Työhakemukseton kevät

Keskelle viikkoa pukkasi kuumetta. Ja koska olen huono sairastaja, olen onnistunut jo puuhaamaan kaikkea pientä kotona niin, että olo on heikompi kuin herätessä. Ratkaisuksi keksin blogikirjoituksen: asia, jolle ei tunnu jäävän tällä hetkellä aikaa ja joka pitää hetken paikoillaan. Täydellistä.

Yhtään työhakemusta en ole kirjoittanut, enkä kirjoita tänä keväänä. Se tuntuu samalla helpottavalta ja oudolta. Mol.fi -sivuston selaamisesta en ole päässyt eroon - se on ollut kiinteä osa elämääni aina keväisin jo muutaman vuoden ajan, joten en oikein osaa jättää sitä. Erityisopettajia ja erityisluokanopettajia kaivataan taas - jotenkin kuitenkin minulla on sellainen mututuntuma, että kaivattaisiinko hieman vähemmän kuin aikaisemmin? Erityisopettajien (ml. erityisluokanopettajat) työnkuvaa rukataan kai useammassakin kunnossa, lieneekö se syy vähenemään kääntyneille töille? Toki töitä on edelleen, ja osassa kouluissa jälleen lähes kaikki tai kaikki virat auki muodollisesti pätevien tekijöiden puutteen vuoksi.

Minä en kuitenkaan raapustele työhakemuksia vaan jään ilolla nykyiseen työpaikkaani. En rehellisesti sanottuna usko, että parempaa työpaikkaa olisi missään. Joten sen sijaan, että kirjoittelisin työhakemuksia, olen päässyt miettimään ensi vuoden suunnitelmia. Työnkuvani jatkuu edelleen samanlaisena, mutta toki se tulee kehittymään ennen kaikkea sen takia, että pääsen nyt oikeasti itse sitä kehittämään! Tämä vuosi on ollut mahtava myös siitä syystä, että olen saanut kokeilla kaikkea uutta, ja löytänyt asioita, jotka toimivat, sekä saanut kokeilla myös järjestelyitä, jotka eivät ole osoittautuneet toimiviksi. Ensi vuoteen on siis huomattavasti helpompi lähteä.

Kun sopivasti tuttuun lisää uusia haasteita, syntyy innostavuutta ja motivaatiota. Kaikkea ei voi uudistaa ja muuttaa kerralla, mutta ilman muutosta omaan työhön leipiintyy varmaan helposti. Niin meinasi minulle käydä jo toisena työvuotenani. Nyt yritän pitää huolta, ettei niin tapahdu.

Kun työkaverilla viiraa...

Olen aika vakuuttunut siitä, että työkaverini pitävät minua hulluna. Vähintään hieman tärähtäneenä ja omituisena. Ei sillä, että kukaan olisi sitä minulle ääneen sanonut. Välillä vain huomaan silmäkulmastani kummastuneita katseita, kulmien kohtotusta ja hymyilyä, jopa naurua.

Jaa mihin tilanteisiin nämä reaktiot liittyvät? No, ne liittyvät lähes joka päivä toistuviin spontaaneihin onnen huokaisuihin, jotka taas liittyvät siihen, että koen ihan älyttömän suurta onnea ja autuutta siitä, että saan tehdä töitä näin mahtavassa työyhteisössä näin mahtavien ihmisten kanssa. Pääsen kokemaan niitä tunteita, että minun työlläni on merkitys ja olen työssäni hyvä.

En tiedä, kuinka kauan menee, ennen kuin tilanteeseen tottuu. Edelleen itse puhun helposti, että "Teillä täällä on niin..." ja työkaveri joutuu keskeyttämään ja korjaamaan lauseen alkamaan sanalla "Meillä". Minut on otettu avosylin ja innokkaana vastaan, mutta silti minun on hankala ymmärtää sitä, että minä ihan oikeasti olen osa tuota työyhteisöä - ja jopa ihan yhtä arvokas kuin muutkin.

Viimeisen kuukauden aikana olen myös jakanut ensimmäistä kertaa työkavereiden kanssa enemmän sitä, mitä olen parin viime vuoden aikana kokenut. Sinänsä olen heidän kanssa jo aiemmin keskustellut siitä, että ensimmäiset vuoteni opettajana eivät olleet kaikkein helpommat, mutta nyt olen lisäksi keskustellut omasta työssäjaksamisestani, työuupumuksestani ja siitä, miltä on tuntunut olla niin kauan siinä tunteessa, että epäonnistuu työssään. Puhuminen on helpottanut ja kollegoiden reaktiot ovat olleet ihania. Olen saanut tukea, ymmärrystä ja neuvoja roppakaupalla. Niistä yritän nyt kevään aikana ottaa vaarin ja varata ajan mm. työterveyteen. Sitä aiempaa epäonnistumisen kokemusta, joka vaikuttaa siihen, miten näen työpanokseni edelleen, on purettava. Useita askeleita tällä tiellä on kuitenkin jo otettu: puhuminen työkavereiden kanssa ja lisäksi se, että uskalsin sanoittaa asian omaan kehityskeskustelun pohjaksi kirjoittamaani monisteeseen: Minun työssäjaksamiseeni vaikuttaa edelleen se, että huolimatta muiden vakuutteluista ja ihanasta palautteesta koen silti, että en pärjää ja teen huonoa työtä.

Muutama viikko sitten olleena heikon jaksamisen hetkenä, johon liittyi monia asioita, työkaveri soitteli vielä illalla. Hänen sanansa jäivät mieleen: "Tiedäthän sä, että sä voit tulla töihin ihan juuri sellaisena kuin sä olet? Jos sä olet rikki, me kannatellaan sua. Ja jos sä olet liian rikki tulemaan töihin, me kannatellaan sun luokkaa työaikana ja sua töiden jälkeen."

Voiko tällaista ollakaan?

Piti oikeastaan kirjoittaa ensi vuoden suunnitelmista. Nyt tämä aihe vei mukanaan, palaan ensi vuoteen myöhemmin.

Ennakoivan tukiopetuksen autuus

Ennakoiva tukiopetus ei ole ideana mikään uusi, erityisen mullistava tai erilainen. Ideana on se, että joko oppituntien sisällä tai niiden lisänä niiden oppilaiden kanssa, joiden voi ajatella "tipahtavan kärryiltä" kanssa käydään lävitse seuraavaksi tulevaa asiaa. Siitä huolimatta, että idea ei sinänsä ole mitenkään erikoinen, jaksaa ennakoivan tukiopetuksen teho yllättää uudestaan ja uudestaan tätä noviisiopettajaa.

Olen nyt tehnyt ennakoivaa tukiopetusta viidesluokkalaisten kanssa matematiikan desimaalilukuihin, prosentteihin ja kokonaisiin & kymmenes-, sadas- ja tuhannesosiin liittyen. Ennakoivaa tukiopetusta pidämme matematiikan tuntien lisänä, mitä pidän tärkeänä. Tällöin oppilaat eivät ole poissa varsinaisilta matematiikan tunneilta, vaan saavat sen lisäksi yhden lisätunnin laskemiseen eivätkä jää miltään tunneilla käydyistä asioista paitsi. Oppilaat tulevat siis vapaaehtoisesti yhtenä päivänä viikossa tuntia aikaisemmin kouluun ja käymme heidän kanssaan lävitse tulevalla viikolla edessä olevia matematiikan asioita. Emme toki kaikkia, mutta yritän löytää eteentulevista tehtävistä ne, jotka ovat ns. solmukohtia.

Desimaalilukujakson aloitimme kymmenjärjestelmävälineitä (kuva) käyttäen. Tuhatkuutio tarkoitti kokonaista, satataulu kymmenesosaa, kymmensauva sadasosaa ja pieni keltainen ykkönen tuhannesosaa. Hivenen koen tämän hankalana prosenttilaskujen kannalta, silloin kun taas satataulu tarkoittaa 100% = yhtä kokonaista. Päätin tässä kuitenkin mennä nyt sen mukaisesti, miten oppilaiden oppikirja opettaa, jotta he pystyivät mahdollisimman portaattomasti siirtymään omien luokkien oppitunneille takaisin. Näkeekö joku myy ristiriita tässä? Miten ratkaisisitte tilanteen?

Tämän jälkeen olemme hakeneet laskurutiinia niin erilaisissa yksikkömuunnoksissa, desimaaliluvuilla tehtävissä laskutoimituksissa kuin nyt hiljalleen alkavissa prosenttilaskuissa. Yksikkömuunnoksiin liittyen pääsimme käyttämään myös vetomittoja ja pohtimaan ihan käytännön välineet kädessä, että kuinka monta desilitraa siihen litraan mahtuikaan ja mitä vaihtoehtoja meillä on, jos huomamme käytännön kautta, että meidän litran mittaan mahtuikin 9 desilitraa ;) Oppilaat olivat muuten ihan loistavia, keksivät hienosti itse, että vaihtoehtoja on oikeastaan kolme: 1. Mitat ovat viallisia. 2. On tapahtunut mittausvirhe. tai 3. (minun lempparini!) Jos sekä mitat ovat kunnollisia, että mittaajat ovat tehneet työnsä hyvin, litraan mahtuukin yhdeksän desilitraa kymmenen sijaan. Lopulta uusintatutkimuksen kautta oikeaksi vastaukseksi paljastui vaihtoehto 2.


Ennakoivasta tukiopetusta on ollut kaikkien oppilaiden kohdalla hyötyä. Keskeisin hyöty on näkynyt niiden kohdalla, jotka kaipaavat vanhojen, jo opittujen asioiden muistelua. Toinen erityisesti ennakoivasta tukiopetuksesta hyötynyt joukko ovat ne oppilaat, joiden opiskelua hyödyttää suuresti se, että he pääsevät kokemaan, että homma on hallussa. Eli siis ne, jotka kaipaavat buustia itsetunnolleen. Sitä ennakoiva tukiopetus tarjoaa hienosti, kun oppilas on jo jyvällä aiheesta, jota luokassa vasta aloitellaan. Oppimisen ilon hetket oppitunneilla ovat kasvaneet kuulemma suuresti.

Ennakoiva tukiopetus motivoi minua myös siitä syystä, että se sopii omaan ajatukseeni oppimisesta ja niistä tunteista, mitä koulunkäynnin tulisi tarjota. Miksi oppilaan pitäisi ensin epäonnistua ja vasta sitten hän saa tukea? Jokainen luokanopettaja osaa kuitenkin suurella varmuudella sanoa ne oppilaat, jotka tulevat missäkin aiheessa olemaan "pihalla".

Ennakoivan tukiopetuksen ryhmässäni on toki myös joustoa, eli ryhmä ei ole jatkuvasti sama, vaan siihen saa liittyä kesken työpätkän ja jos tuntuu, että oppilas pärjää luokassa saamallaan tuella, ei tukitunnille tarvitse tulla. Muutama tosin haluaa tulla siitä huolimatta, ja niin kauan kuin minun luokkaani mahtuu, otan sisään jokaisen, joka haluaa opiskella lisää.

Muun muassa tästä minä olen saanut uudessa työssäni hienoja fiiliksiä!

Elääkö (hevonen) tällä?

Puhutaanpa nyt siitä, mistä ei saa puhua. Palkasta, rahasta. Siitä puhe, mistä puute, eikö niin?

Tiesin työpaikkaa vaihtaessani, että minulla on mahdollisuus voittaa työssäjaksamisessa, työyhteisössä ja omassa fiiliksessäni, mutta tulen häviämään palkassani.  Palkka ei ole huono. Mutta se, että minulla on nelijalkainen elitistiharrastuksen välikappale (=hevonen), tarkoittaa sitä, että kaikki mänee mitä tullee. Ja se stressaa.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen kaikkina työkesinäni ollut palkallisella lomalla. Nyt on pohdinnassa se, että vaatiiko elitistiharrastukseni ylläpitäminen sen, että minun on hankittava ensi kesäksi työpaikka. Tavallaan ei - kaikesta säästämällä (paitsi siis sen harrastuksen kuluista - niistä en suostu säästämään) on mahdollista jatkaa harrastamista, mutta jotain vapautta tähän elämään toivoisi.

Nyt kaipaisin kokemuksia muilta opettajilta siitä, millaisia kesätöitä olette mahdollisesti tehneet? Kuinka olette kokeneet sen vaikuttavan jaksamiseenne?

Työ on edelleen niin inspiroivaa, etten harkitsekaan työpaikan vaihtamista sellaiseen, jossa ylitunteja olisi enemmän tallella. En oikeasti usko, että tätä parempaa työpaikkaa on mahdollista saada.

Joulun enteitä

... viimeiset kokeet, testit, arvioinnit, pienoinen paniikki juuri ennen arvosanojen antamista - ja sitten tuntuu, kuin flyygeli olisi nostettu hartioilta kun ne on tehty
... pienet ja suuremmat oppilaat kuhisemassa tulevista joulujuhlaspektaakkeleista
... opettajat samaan aikaan pienessä tai suuremmassa ahdistuksen alhossa kyseisten joulujuhlaspektaakkeleiden, puvustusten, lavastusten, musiikin, valaistuksen, näyttämäverhojen ja sen, oppiiko Anselmi missään vaiheessa vuorosanojaan kanssa
... koulussa tuoksuu välillä piparkakku, välillä maustekakku - vähintään opehuoneessa, jos ei käytävillä
... oppilaiden kanssa aukaistaan joulukalenteria, opehuoneessa lasketaan jäljellä olevia viikkoa, päiviä, tunteja
... oppilaiden joulujännitys purkautuu aktiivisuutena, ilona, suruna, ahdistuksena, aggressiivisuutena, erityisen hyvänä käytöksenä, erityisen huonona käytöksenä...
... opettajien joulujännitys purkautuu pikaisina tiuskaisuina kollegoille, lyhyenä pinnana lasten kanssa TAI vaikkapa hervottomana nauruna opehuoneen taukosohvalla (näin meillä!)
... joulujuhla hiljentää lähes koko koulun hetkeksi - ainakin silloin kun mikki vinkaisee tarpeeksi lujaa juontojen välissä
... joulujuhlaan tunnelmaa tuovat myös innokkaina omilla vanhemmille ja mummoille lavalta heiluttelevat ekaluokkalaiset
... sekä yhteislaulut, kuoron taidonnäytteet, hienot näytelmät ja kuvaelmat
... ja tietenkin Enkeli taivaan - viimeisen säkeistön kylmiä väreitä ei vain pysty estämään
... viimeisen koulupäivän sokerihumalaiset lapset sekä yleinen hyvä mieli

Minulla menee ihanasti. Hyvää joulua kaikille!

Kehittymistä ja kehittämistä

Koen kehittyväni opettajana, erityisopettajana ja kasvattajana ihan jokainen päivä. On mukava tulla töihin, kun työpäivään voi suhtautua positiivisesti. En ole työpäivän jälkeen enää lähtökohtaisesti puhki, eikä sunnuntaisin edessä oleva työviikko nosta palaa kurkkuun. Arki on ruvennut rullaamaan, oppilaat ja työkaverit ovat tuttuja ja työ yllättävän helppoa. Toki koko ajan on tekemistä pikkuisen liikaa, mutta olen niin innostunut omasta työstäni, ettei sekään haittaa. Jonkinlaista flowta työnteon suhteen on siis tullut huomattua.

Se, kuinka hyvä tilanne oman jaksamisen suhteen on, peilaantuu siihen, kuinka hyvin jaksan tehdä työtäni. Viime vuonna tuli tehtyä vain "pakolliset" ja nekin vähän mutkia oikoen. Energiasta meni suurin osa siihen, että taiteilin nuoralla sen suhteen, että sain pidettyä oppilaat edes hengissä ja suunnilleen hyökkäämättöminä koulupäivän läpi. Nyt, kun ei tarvitse murehtia sellaisesta, on energiaa muuhunkin. Teen perustyöni, opetuksen, uudella innolla. Jaksan kehitellä tapoja opettaa eri tavalla. Luon yhdessä opettajien kanssa uusia opetustyhmiä ja mietin erityisopetusjaksoja eri oppilaille.

Tämän lisäksi kävin koulutuksessa, joka käsitteli opetustyön kehittämistä. Siellä koin monia oivalluksen hetkiä koskien omia voimavarojani. Kaksi oivallusta:

1. Työpaikkahyvinvointi lähtee siitä, että edes aikuiset tervehtivät toisiaan. Joka kerta aamulla ensimmäistä kertaa nähdessään, keskellä päivääkin jollain tavalla ja lähtiessä myös. Se, että lapset tervehtisivät aikuisia ja aikuiset lapsia, on sellaista tunnelmalla hifistelyä, joka voidaan saavuttaa hyvinvoivassa työyhteisössä. Sitä tilannetta, jossa minäkin olen ollut, etteivät kaikki aikuiset vaivaudu tervehtimään toisiaan, voi verrata Muumien näkymättömään lapseen Ninniin. Kun tarpeeksi monta kertaa tulee ohitetuksi, muuttuu näkymättömäksi. Nykyisessä työpaikassani kaikki tervehtivät toisiaan, niin aikuiset ja lapset. Ja kyllä, se luo tunteen meille kaikille siitä, että me olemme tänne tervetulleita.

2. Jos kaikki energia menee hengissä säilymiseen, ei sellaisessa työyhteisössä kehitetä muuta kuin flunssaa. Eipä sitä paljon sen osuvammin voisi sanoa.

Ihania joulunalusviikkoja kaikille kollegoille ja muille lukijoille!

Ihana opettaa!

Vaikka kyllähän se loma on toki opettajan parasta aikaa, niin onhan se ihanaa, kun omasta työstään voi olla näin liekeissä kuin mitä minä olen viimeisten viikkojen aikana ollut. Töihin lähteminen ei harmita - herääminen tosin harmittaa, mutta se ehkä kertoo enemmän siitä, kuinka aamu-uninen olen. Töissäkään ei juuri harmita. Joskus ärsyttää, kun en ole tajunnut ennakoida jotain tilannetta tai en ole ehtinyt suunnitella jotain riittävästi, mutta suurimman osan ajasta on mukava olla töissä, mukava olla opettaja ja mukava kuulua juuri tähän yhteisöön.

Se yhteisöllisyyden kokemus on varmaan se, joka oikeasti merkitsee. Viime vuonna en tuntenut kuuluvani mihinkään yhteisöön. Muodostimme ihanan ohjaajani kanssa työparin, joka toimi äärimmäisen hyvin ja antoisasti. Muuten identioiduin kyllä kyseisen koulun opettajaksi, mutta en kokenut varsinaisesti olevani osa mitään erityistä. Tiedän kyllä, että edellisenkin kouluni sisällä on ollut yhteisöllisyyttä - minä vaan en jotenkin löytänyt paikkaani missään vaiheessa siitä yhteisöstä. Ero nykyiseen työpaikkaani on se, että täällä on aika mahdoton jäädä yhteisön ulkopuolelle - yhteisö muodostuu meistä kaikista, ei niinkään pienistä porukoista opettajakunnan sisällä. Toki se, että opettajia on nykyisessä koulussa puolet vähemmän kuin edellisessä myös vaikuttaa siihen, että on helpompi muodostaa sitä me-henkeä aidosti niin, että kaikki siihen kuuluvat.

On ollut äärimmäisen voimaannuttavaa saada työskennellä tällaisessä yhteisössä, joka antaa voimavaroja ja jakaa aidosti omastaan. Työhaastattelussa paikalla ollut opettaja sanoi haastattelussa, että hän uskoo, että minä yllätyn siitä, millaista erityisopettajan työ voi olla. Olen yllättynyt syksyn aikana uudestaan ja uudestaan positiivisesti.

Työni on nykyään ennen kaikkea tiimityötä. Ilman tiimiä olisi niin paljon vähemmän, että on hankala ajatella sitä, mitä se olikaan ennen tätä. Nyt tuntuu, että tämän tapaista työtä minä voin hyvinkin jaksaa tehdä.

Parasta ovat kuitenkin perjantain perjantainaurut opehuoneessa ennen viimeistä oppituntia. Latautuminen seuraavaa viikkoa varten alkaa jo silloin.

Inspiroivaa syksyä kaikille!

Viisi ensimmäistä viikkoa

Kiitos Kati hoputtelusta, sain aikaiseksi vihdoin aloittaa jo pitkään mielessä olleen blogikirjoituksen. Yhtään kertaa en ole ehtinyt kirjoittaa, tai ehkä paremminkin en ole etsinyt aikaa kirjoittamiselle. Toisaalta olo on nyt sellainen, ettei kirjoittamiselle ole ainakaan samalla tavalla tarvetta kuin aikaisemmin.

Syy on yksinkertainen: nautin työstäni. Minulla on kova kiire niin töissä kuin vapaa-ajallani, mutta töissä saan apua aina sitä pyytäessäni ja tarvitessani. Lisäksi minulla on ihana, tukeva työyhteisö ja  erityisen mahtavat lähimmät työtoverini: eli n. 5 opettajaa ja kouluohjaaja. Koko koulussahan toki on vielä lisäksi lisää ihmisiä, joihin en ole niin ehtinyt vielä tutustuakaan, mutta ajan kanssa...

Oppilaat alkavat nyt olla jo jonkin verran tuttuja ja koulutyö käy sitä kautta helpommaksi kun ei tarvitse jokaisen kanssa erikseen miettiä miten hommat aloittaa ja miten ne saa sujumaan. Lisäksi ei tarvitse koko ajan pohtia sitä, vaatiiko liikaa vai liian vähän ja tasapainoilla koko ajan. Myös ne oppilaat, jotka saavat minulta laaja-alaista erityisopetusta, alkavat hiljalleen tulla tutuiksi. Kyllä tämä tästä.

Opetustunteja minulla on vähemmän kuin viime vuonna, mutta täysin sopivasti. Työpäivän pituus pysyy kuitenkin nyt jo huomattavan paljon paremmin käsissä: "It is what it is" on uusi lempihokemani. Annan itselleni myös anteeksi sen, että joskus unohdan jotain ja aina tunnit eivät ole niin ihmeellisesti valmisteltuja.

Toisaalta tästä pääsemme myös yhteen ihanaan tämän syksyn asiaan: pitkästä aikaa saan tehdä töitä sellaisten oppilaiden parissa, joille voin suunnitella tunnin ja sen jälkeen pitää sen. Noin yhdeksän kertaa kymmenestä oppilaat tulevat välitunnilta sellaisella mielialalla, että suunnitellun oppitunnin pystyy toteuttamaan. Viime vuonna tuskastuin koko suunnitteluun niin, etten lopulta edes jaksanut suunnitella mitään, koska en uskonut, että suunnitelmat pitäisivät ikinä.

Nyt jotenkin on vasta herännyt siihen, kuinka kauas viime vuoden oleminen loppupeleissä meni koulunkäynnistä. Vika oli varmasti paljon minussa - siinä, että väsyin niin totaalisesti, etten oikeastaan jaksanut edes yrittää. Mutta jotenkin nämä viisi kulunutta viikkoa ovat nostaneet myös minun uskoani siihen, ettei syy ollut ainoastaan minussa - kyllä minäkin pärjään kun puitteet ovat sellaiset, että niissä on mahdollista onnistua.

Ai niin, ja yhdestä (pienestä?) asiasta iloitsen erityisesti - nykyään opekokoukset ovat lyhyitä, hyvässä hengessä käytyjä kehitys- ja ideariihiä. Aikaisempina vuosina ne tuntuivat lähinnä taisteluareeneilta puolustus- ja hyökkäysstrategioineen ja sinne tänne lentelevine puukkoineen. Pieni asia, mutta vaikuttaa paljon viihtymiseen.

Yritän palailla enemmän ja tarkemmin lähiaikoina. Saa myös kysellä, kirjoittelen kyllä mielelläni, mutta ideapankki pääsee välillä hieman kulumaan vähiin.

Omassa luokassa

Ensimmäistä kertaa omassa luokassa. Tulin tänään siivoilemaan ja järjestelemään, mutta ilokseni sain huomata, että joku ihana (edellinen opettaja? kouluohjaaja?) oli tehnyt sen minun puolestani. Nyt tarvitsee siis ainoastaan laittaa omat tavarat paikoilleen ja miettiä, mitä tänne vielä haluaa tuoda. Hivenen erilainen tilanne kuin kaksi vuotta sitten, jolloin vietin 4 kokonaista päivää raivaten luokkaa siihen kuntoon, että sinne mahtuu oppilaita sisälle.

Yllätys oli siis melkoinen, mutta ehdottomasti positiivinen. Kyllä tämä taas tästä. Toivottavasti.

Kesän aikana olen seilannut tunnetilasta toiseen. Välillä olen ollut valmis uskomaan sen, mitä moni kokeneempi on sanonut: työ muuttuu helpommaksi ja siinä on vähemmän kiinni, kun kokemusta tulee. Toisaalla olen sitten jo pohtinut uudelleenkouluttautumista johonkin ihan toiseen ammattiin. Ehkä minusta ei sittenkään vain ole erityisopettajaksi? Ehkä työssäuupumiseni kertoo siitä, että olen täysin väärällä alalla? Toisaalta jo vanhan työpaikan avainten palauttaminen pois kevensi oloa huomattavasti - ehkä minä en vain ollut oikea erityisopettaja siihen paikkaan, ehkä minulle on jossain muualla sopivampi paikka?

En tiedä. Nyt tiedän vain sen, että uusi lukuvuosi kolkuttaa jo ovella ja minä otan sen vastaan. Siinä kunnossa, missä olen, niillä voimavaroilla, mitä minulla on. Ihan vain minuna itsenäni, en superihmisenä enkä superopena.

Ja senkin tiedän, että tavalla tai toisella blogi jatkaa. Kiitos kaikille kommenteistanne kesän aikana, ne on huolella luettu ja mietitty. Ihanaa, kun jaksatte olla kiinnostuneita! 

Vanha loppuu ja uusi alkaa

Aikaisemmin kaiken väsymyksen alla taistellessani lupasin esitellä uuden työpaikkani kun hieman uupumuksestani selviän. Nyt on esittelyn aika - ja paljon enemmän taas jo tiedänkin kuin vielä kuukausi sitten!

Joku kyseli, että muutanko. En muuta. Työmatkani muuttuu hieman, mutta ei ratkaisevasti. Suunta on nyt eri, mutta asun sellaisella alueella, että 50 kilometrin säteellä on monia eri kuntia, joten uuden työpaikan löytäminen ilman sitä, että tarvitsee muuttaa, oli oikeastaan aika helppoa. Kulkeminen ei siis aiheuta huolta, enkä joudu muuttamaan - molemmat mukavia asioita.

Koulu on kooltaan suurehko alakoulu. Menen opettamaan pienryhmää, josta tehdään paljon ja aktiivisesti yhteistyötä yleisopetuksen ryhmien kanssa. Tätä yhteistyötä olisi tarkoitus ennestään lisätä ja etsiä sille järkeviä piirteitä ja tapoja toteuttaa sitä. Työnkuvani muuttuu jonkun verran, tähän saakka olen ollut aika pitkälti vain ja ainoastaan pienryhmän opettaja, jatkossa työnkuvani tippuu enemmän pienryhmän ja laaja-alaisen erityisopettajan väliin. Tai paremminkin, siinä on viitteitä molemmista.

Olin todella ihmeissäni siitä yhteisöllisyydestä, jota tunsin opehuoneessa ja yhteistyökuvioista, joista kuulin kun juttelin muiden erityisopettajien kanssa. Odotan varovaisen innostuneena syksyä, ja toivon, että en enää ole työssäni niin yksin kuin parina viime vuonna. Yksinäisyys on ollut pahinta - en ole tajunnutkaan kuinka yksin olen ollut siitä huolimatta, että meitä on luokassa ollut koko vuoden kaksi.

Pahinta on edelleen jättää maailman paras ohjaaja edelliseen työpaikkaan. Muuten en usko montaa asiaa ikävöiväni, oppilaita tietysti toki.

Varovaisen positiivisin mielin siis kohti syksyä. Ensin kuitenkin kesälomalle. Kerron kesän aikana, mihin ratkaisuun tulen blogin kanssa. Vaikka en sitä pitäisikään enää, jätän tekstit kyllä näkyviin - sen verran sivuosumia blogi edelleen kerää, vaikken sitä ahkerasti kirjoitakaan, että uskon, että tällaiselle opeblogille on tarvetta.

Kiitos kommentoijalle

Sain blogiini seuraavan kommentin:

"

Anonyymi6. toukokuuta 2013 21.07

Hei.

Päädyin blogisi sivuille viime syksynä etsiessäni tietoa NOPE-koulutuksista. Monta kertaa olen meinannut kommentoida tai vastata, mutta en ole jotenkin löytänyt oikeita sanoja. Olen luokanopettaja ja takana noin neljä työvuotta. Luokallani on ollut aina erityisiä tyyppejä ja tälläkin hetkellä minulla on integroitu ekaluokka, jonka tuen tarve on lähinnä tunnetaidoissa ja haastavassa käyttäytymisessä.

Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitäni, kun aloin lukea blogiasi. Viime vuoden olin erityisluokanopettajana pienryhmässä, jossa oli laajoja kommunkoinnin pulmia, laajoja oppimisen pulmia ja erittäin haastavaa käyttäytymistä. Sairastuin työuupumukseen. En syönyt, en nukkunut, en jaksanut liikkua, en jaksanut nähdä ketään. Töissä kestin rajun psyykkisen paineen ja klaarasin. Kotona olin itkuinen ja kannoin mukanani rajuja fyysisiä stressioireita. Olin ihan kauhuissani, kun tajusin, että olen masentunut. Kun tajusin, että en jaksa. Kun tajusin, että systeemi ympärillä on mätä ja resursseja ei vain ole riittävästi. Kun tajusin, että joudun päivittäin tekemään asioita, jotka ovat vastoin periaatteitani. Yritin ajatella positiivisesti. Mutta todellisuudessa laskin minuutteja työpäivän loppumiseen, päiviä viikonloppuihin ja lomiin. Hoidin työni olosuhteisiin nähden hyvin, mutta olin niin ahdistunut, etten nauttinut mistään. Olin pätkän myös sairaslomalla, mutta se ei oikein auttanut, kun ajatus töihin palaamisesta oli koko ajan mielessä. Tiedän niin ajatukset, joita olet mielessäsi pyöritellyt! Sinnini ei antanut periksi, että olisin irtisanoutunut kesken vuoden, mutta sitäkin harkitsin.

Minun onneni oli, että olin sijaisena. Minun oli helppo lähteä. Olin niin helpottunut, kun kesä alkoi. En olisi ikinä uskonut, että vuosi voi olla niin PITKÄ. Keväällä ajattelin, että en ikinä tahdo enää töihin. Niin tuli kuitenkin syksy, uusi lukuvuosi ja uusi työpaikka. Uudet haasteet. Olin varovaisen innostunut.

Haasteita riitti ja samalla kun työt alkoivat, alkoivat samat fyysiset stressioireet. En ollut tajunnut, kuinka syvälle mieleen ja kehoon edellinen työvuosi oli piirtynyt. Kannoin koko vuoden painotaakkaa edelleen kehossani. Pikku hiljaa se on tämän vuoden aikana helpottunut ja olen toipunut. Nautin työstäni, nautin elämästäni ja oloni on kevyt.

Mitä opin? Ikinä, ikinä en enää suostu samanlaiseen. Enkä ikinä olisi uskonut, kuinka nopeasti voi palaa loppuun. Enkä olisi ikinä uskonut, kuinka kauan kestää toipua. Onnittelen sinua, että lähdet pois! Mikään työ ei ole sen arvoista, että kadottaa itsensä, työnilon ja elämänhalun. Kukaan muu ei suojele sinua, kuin sinä itse. Sinä olet nuori, taitava, ammattitaitoinen ja välittävä opettaja. Sinulla ole sitä elämänkokemusta, mitä kymmeniä vuosia töissä olleilla on, eikä sinulla tarvitse sitä noilla työvuosilla ollakaan. Sinulla on oikeus löytää oma paikkasi ja nauttia työstäsi, eikä työ saa hallita koko elämää, vaikka siihen intohimoisesti suhtautuisikin.

Toivon, että uusi työsi tuo mukanaan hyvää. Olisi myös tosi kiva kuulla, mitä sinulle kuuluu syksyllä!"

Ja aloin itkeä.  Se ei ollut ensimmäinen kerta tänään, kun itkin. Ensimmäinen oli töistä lähtiessä, kun kokenut kouluohjaaja, joka oli ollut luokassani hetken, pysäytti minut ja kysyi, kuinka jaksan tehdä työtäni. Ettei se muistuta edes etäisesti koulunkäyntiä. Etteivät työoloni ole inhimilliset, taaskaan. Sanoin, etten oikein jaksakaan. Kyyneleitä alkoi muodostua silmiin, yritin hymyillä. Tämä minua 30 vuotta vanhempi nainen otti minut halaukseen ehti aloittaa sanoen "Kulta pieni", kun minä sitten jo itkin. Aikuinen ihminen, jonkun opettaja vieläpä. Tämä on varmaan monelle nipinnapin jaksavalla tuttu tunne - kyllä ne hetket, kun saa olla kova, jaksaa. Pahinta on se, kun joku osoittaa aitoa myötätuntoa. Silloin pakkautunut tunne lyö. Ja minuun osui aika kova aalto tunnetta. Pyytelin anteeksi ja menin autolleni. Itkin matkan kotiin. Menin kotiin ja itkin. Kerroin päällisin puolin lähiaikojen tapahtumista ja tunteistani työkaverille. Ja itkin vähän lisää. 

Kiitos sinulle kommentistasi. Tämän voimin minä uskallan sanoa, että en nyt jaksa. Huomenna menen töihin. Huomenna, jos vaan suinkin jaksan, marssin myös työterveyteen ja pyydän jotakuta arvioimaan minun työkuntoni. Voinko minä mennä töihin? Suoriudun kyllä työtehtävistäni, mutta olen henkisesti tyhjä. Ajatus siitä, että tätä on enää neljä viikkoa, tsemppaa. Mutta en tiedä, tsemppaako se tarpeeksi. En tiedä, kuuluisiko minun vain kestää räkä kasvoillani, "vitun huorat" ja esimiehen riittämätön tuki ja riittämätön resurssi. Niin sekaisin minä tällä hetkellä olen, että en tosiaan tiedä.

Moni on kysynyt tulevasta työpaikastani, kerron siitä jossain vaiheessa kun voin paremmin. Kiitos kaikille kommenteistanne, ne lämmittävät todella paljon mieltä vaikka en jaksa niihin mitään vastatakaan. Hengittäminen on juuri nyt riittävää työtä vapaa-ajalla. Ja sitäkin pitää tehdä koko ajan.

Päätökset tehty

Uusi, mukavantuntuinen ja kiinnostava työpaikka on nyt löydetty. Jos en ole huomaamattani rötöstellyt viimeisen kahden vuoden aikana ja terveyteni soveltuu edelleen opettamiseen, aloitan 1.8.2013 uudessa virassa koeajalla. Koeajan pituus on kuusi kuukautta. Otin virkavapaata nykyisestä työstäni ensi lukuvuodeksi, katostaan sitten ensi keväänä tilannetta uudestaan.

Olo on helpottunut ja tyhjä. Itku meinaa välillä tulla omassa luokassa oppilaiden kanssa touhutessa, kun tajuaa, että päiviä ei juuri enää ole jäljellä. Tämä luokka oli kuitenkin se minun ensimmäiseni. Olen oppinut kahdessa vuodessa älyttömän paljon. Opettamisesta, opettajana olemisesta ja ennen kaikkea itsestäni. Omia arvoja ja ajatuksia on tarvinut peilata milloin minkäkin tapahtuman lävitse.

Tuntuu kamalalta lähteä, mutta vielä kamalammalta tuntuu ajatus jäämisestä.  Niin moni asia on mennyt pieleen, niin monta kertaa pallo on tiputettu silloin, kun sitä ei olisi missään nimessä saanut tiputtaa. Onneksi en ole kuitenkaan ollut yksin - maailman parhaan työparin kanssa tästä kaikesta on kuitenkin selvitty. Ja kaikista eniten hänen takiaan jää myös haikeus. En usko, että kohtalo voi koskaan arpoa minun kohdalleni toista näin loistavaa työkaveria ja tosiystävää. No, onneksi ystävyys säilyy vaikka työkaveruus päättyy.

Muutos jännittää, totta kai. Mutta en ole kauhuissani, niin kuin kaksi vuotta sitten. Nyt minä ainakin tiedän, mitä pahimmillaan voi olla vastassa.

Blogin jatko mietityttää edelleen.

Kevättä kohti

Valon lisääntyessä on energiaakin taas ihan eri tavalla. Aamulla töihin ajelee ihan mielellään niin, että ehtii taas hetken laitella paikkoja kuntoon ennen hulinan alkua. Ja hulinaa on tosiaan riittänyt, tosin jotenkin sitä useimpiin juttuihin pystyy suhtautumaan taas ihan eri tavalla mustalla huumorilla kuin vielä hetki sitten. Kevät teettää ainakin positiivisuutta!

Hirveästi mitään kerrottavaa ei ole. Kipuilen tällä hetkellä sellaisten asioiden parissa, jotka kyllä liittyvät työhöni, mutta ovat sellaisia, etten voi niistä blogiin kirjoittaa. Hiljalleen olen alkanut myös ajatella, että blogi on tainnut antaa minulle sen, mitä annettavissa on. Tämä kevät tulee siis varmaan olemaan viimeinen, jolloin tänne kirjoittelen. Ellen sitten jotenkin löydä ongelmaani anonyymiteetistä ratkaisua niin, että pystyisin kirjoittamaan hieman rennommin. Pohdinnoistani huolimatta en ole sellaista löytänyt.

Jos lukijoilla on jotain ajatuksia, mistä haluaisitte vielä tässä kevään aikan lukea, niin kirjoittelen kyllä.

Mukavaa maaliskuuta kaikille!

Ensimmäinen työhakemus kirjoitettu

Työnhakurumba pyörähti käyntiin tänään. Ensimmäinen työhakemus on laitettu matkaan mukavantuntuiseen paikkaan n. 50 ajokilometrin päähän. Sellaisesta matkasta vielä selviäisi, kun tie on hyväkuntoista ja minä alan tottua ajamiseen. Nyt vain odotellaan muiden paikkojen aukeamista ja laitellaan sitten hiljalleen hakemuksia menemään.

Suru valtaa mielen aina, kun mietin ensi syksyä. Olin jo oikeastaan valmistautunut jatkamaan työskentelyä tutussa työyhteisössä maailman parhaan työparin kanssa tuttuja lapsia ohjaten. Jotenkin sitä ajatteli, että tämän vuoden takkuamisen (ja viime vuoden erilaisten hankaluuksien) takia sitä olisi "ansainnut" yhden vuoden, jolloin asiat vain... olisivat. Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän, että on rankkaa omaksua uusi työpaikka, sen ihmiset ja tavat. Kyllähän siihen tottuu ja nyt on kuitenkin paljon helpompi lähteä kohti uusia haasteita kuin silloin, kun aivan täysin noviisina aloitin ensimmäisessä työpaikassani (eli siis nykyisessä työpaikassani). Ja siitäkin selvittiin hengissä!

Työhakemuksen kirjoittaminen on muuten aika puuduttavaa hommaa. Olen huono kehumaan itseäni ja sorrun helposti kliseisiin. Nyt onneksi on vähän helpompi kirjoittaa hakemusta kuin silloin pari vuotta sitten - nyt pystyn peilaamaan sanomiani kehuja käytäntöön, kertoa siitä, mitä olen tehnyt ja miten se on luonnistunut. Hakemus on silti lyhyt ja napakka, enkä jaksa jäädä sitä kovin pitkäksi aikaa hinkkaamaan. Yksi hyvä puoli tässä nykyisessä ammatissa on ehdottomasti se, että työhakemuksen ei tarvitse olla mitenkään loistelias, jotta pääsee kokeilemaan siipiään haastatteluun ;) Kun niitä päteviä hakijoita useimpiin paikkoihin on alle yhden käden sormien määrä.

Luokassa muutaman päivän hiljaiselon jälkeen räjähti taas kunnolla. Koko opettajakunta on nyt varpaillaan, varovaisena ja ihmeissään. Koulukuntoisuutta mietitään taas ahkerasti ja me yritämme luokassa olla niin kuin opettajille pitämässämme infohetkessä kerroimme: mahdollisimman normaalia koulunkäyntiä kaikin mahdollisin turvatoimin höystettynä. Oli jotenkin kamala huomata, kuinka neutraalisti ja ilman tunteita näinkin rajuun tilanteeseen pystyy itse suhtautumaan samalla kun järkytys näkyy työkavereiden kasvoilta. Aikamoisissa liemissä mut on onnistuttu tämän vuoden aikana keittämään...

Haussa: Uusi työpaikka ja hyvä mieli

Sain tässä vähän aikaa sitten uutisia, jotka muuttivat viime kertaiset pohdiskeluni täysin. Olen aivan varmasti etsimässä uutta työpaikkaa, toivottavasti löydän sellaisen. Ärsyynnyn itsekin mm. Facebookin mysteeripäivityksistä, joten pahoittelen jo valmiiksi, että tästä nyt tulee sellainen.

Työpaikallani tehdään tietynlaisia muutoksia, jotka aiotaan ajaa sisään minun mielestäni aivan liian nopealla aikataululla. En muutenkaan ole varma siitä, mitä mieltä olen kyseisesti muutoksista, mutta tämä kiireinen ja hätiköivä aikataulu ajaa minut niitä vastaan ilman sen suurempaa harkintaa. Kiireellä tehdessä jää jalkoihin usein se oppilaan etu, ja nyt vähän pelkään sitä. Toki välillä pitää tehdä pilottikokeiluja, mutta kyllä niitä pitäisi ehtiä kunnolla valmistella.

Työkaveri kysyi uutisen kuultuaan, että miten tämä vaikuttaa mun työskentelyyn nyt, kun tietää, että jäljellä ei ole kuin "yksi peen törähdys". No niin. Vaikuttaa sillä tavalla, että itkettää. Harmittaa katsoa oppilaita ja miettiä, että mitäs nyt. Varsinaiseen työntekoon vaikutukset nähdään varmaan vasta tässä kevään mittaan. Samalla pitää miettiä, miten tästä puhuu vanhemmille. Ehkä on parempi, että rehtori kertoo virallisen kannan ja virallisen näkemyksen, ja minä yritän pysyä hiljaa. Ja toivon, että vanhemmat lukevat tilanteen oikein ja tajuavat taistella lastensa oikeuksista.

Aika selvänä viestinä tuli myös pyyntö pitää suu kiinni. Nyt sitten pitäisi tehdä se päätös, että pidänkö vai en. Lähdenkö kaikessa hiljaisuudessa, vai lähdenkö soittelukierroksen kautta ja otan sitten tarvittaessa vastaan palautteen ja rangaistukset. Pitäisi varmaan soittaa liittoon ja kysyä neuvoa, mitä tässä tilanteessa voi puhua.


--

Luokassa on ollut vauhdikasta, mutta ihan mukavaa. Se nyt tosin ei tässä tilanteessa paljoa enää lohduta.

Epätodellista totta

-->

Olen ehkä jollain tavalla selvinnyt pahimmasta väsymyksestäni ohitse. Olen edelleen aamuisin niin väsynyt, että olisin valmis maksamaan lähes mitä tahansa sille ihmiselle, joka vain sanoisi, että voisin jäädä kotiin nukkumaan. Mutta tästä huolimatta ehdin tehdä työpäivien jälkeen asioita, liikkua, käydä tallilla ja nähdä ystäviä. Kotiin päästyäni tosin en saa mitään tehtyä, vaan kaadun sänkyyn lopenväsyneenä. Nukkuisin edelleen varmaan sen 12 tuntia yössä edelleen, jos antaisin itselleni siihen mahdollisuuden. Nyt en suostu antamaan, joten saan asioita tehtyä aivan eri tavalla.

Ensimmäiset erityisopettajien virat ovat auenneet ja tulleet hakuun. Haettavia virkoja on nyt jo auki todella paljon, mutta alue ei vielä ihan natsaa – pääkaupunkiseudulle en lähde. Hiljalleen varmaan alkaa hakuun tulla myös lähempänä asuinpaikkakuntaani olevat paikat. Paikkakuntaa en siis ole valmis työpaikan takia vaihtamaan, mutta n. 40 minuuttia olen periaatteessa valmis ajelemaan työmatkaa. Ehkä siihenkin jossain vaiheessa tympääntyy, mutta tällä hetkellä koen tärkeänä myös sen, että lähikauppaan mennessä ei omiin oppilaisiin tai heidän vanhempiinsa juuri törmää.

En ole taaskaan tehnyt mitään päätöksiä jatkon suhteen. Tällä hetkellä en taaskaan pidä mahdottomana jatkaa nykyisessäkään työpaikassa, vaikka olen kyllä edelleen aika ahdistunut siitä, mihin tilanteeseen asti luokkani päästettiin viime syksynä syöksymään. Toisaalta syytän siitä myös osin itseäni, olisi pitänyt pitää paremmin puolensa ja olla napakampi. Onneksi onnistuin sitä lopulta olemaan – ja onneksi minulla on loistavia työkavereita, jotka ovat oikealla hetkellä olleet napakoita minun puolestani.

Tiedän, että en halua tehdä laaja-alaisen erityisopettajan työtä, ainakaan vielä. Koen, että omat taitoni pääsevät parhaiten käyttöön silloin, kun työskentelen samojen oppilaiden kanssa pidempijaksoisesti. Haluan laittaa sen oman maton luokan lattialle ja tehdä asiat omalla tavallani. Laaja-alaisen erityisopettajan työnkuva täyttyy myös suurelta osin tietyn tapaisesta politikoinnista – monien toiveiden, pyyntöjen ja vaatimusten välissä surffaamisesta niin, ettei kukaan suutu. Vaativaa työtä, johon en koe vielä pystyväni.

Erityisluokanopettajankin töitä toki on paljon tarjolla myös. Pitää siis katsella rauhassa tarjontaa ja miettiä jatkoa.

Loppukevennykseksi vielä sanottakoon, että luin opiskeluaikana paljon Torey Haydenin kirjoja (siitä huolimatta, että kirjoittajan kirjoitustyyli ajoittain häiritsi minua suurestikin), ja tuolloin ajattelin, että ei kenenkään opettajan arki voi oikeasti olla tuollaista. Nyt sitten lueskelin yhtä kirjaa uudestaan toissaviikonloppuna, ja nyt lähinnä nauratti se, että kuinka väärässä sitä on voinut olla... Samassa luokassa opetan hyvin erilaisia oppilaita: oppilaita rikkinäisistä kodeista, hyväksikäytettyjä lapsia, hakattuja lapsia, huostaanotettuja lapsia, mutta myös lapsia rakastavista ja kaikkensa tekevistä kodeista – samalla olen luopunut omasta mustavalkoisesta ajattelustani huomattuani, että kaikki nämä vanhemmat kuitenkin rakastavat lapsiaan. Voimat vain loppuvat kesken. Olen opettanut vessassa käyntiä, pukemista, kenännauhojen sitomista, sitä, ettei toista oppilasta saa lyödä, olen opettanut puhumista, matematiikkaa, fysiikkaa ja omista tunteista puhumista sulassa sovussa. Toisaalta olen erotellut toisiaan hakkaavia, repiviä ja töniviä lapsia. Olen pidellyt toisen päälle käyvää lasta kiinni seinää vasten. Olen kuullut kaikki mahdolliset ja mahdottomat kirosanat. Minua on lyöty, minua on potkittu, minun päälleni on syljetty ja heitetty tavaroita. Olen ollut huora. Olen ollut äiti. Olen pitänyt itkevää, esiteini-ikäistä poikaa sylissä ja lohduttanut.

Eivät ne kirjat tainneet niin kaukana totuudesta ollakaan.

Noviisiopettajan hakusanat

Selailin tuossa itseäni huvittaen hakusanoja, joilla blogiin googlesta päädytään. Jos otan kymmenen suosituinta koko blogin olemassaolon ajalta, eivät tulokset ole yllättäviä: noviisiopettaja ja erityisluokanopettaja blogi ovat yleisimmät. Kolmantena tulee sitten vanhempainilta. Olen kirjoittanut postauksen ihan ensimmäisestä pitämästäni vanhempainillasta. Oli muuten jännä tilanne! Seuraavat hakusanat ovat taas ihan hyvin arvattavissa olevat noviisiopettajan ensimmäinen vuosi, noviisiopettaja blogi, erityisluokanopettaja noviisi, noviisiope ja noviisiopettajan ekavuosi. Kaikkien aikojen top kymppiin mahtuvat myös hakusanat kuvakommunikaatio ja Askeleittain. Näitä asioita olen hyvin kevyesti sivunnut odotellessani ensimmäistä vuottani opettajana (toukokuu 2011) ja aloitellessani ensimmäistä vuottani (syyskuu 2011).

Viimeksi kuluneen kuukauden kuukausikatsauksessa sitten noiden edellämainittujen lisäksi blogiini on päädytty hakusanoilla ensimmäinen päivä opettajana, miten siwa liittyy aleksanteri suureen ja ehkä omituisimpana - munaa vittuun. Huhhuh. Aloitetaan tuolta helpoimmasta. Ensimmäistä päivääni opettajana olen valoittanut vuotta myöhemmin mm. tässä merkinnässä. Ensimmäistä päivää olen tuoreeltaan kuvannut tässä merkinnässä ja ensimmäistä kouluviikkoa taasen tässä. Sitä, että kokeissa/tehtäväkirjoissa keskitytään turhaan nippelitietoon olen kritisoinut yhdessä postauksessa - mikä olisikaan oikeastaan hauskempaa, kuin se, että kotitehtäviä tekevät oppilaat päätyvät blogiini googlettamalla Siwaa ja Aleksanteri Suurta, kun olen tässä merkinnässä kirjoittanut, että "Tuon kirjan valmiskokeet perustuvat pitkälti ns. "nippelitiedolle" ja suuremmat kokonaisuudet jäävät kaukaisiksi. Kuka esimerkiksi muistaa googlettamatta, miten Aleksanteri Suuren elämään liittyivät sanat Siwa ja Gordion?". Munan laittaminen vittuun liittynee tämän "Ime munaa vitun ämmä" -postauksen otsikkoon, joka oli suora lainaus kyseiseltä koulupäivältä. Muuten täältä ei kyllä kyseisenlaista toimintaa löydy, sorry!

Viikkotasolla hakusanoja katsoessa löytyy muutamia uusia: en halua tehdä opettajan töitä, etsin mielekästä työtä sekä huoralle munaa. Eivät taida liittyä toisiinsa nämä haut, toivottavasti ;) Tuosta ekasta hakulöydöstä olin aika surullinen - mistä ne nyt tuollaisella hakusanalla mun luo löytävät? Mä haluan kyllä tehdä töitä opettajana! Mielekästä työtäkin tämä on. Opeopiskelijoiden kesätyömahdollisuuksista kirjoittelin viime kesänä postauksen, joka ei ole kyllä kovin hyödyllinen, lähinnä itsestäänselvyyksiä siinä toistelen. Se löytyy täältä, jos sille haluaa aikaansa käyttää. Huorat ja munat liittyvät varmaan tuossa kuukausikatsauksesta löytyvään postaukseen, - kumpiakaan ei tästä blogista kyllä löydy. Huorittelua kyllä.

Päivätasolla blogiini on tultu hakusanoilla opettajan kesätyöt ja riittämättömyyden tunne opettajana. Opettajien kesätöistä en tiedä mitään, mutta riittämättömyyden tunteesta paljonkin. Koko blogi käsittelee kipuiluani tämän asian suhteen, joten en linkkaa mitään tiettyä postausta tähän.

Sellaisilla hakusanoilla meille tullaan, mites teille? 

Kevätlukukausi korkattu!

Mukavaa ja innostavaa vuotta 2013 kaikille!

Me palasimme arkeen ja töihin jo keskiviikkona – suoraan sanottuna loma oli aivan liian lyhyt eikä riittänyt palautumiseen. Nukui loman loppuun asti 12-14 tuntia vuorokaudesta, joka tuntuu ihan uskomattomalta määrältä. Nyt kun olen yrittänyt palautua takaisin nukkumaan normaalia 7-8 tuntia yössä, olen äärettömän väsynyt. Onneksi tynkäviikon jälkeen viikonloppukin tulee nopeasti.

Aamulla on ollut omituista huomata, että maailma ei kaadukaan, vaikka tulen töihin vasta vähän ennen kahdeksaa. Normaalisti olen tullut töihin vähän ennen seitsemää tai hieman seitsemän jälkeen, jotta olen aamulla saanut tehtyä niitä hommia, joita en muuten kerkeä. Tähän kun lisää sen, että minulla on joka päivä opetusta kahteen ja töissä menee sitten kuitenkin kolmeen-neljään iltapäivällä, ovat työviikot automaattisesti venähtäneet liian pitkiksi. Nyt sitten olen päättänyt sen lisäksi, että vähennän työtehtäviäni, vähentää myös työtuntejani. Pidän niistä kirjaa ja yritän saada työviikot pysymään noin neljässäkymmenessä tunnissa. Vaatii taas uuden opettelua, mutta on oman elämisen kannalta oleellista.

Palaan varmaan siinä vaiheessa, kun energiataso nousee, takaisin siihen, että tulen koululle aikaisemmin aamulla. Olen tykännyt siitä, että aamulla olen saanut jotain tehtyä jo ennen kuin oppilaat tulevat. En tykkää tehdä asioita kiireessä (tämä on kai minun periongelmani näin opettajana), joten myös se, että kun oppilaat tulevat, minulla on selvät sävelet päivän kulusta, on helpottanut työpäivän kaaosta. Mutta nyt otan kaiken irti siitä, että minulla on mahdollisuus aamulla  nukkua ylimääräinen puolituntinen.

Kevätlukukauden alku ei aiheuttanut meillä oikeastaan minkäänlaista kaaosta luokassa. Tein marras-joulukuun niin tehokkaasti töitä sen puolesta, että minun seuraajallani olisi edes hiukan inhimilliset olot aloittaa täällä, että siinä samalla loin niitä myös itselleni, kun jäinkin tänne. Nyt siis resurssia on jonkin verran enemmän ja luokan sisällä vaikuttaneita jännityksiä on purettu oppilaiden sijoittelulla. Tilanne on helpottanut niin paljon, että ensimmäisen työpäivän jälkeen oli epätodellinen olo. Ja se epätodellinen olo johtui siitä, että minulla oli mukavaa töissä. Uskomaton ja ihana tunne.

Siitä huomaan, että en ole syksystä todellakaan vielä palautunut, että en osaa ottaa nyt iloa irti siitä, että luokassa on rauhallista. En innostu opettamaan ja tekemään tunneilla kaikkia niitä asioita, joita aiemmin ei voitu tehdä ihan vain sen takia, että kaikki aika meni siihen, että oppilaat pidettiin irti toistensa päältä ja ärsyttämästä toisiaan. Nyt sitten olisi aika opettaa ja tehdä tunnilla erilaisia asioita, olen niin väsähtänyt, että en saa mitään tehtyä. Tai siis, kyllähän me tehdään nyt hommia ja oppilaat nauttivat siitä, että nyt voidaan avata kirjat ja tehdä tehtäviä ilman hirveää härdelliä, mutta ei me mitään pedagogisesti hirveän hienoa tehdä. Mutta ehkä tässä jossain vaiheessa, kun tämän tilanteen oikeasti tajuaa...

Mutta kevättä ja valoa kohti mennään, kyllä tämä tästä lähtee sujumaan tämä kevätlukukausi. Jännä on myös ajatella sitä, ettei yhtään tiedä, missä sitä on ensi syksynä töissä.

Muutoksen tuulet vedetty takaisin

En saanut sitä viime merkinnässäni vihjaamaani opettajan paikkaa. Rehtori informoi minua virheellisesti siitä, että päteviä hakijoita olisi ollut vain yksi (minä). Siinä oli ollut jokin sekaannus ja meitä olikin kaksi. Toinen suuremmalla kokemuksella varustettu ja hän tietenkin sai paikan. Ja minä jäin ihmettelemään, että kuinka oikein jaksan.

No kuinka minä oikein jaksan? Seuraavanlaisen sotasuunnitelman olen tehnyt:

1. En suostu enää ottamaan kaikkea vastuuta vastaan. Kun minulle palaverissa annetaan lisähommia, kysyn, mitä edellisistä jätetään pois. "Kun ei tehdä huonosti, jätetään jotain tekemättä." sanoi työterveyslääkäri Vuokko Hupli, jonka työssäjaksamisluennolla olin.

2. Jaan työtehtäviä. On asioita, jotka minun pitää tehdä. On myös asioita, jotka voin organisoida muille tehtäväksi, jos minulla on aikaa organisoida. Sitä aikaa on nyt löydyttävä.

3. Priorisoin työtehtävät. Arvotan ne tärkeysjärjestykseen ja mietin oikeasti sitä, missä ei ole varaa tehdä huonosti, mikä taas ei johda kenenkään pahaan oloon jos jää tekemättä. Jatkan siis täydellä höyryllä oppilaiden pahoinvoinnista kertomista ja siihen puuttumista, koska sitä ei ole varaa tehdä huonosti tai jättää tekemättä. Sen sijaan en ota stressiä siitä, jos ei tälläkään viikolla saada kuviksen tunnilla tehtyä mitään järkevää. Kukaan ei kuollut.

4. Yritän silti löytää aikaa ja hetken opetukselle. Koska siinä ihan oikeasti mieli lepää ja olo rauhoittuu. Jos koko päivän juoksen palaverista toiseen ja yritän aina luokassa ollessani tehdä sataa asiaa yhtä aikaa, pää räjähtää. Olen opettaja, minulla on oikeus välillä myös opettaa.

5. Kun olen töissä, olen töissä. Kun olen vapaalla, olen vapaalla. Vapaalla en ole töissä. Vapaalla minä pidän huolta siitä osasta minua, joka ahdistuu kun ei saa asioita tehtyä niin hyvin kuin haluaisi. Siitä, joka tuntee riittämättömyyttä ja huonoutta. Vapaalla minä olen vain minä, en opettaja.

6. Ratsastan. Treenaan. Harjoittelen. Nyt vähän aikaa, itseäni säästääkseni, suhtaudun työhöni sillä tavalla, että se on jotain, mitä minun tulee tehdä, että saan illalla mennä tallille ja nousta oman hevoseni selkään harjoittelemaan uusia kuvioita. Silloin se nimittäin on sen arvoista, vaikka se ei tällä hetkellä työnä ole minuutta eheyttävää, vain rikkovaa.



Ja hei - huomenna alkaa viimeinen viikko ennen joulua!

Muutoksen tuulia

Juttelin työpsykologin kanssa siitä, millaisia eroja hän oli huomannut työuupumusseulani pisteitä laskiessa. Hän oli siis verrannut työuupumusseulan, jonka täytin pari viikkoa sitten, vastauksia niihin, jotka olin täyttänyt tämän vuoden helmikuussa ennen sairaslomalle jäämistäni. Yhtäläisyytenä näissä oli ensinnäkin se, että työuupumus alkaa olla jo aika vakavalla tasolla. Työt vaikeuttavat nukkumista, vapaa-ajan asioiden mielekkyyttä ja lisäksi on tullut pysyvästi seuraksi tunne, ettei työllä ole mitään merkitystä. Töihin lähteminen ärsyttää ja tuntuu rasittavalta mennä taas kerran koko päiväksi toistamaan samoja merkityksettömiä asioita töihin. Eli siis asenteen kääntyminen vaarallisen kyynisyyden puolelle on nyt tapahtunut. Yksi merkittävä ero kuitenkin löytyi. Viime keväänä koin, että olen merkittävästi huonompi kuin muut opettajat, ja että teen huonoa työtä. Nyt en enää koe niin. Koen, että olen ihan hyvä opettaja, joka tekee ihan hyvää työtä riittämättömillä resursseilla. Tämä on varmaan se ero, joka on pitänyt minut tähän asti pystyssä ja työskentelemässä. Pystyn menemään joka päivä töihin, enkä vihaa itseäni työpäivän jälkeen. Olo on vain tyhjä.

Sen lisäksi, että luokkamme tilanne noin ylipäätään on hankala, erityistä lisäpainetta tuo nyt se, että joudun olemaan todella paljon pois luokasta. Minulla on kamalasti palavereja, ja rehtori on ottanut nyt sen linjan, että pidämme osan palavereista opetuksen päällä. Tämä sen takia, että saamme minun työpäivien pituuksia vähän suitsittua. Tämän olen ottanut huojentuneena vastaan, koska työviikot ovat menneet aivan liian pitkiksi ja palavereja on tarvinnut pitää iltamyöhään asti urakkana. Ja kuten varmaan jokainen tietää, ei sen kahdeksan tunnin jälkeen enää yleensä ajatus leikkaa kovin hyvin, joten palaverit ovat olleet omalle päälle hankalia. Nyt se asia on omalta osaltani helpottanut, mutta näkyy tosiaan siis luokan rauhattomuuden lisääntymisenä.

Eräs meidän koulun kollegani oli vähän aikaa sijaistamassa meidän luokassa ja sanoi sen jälkeen, että hän ei tekisi minun työtäni päivääkään, työolot eivät ole inhimilliset. Hän kehoitti etsimään uutta työpaikkaa. Tuo puheenvuoro aiheutti minussa silloin kovaa vastustusta, enkä halunnut ajatella koko asiaa. Jostain se silti hiipi mieleeni ja aloin miettimään sitä uudestaan. Nyt olen saanut samaa viestiä myös muualta.

Ja pitkien pohdiskelujen jälkeen tein päätöksen. Haen muualta töitä. Koska minulla on oikeus suojella omaa, vasta kasvuvaiheessa olevaa opettajuuttani kyynisyydeltä ja ammatti-identiteettini murskautumiselta. Toteutin siis suunnitelmani, ja lähiaikoina selvinnee, minne tiet vievät. Ja mitä sieltä tien varrelta ja päästä löytyy.