdetään kesken päivän kotiin. Kolmas ja tärkein pohdittava asia on tietysti jokaisen lapsen oma kuormitus. Jos näen lapsesta, että hänen on nyt yksinkertaisesti mahdoton kantaa sitä kuormaa, mitä koulussa käyttäytymisen ja olemisen vaatimus hänen päälleen kaataa, lähdetään myös kotiin. Näissä kaikissa tilanteissa ensin konsultoidaan vanhempia, tarvittaessa rehtoria tai oppilaan aikaisempaa opettajaa (joka on asiantuntija-asemassa sellaisen oppilaan kohdalla jota olen opettanut vasta hetken). Ainoastaan, jos kyse on muiden oppilaiden turvallisuudesta, ei mitään konsultointia tehdä ennen tilanteen täydellistä katkaisemista.

Edelliseen haluan tietysti sanoa vielä sen, että koulustahan ei suurin osa oppilaista lähde kotiin kesken päivän meidän luokastakaan. Mutta onneksi olen verrattuna viime vuoteen nyt oivaltanut sen, että joskus oppilas ei ihan oikeasti ole koulukuntoinen ja se pitää todeta. Sen ääneen sanominen on itselle hyväksi ja parhaassa tapauksessa pysäyttää vanhemmat ja muut lapsen asioita hoitavat ihmiset hetkeksi pohtimaan tilannetta kokonaisvaltaisesti. Näin ylipäätäänhän kuitenkin on niin, että lapsen täytyy voida todella pahoin, jotta hän ei ole koulukuntoinen. Huonot päivät, huonot mielet, pienet tappelut, raivarit ja muut kuitenkin ovat sitä arkipäivää, ei silloin ole kyse siitä, että oppilas ei pystyisi käymään koulua.

Nousussa: oppilasmäärä, tupakointi ja nyrkkitappelut; Laskussa: Oma jaksaminen

En saa enää itsestäni iltaisin niin paljoa irti, että kirjoittaisin työasioista. Työpäivä sujuu nykyään niin, että tulen koululle seitsemältä aamulla, jatkan edellisen päivän selvittämättömien selkkausten selvittämistä. Sitten tulevat oppilaat ja onneksi myös ihana ohjaaja. Sitten yritämme selvitä päivästä parhaamme mukaan selvitellen tappeluita, pahantekoja ja selkkauksia sitä mukaan kun niitä tulee. Välitunnilla yritämme istua alas ja miettiä, että "Mitä ihmettä me tehdään?!". Pohdinnan keskeyttää yleensä joku oppilas, joka tulee sisälle, koska on tullut (taas) ulkona tappelu. Iltapäivällä kirjoitan sähköposteja ja soittelen vanhemmille/sossuun/kuraattorille/koulupsykologille/rehtorille. Viimeistään kolmelta yritän lähteä kotiin ja jättää työt tänne. Aikaisemmin blogin kirjoittaminen iltaisin rentoutti, nyt tuntuu siltä, että en halua pohtia työasioita yhtään lisää kun ajatukset vain kiertävät kehää ja mikään ei ratkea.

Oppilaiden ihan älyttömän paha olo, mt-ongelmat ja käyttäytymiseen liittyvät haasteet tuntuvat kaikki pamahtaneen päälle samaan aikaan. Lääkitys on monella oppilaalla nyt vähän huonossa balanssissa, monella kotitilanne krakaa juuri nyt ja tietysti myös toisten yleinen paha olo tarttuu toisiin tunnelman kautta ja tietysti myös käytöksen kautta - "kun mulla on paha olo - ärsytän/haukun/lyön toista - silläkin on paha olo".

Olen jo oikeastaan luopunut ajatuksesta opettamisesta. Kyllä me kirjat avataan joka tunti ja yritetään tehdä töitä. Joskus se onnistuu ja homma sujuu suunnilleen niin kuin sen kuuluisi. Useimmiten ei. Joillain tunneilla on vähän oppilaita ja olen innostunut, että kerrankin saadaan jotain ihan oikeasti tehtyä, aloitettua jotain projektia jne. Sitten muut oppilaat pamahtavatkin integraatiosta takaisin - eivät ole käyttäytyneet. Ja siinä meni sekin hetki.

Hyviä hetkiäkin löytyy. Kahdella oppilaalla kaatuu kuppi nurin samassa tilassa ja ovat toistensa kimpussa. Saan heidät erotettua luokan eri puolille ja laitettua loput oppilaat ulos luokasta. Olen yksin ja soitan apua. Toinen oppilas ärsyttää toista käymään kimppuunsa ja toinen on jo menossa. Painan oppilaan seinää vasten ja pyydän rauhoittumaan ihan hetkeksi, että saan jonkun hakemaan toisen oppilaan pois. "Mä tiedän, että susta tuntuu nyt siltä, että sä haluat lyödä. Voisitko sä ihan hetken istua vielä ja yrittää olla kuuntelematta. Se merkitsisi mulle tosi paljon." Oppilas istui alas. Ja minä en voinut uskoa, että tässä kävi näin.

Tietysti löytyy myös hyviä hetkiä, joihin ei liity väkivaltaa. Ne vaan jäävät tämän kaiken myllytyksen alle.

"Mites Noviisiopettaja, miten sä ottaisit sen, jos sulle tuliskin yksi uusi oppilas?"

Vastaus oli: huonosti. Hetken päästä suostuin lievittämään sitä sanomalla, että jos ei mitään muuta mahdollisuutta ole, pitää sitä sitten miettiä. Mutta rauhassa. Niin että istutaan alas ja pohditaan tilannetta niin yksittäisen oppilaan kuin luokan dynamiikan kannalta. Ajan kanssa, ei hätiköiden.

Luokassani on tänä vuonna "vain" kahdeksan oppilasta. Viime vuonna aloitimme samoin kahdeksalla ja keväällä päätimme kymmenen oppilaan kanssa. Koko viime vuoden luokassamme oli myös kaksi avustajaa. Tänä vuonna on vain yksi. Tuntuu, että koulun johdolta ja oppilashuoltoryhmältä unohtuu jatkuvasti, että meidän luokasta on vähennetty yksi aikuinen. Samalla integraatiotuntejen määrää on lisätty jälleen ja integraatioihin tarvitaan ohjaaja mukaan. Eli minun luokkani ohjaajaresurssi on romahtanut sitten viime vuoden. Oppilaat, jotka tottuivat saamaan viime vuonna palautetta ja huomiota paljon, saavat sitä nyt vähemmän. Ja reagoivat siihen.

Käyttäytymisen pulmat ovat selvästi lisääntyneet tänä vuonna. Se johtuu niin oppilasaineksessa tapahtuneesta muutoksesta kuin myös siitä, että kemiat eivät vain kohtaa muutamalla oppilaalla keskenään. Yksi kiusaaja-kiusattu -pari löytyy. Omien tunteiden hallintaan tarvitsee moni oppilas apua, ja kun nyt tuntuu, ettei oikein ehdi kuin sammutella alkavia paloja, jää paljon näitä taitoja opettelematta.

Tämän lisäksi pitäisi koko ajan edetä opetussuunnitelman tahdissa. Koko ajan korostetaan, että me emme ole erityisluokka, meillä noudatetaan normaalia OPSia. Ja sitä sitten noudatetaan parhaamme mukaan. Voitte ehkä kuvitella, kuinka paljon tärkeistä aiheista ehdimme käydä, kun ns. normaaliluokassakin aika meinaa loppua kesken - meillä taidot ovat heikommat ja kaikkeen muuhun (mm. siihen, että omalla paikalla istutaan ilman toisen lyömistä, haukkumista tai yleistä huutelua) menee enemmän aikaa.

Välillä turhauttaa. Paljon. Olen parin viimeisen viikon aikana miettinyt, että onko tämä minun ammattini ollenkaan. Turhaudun siihen, kun en repeä tarpeeksi moneen paikkaan ja oppilaat eivät jätä toisiaan rauhaan. Sitten taas toisena hetkenä muistan, että kyllähän mä pidän näistä oppilaista ja kyllä mä pohjimmiltani pidän tästä työstä myös paljon. Rutiinit eivät vain ole vakiintuneet ja turhaan säätämiseen menee paljon aikaa.

Eli kyllä, tässä tilanteessa ottaisin lisäoppilaan tulemisen huonosti. Katsotaan kuinka käy.

Ensimmäisien koulupäivien tunnelmia

Ei pitäisi ikinä luvata mitään, jos ei ole aivan varma, että ehtii sen tekemään ;) Eli tässä nyt sitten niitä tunnelmia töihinpaluusta.

Tulin maanantaina hyvillä mielin töihin. Meillä oli silloin vesopäivä, jonka lopuksi sitten meidän luokan ohjaajan kanssa raahattiin kaikkea mahdollista omasta luokasta pois, jotta saatiin sinne tilaa. Meillä nimittäin kävi niin onnellisesti, että luokassa aloittaa syksyllä kaksi oppilasta vähemmän kuin viime keväänä lopetti. Eli ylimääräiset pulpetit raahaamalla pois sai kivasti taas lisää tilaa. Vesopäivä ei muuten ollut mitenkään kummallinen, lähdettiin ajoissa kotiinkin.

Eilen tulivat sitten oppilaat. Kaikki sujui yllättävän hyvin ja oppilaat olivat hyvällä mielellä koulussa. Uusia oppilaita hieman jännitti, mutta jännityskin tuntui laukeavan aika nopeasti ensimmäisten tuntien aikana. Vanhat oppilaat tuntuivat tulevan mielellään kouluun. Koko päivä oli yllättävän rauhallinen, välitunnit sujuivat rauhallisesti ja ihmetystä herätti päivän lopuksi se, että emme koko päivän aikana joutuneet selvittämään yhtä ainoaa tappelua! Ihmeellistä ja ihanaa. Iltapäivällä opekokouksessa sitten nousi verenpaine koulupäivänkin puolesta. Tuntui aivan naurettavalta, että aikuiset ihmiset tällä tavalla tappelevat pienistä asioista ja alentuvat vähättelemään toisten tekemää työtä. Tuntui ahdistavalta. Onneksi en ollut yksi niistä juuri koulussa aloittaneista opettajista, olisi ollut vähän liian ahdistavaa. Nyt sentään tiedän, että suurin osa meidän koulun opettajista on ulosannistaan huolimatta yhteistyökykyisiä ja osa jopa -haluisia ihmisiä. Huhhuh.

Tänään opekokouksen ja koulupäivän osat sitten vaihtuivat. Koulupäivä sujui edelleen varsin hyvin viime kevään tilanteeseen verrattuna, mutta ensimmäiset tappelut ja kähinät päästiin selvittämään. Opekokous sen sijaan sujui nyt asiallisemmin, kun ihmiset olivat rauhoittuneet yön yli ja rehtori käytti kokouksen alussa hieman aikaa siihen, että muisteltiin, kuinka aikuiset ihmiset keskustelevat asioista. Tosin tänään käsiteltävät asiatkaan eivät herättäneet samalla tavalla tunteen paloa kuin asiat, joita käsiteltiin eilen.

Tästä on hyvä jatkaa. 

Oppilas = kaveri?

Reppuvihko-blogiin kirjoitteleva Annu kirjoitti aiheesta omassa blogissaan paljon keskustelua herättäneen postauksen. Kirjoitin ensin asian sinne kommenttiin, mutta koska onnistuin jotenkin mystisesti hävittämään sen lähetysvaiheessa päätin, että voin tosiaan kirjoittaa asiasta tänne omankin blogini puolelle.

Opetan alakoulun puolella sellaisia oppilaita, joista hyvin harva saisi Facebookin sääntöjen mukaan edes käyttää kyseistä sosiaalisen median muotoa - ikärajahan on 13 vuotta. Me kaikki tosin varmaan tiedämme, ettei tämä estä "alaikäisiä" sinne liittymästä - minunkin oppilaistani reilusti yli puolet kuuluu Facebookiin. Jo syksyllä luokassa käytiin ensimmäiset keskustelut - kyseessä oli harmistus siitä, että minua ei voinut pyytää kaveriksi, koska minun kanssani ei ollut yhteisiä FB-kavereita, joten tällöin profiiliani eivät oppilaat löytäneet. Sanoin jo silloin, että en oppilaita hyväksy kaveriksi Facebookissa. Fiksut pojat toki keksivät heti, että "Äähää, ens vuonna me ei olla enää sun oppilaita niin voidaan sitten pyytää sua!". Ihan hieno oivallus sinänsä, tosin ajattelin, että siinä vaiheessa, kun oppilaat vaihtavat koulua, ei enää kiinnostakaan olla open FB-kaveri ;)

Toisin kuitenkin kävi. Yhteisiä FB-kavereita muodostui välillemme vuoden aikana ja kesällä, kun koulu loppui, tipahtivat myös ensimmäiset kaveripyynnöt. En hyväksynyt niitä. Tähän minulla ei oikeastaan ole muuta perustetta kuin se, että hyväksyn Facebookissa muutenkin kavereikseni vain ihmisiä, jotka voin jollain tasolla laskea kavereikseni myös reaalimaailmassa. Oppilaat eivät ole minun kavereitani, he ovat oppilaita. Ja tärkeitä ja läheisiä omalla tavallaan, mutta kuitenkin eri tavalla kuin minun ystäväni ja kaverini ovat. Voisin kuvitella lisääväni oppilaan kaverikseni siinä vaiheessa, kun en opeta häntä enää ja meillä on jostain muualta kuin koulusta muodostunut vapaa-aikaan liittyvä suhde. Tällaisia tilanteita saattaisi tulla esimerkiksi silloin, jos oppilas ratsastaisi minun kanssani samalla tallilla. Muuten Facebook on minun vapaa-aikaani, jolloin en halua muistutuksia oppilaistani. Ja vaikka tiedänkin, kuinka muokata asetuksia niin, etteivät oppilaat näe mitään sellaista, jota en halua heille jakaa, toimii sama yhtälö myös toisin päin: en yksinkertaisesti halua kuulla, mitä oppilaat touhuilevat Facebookissa. Kuulumisia on kiva saada, mutta niitä voi tulla vaikka kertomaan minulle koululle tai laittaa viestiä - vaikka siellä Facebookissa ;)

Jotkut tahot, esimerkiksi nuorisotyöntekijät ovat tehneet itselleen Facebookiin tuplatilit niin, että ensimmäinen on "Oma Nimi", johon ei hyväksytä kavereiksi niitä nuoria, joiden kanssa tehdään töitä. Toinen on sitten "Nuorisotyöntekijä Oma Nimi", johon nämä nuoret hyväksytään. Tällaisessa näen paljon potentiaalia - nuoret seuraavat Facebookia niin tiiviisti, että viestin saisi perille hyvin vähällä vaivalla ja nopeasti. Ehkä myös yhteydenottokynnys madaltuisi samalla. Tässä on kuitenkin kaksi ongelmaa, joista ensimmäinen on se, että Facebookin säännöt kieltävät tällaiset "tuplatilit". Sama ihminen ei saa olla kahdella eri tilillä rekisteröitynä Facebookiin. Tätä ei tietenkään valvota ja siihen tuskin myöskään suuresti puututaan. Itse näen silti ongelmana tehdä jotain, mikä on vastoin sääntöjä, kun opettajana kuitenkin korostan sitä, että erilaisten palvelimien ja yhteisöjen säännöt pitää lukea ja ymmärtää, ennen kuin niihin voi liittyä. Toinen ongelma on sitten se aika. Mitä jos tämä kanava rupeaa toimimaankin hirveän hyvin ja oppilaat alkavat ottaa Facebookin kautta ahkerasti yhteyttä kun Topi kiusaa/ en osannut läksyjä / en halua enää elää / kaikki kaverit meni kartsalle juomaan kaljaa, pitäiskö munkin / onko pakko polttaa, että voi olla cool / tai joku muu ongelma on mielessä. Sinänsä mahtavaa, kun oppilaat puhuvat ongelmistaan ja ajatuksistaan. Mutta millä ajalla mä sitten vastailen ja pohdin näitä? Niin. En millään.

Eli toisin sanoen: opettajaminäni pysyttelee edelleen Facebookin ulkopuolella mahdollisimman tehokkaasti.

PS: Huomenna luvassa päivitys "takaisin töihin" -tunnelmista :)