Yhdeksän jäljellä!

Viime viikko oli yksi tämän vuoden hirveimmistä. Tuntui, että iskuja sateli joka puolelta – ensin oppilaiden älytön hyökkäys nuorempansa kimppuun, sitten vanhempien kanssa vääntö siitä, selvitinkö asiaa sopivalla tavalla. Onneksi päätin maanantaina, että tapahtuma oli niin vakava, että rehtori on sitä selvittämässä minun kanssani koko ajan, joten kaikille päätöksilleni, puhutteluilleni ja tilanteiden ratkaisuilleni oli joku toinenkin antanut siunauksensa. Tilanne oli niin kimurantti, että muutaman kerran myös suoraan pyysin rehtoria tekemään ratkaisun. Näin isojen ja vakavien asioiden edessä en olekaan ollut kertaakaan opettajan urallani. Nyt tuuli täällä meidän luokassa alkaa hiljalleen laskea siihen suuntaan, minne sen kuuluukin käydä. Viime viikolla en tainnut ehtiä pitämään yhtäkään kokonaista oppituntia, koska tuon sotkun selvittelyyn meni kaikki aika ja energia. Tämä päivä sen sijaan oli töissä jo varsin kokonainen. Oppitunteja, välitunteja ja puhuttelua. Opea vihaavia oppilaita. Päivän voisi siis laskea jo kastiin normaali.

Oloni sen sijaan ei ole palautunut. Hyökkäys oli niin voimakas ja niin ahdistava, että nyt on sellainen olo, että olen aivan täynnä. Aivan täynnä katselemaan oppilaita, jotka eivät mielestään ole tehneet mitään pahaa. Vielä täydempänä vanhempia, jotka puolustelevat lastensa väkivaltaista käytöstä. Edes se, että useimpien vanhempien kanssa asian selvittely sujui hyvin ja yhteisymmärryksessä, ei nyt auta.

Onneksi pystyn seisomaan sanojeni takana ja olemaan varma, että olen tilanteen selvittänyt juuri niin kuin tuollaiseen tilanteeseen kuuluukin reagoida. Pyytänyt apua, kun asia on tuntunut liian suurelta yksin selvittää. Kuunnellut kaikkia osapuolia ja puuttunut käyttäytymiseen niillä keinoilla, joita minulla on. Yrittänyt antaa kaikille osapuolille tasaisesti tietoa siitä, miten tilanne etenee. Olen siis tyytyväinen omaan toimintaani. Pahaltahan se silti tuntuu kuulla kommentteja, että olen toiminut epäreilusti ja epäsopivasti. Pitää nyt vain yrittää päästä niistä yli ja muistaa, että kritiikki ei kohdistu minuun ihmisenä, vaan minuun viranhaltijana.

Koulupäiviä on jäljellä enää yhdeksän ja niistä kaksi taitaa enää olla normaalin arjen mukaisia päiviä. Muuten päivät ovat täynnä tapahtumaa tapahtuman jälkeen. Se aiheuttaa aina ylimääräistä säätöä ja sähinää luokassa, eikä kukaan meinaa pysyä housuissaan. Luokalta seuraavaan kouluun siirtyvät oppilaat ovat muutenkin täpinöissään, jänittävät syksyä ja samalla yrittävät hyvästellä vanhaa. ”Vittu ei mua kiinnosta, ihan kohta mulla loppuu täällä koulu” on tänäänkin ollut vaustaus, kun puutuin toisen oppilaan sanomiseen ”Vitun homoksi”. Muutama viikko sitten tällaista kielenkäyttöä ei olisi tässä luokassa kuullut. On niistä tullut isoja ja pahoja ihan hetkessä.

Ensi vuoden lukujärjestystä järjestellään kovalla vauhdilla. Itseäni lähinnä kiinnostavat omien tuntieni määrä. Siitä ei ole vielä tullut tietoa. Tänä vuonna tein 26 viikkotuntia, jossa on siis viisi ylituntia (erityisluokanopettajan opetusvelvollisuus on 22h/vko, mutta sellaiset opettajat, jotka opettavat yhdysluokkia saavat tästä tunnin huojennuksen). Ensi vuoden suunnitelmia en vielä tiedä. Vähemmillä tunneilla en usko että minun luokkaani on mahdollista pyörittää, mutta tietysti tunteja on jostain nipistettävä, jos tuntikehys ei vaan millään anna tarvittavaa joustoa. Sitten on mietittävä entistä ahkerampaa integraatiota ja minun vähennettävä opetettavia aineitani. Tällä hetkellä opetan siis useimmille oppilaille kaikki muut aineet paits liikunnan, käsityön ja musiikin. Ne oppilaat, jotka pystyvät, käyvät myös muissa aineissa integroituna isoihin ryhmiin. Olen koko vuoden saanut tasiasesti integraatiotunteja lisättyä, ja toivon, että sama kehitys jatkuu ensi vuonnakin. Yhä useampi opettaja ainakin suhtautuu positiivisesti yleisopetuksen ja pienryhmän oppilaiden siirtymiseen joustavasti ryhmitellen ryhmien välillä.

Pää on kipeä ja kieli muuttuu kovin kapulaiseksi. Valvon toivottavasti vikaa kertaa jälki-istuntoa tänä keväänä. Jälki-istuntoja olen antanut meidän luokkaan aika vähänlaisesti, koska en oikein usko niiden kasvattavaan vaikutukseen. Istutaan, tylsistytään, mennään kotiin. Meillä sen sijaan kirjoitellaan kotiin kirjeitä töpeksinnästä, keskustellaan ja mietitään luovia tapoja tapahtuneen korvaamiseksi. Ainoastaan silloin, kun koulun säännöt määrittävät yksiselitteisesti tapahtuneesta rangaistukseksi jälki-istunnon, käytän sitä. Mutta en silti oikein usko sen kasvattavaan vaikutukseen.

Tsemppiä kaikille viimeisiin yhdeksään!

Suuria tappioita ja pieniä voittoja

Nyt on ollut sellainen työviikko, että huhhuh! (Ei, nyt en löydä mitään ilmaisuarvoltaan voimakkaampaa sanaa tähän.) Onneksi huomenna on tämän viikon viimeinen päivä, muuten voisi alkaa itkettää. Tai okei, on jo itkettänyt, mutta suuremmilta ahdistuskohtauksilta olen kuitenkin onneksi välttynyt. Työasiat pystyn joten kuten unohtamaan kun lähden kotiin (siis siihen saakka, kunnes joku jotain niistä kysäisee), se on positiivista. Negatiivista sitten taas on oppilaiden ja vanhempien käytös ja se, että se nyt sitten läjääntyy kaikki tähän kouluvuoden viimeiseen rutistukseen, jossa olisi muutakin tekemistä. Nyt on ollut pinna kireällä, ja se taas aiheuttaa sitä, että muillakin pinna kiristyy turhaan. Eli ensi vuotta ajatellen ostoslistalla on siis iso kasa hermoja, niitä tarvittaisiin extrana!

Olemme taas kerran peranneet erään oppilaan tilannetta pala palalta. Tilanne on hankala, koska siihen liittyy kiusaamista, mutta myös molempiin suuntiin kulkevaa härnäämistä. Toisaalta oppilas on luokassa selvästi yksinäinen ja voi huonosti. Tänään lopulta saimme tilanteeseen tehtyä läpimurron, kun tuntuu, että saimme mietittyä järkeviä ratkaisumalleja ensi vuodelle. Aina se ilmeisin ratkaisu ei ole paras, eikä välttämättä edes mahdollinen ratkaisu. Toivottavasti tilanne nyt pääsee etenemään suunnitelmamme mukaisesti ja ensi syksy siitä helpottaa.

Noin muuten olen taas palloitellut lastensuojeluilmoituksen tekemiseen liittyviä tunteita ja ajatuksia. Se kynnys, millä lastensuojeluun otetaan yhteyttä on henkilökohtainen tietysti jokaisella, mutta toisaalta myös lait määrittelevät niitä tilanteita, joillon se askel on otettava. Itse koen (niin kuin varmaan useimmat opettajat) lastensuojeluilmoituksen erittäin hankalaksi aiheeksi. Tässä työssä sen kanssa kuitenkin pitää olla tekemisissä varsin usein. Nyt olenkin sitten taas kerran pallotellut eri ihmisten kanssa käymieni keskustelujen pohjalta ajatuksia lastensuojeluilmoituksien tekemisestä. Enkä edelleenkään ole ihan varma, miten itse tilanteesta (tai oikeastaan tilanteista) ajattelen. Jatkan siis pohdintoja.

Arviointeja olen hiljalleen aloitellut tämän kevään osalta. On se vaikeaa ja ikävää puuhaa! Onneksi on myös muita aikuisia tässä mun kanssa näitä juttuja pähkäämässä. Toinen erityisen ikävä homma on noiden opettajien, jotka on opettaneet mun oppilaita, arviointejen kerääminen kokoon. Huhhuh sitäkin juoksentelua...

Nyt sitten palaveriin ja jos sitä joskus pääsisi lähtemään pois koulultakin. Mukavaa helatorstaita kaikille!

Västäräkistä vähäsen

Kevään ensimmäinen västäräkki bongattu, joten kyllä se kesä sieltä tulee! Tuohon bongaamiseen täytyy tosin sen verran tunnustaa, että otse en olisi kyllä mitään bongannut, sain apua. Biologia (ja maantieto!) ovat ne mun heikot kohdat, en tunnista kasvin kasvia, en tiedä mikä kaupunki on minkäkin maan pääkaupunki ja lintuja en tunnista kuin joutsenen ;) Ehkä mäkin jossain vaiheessa innostun näitäkin asioita opiskelemaan.

Jos aloitetaan sitten kuulumisien kertominen sieltä tärkeimmästä päästä: minulla on nyt virka. Ensi syksynä siis jatketaan vääntöä tuolla tutussa paikassa. Päätös tuntuu todella hyvältä - en mä olisi vielä malttanut minnekään lähteä. Ei tämä työpaikka varmasti mikään eläkepaikka tule olemaan mulle, mutta nyt tuntuu todella mukavalta ajatella, että sinne saa jäädä. Mulla on ihania oppilaita, upea työpari (jonka kanssa saadaan ensi vuosikin jatkaa yhdessä) ja muutenkin tuntuu, että oma paikka alkaa löytyä.

Pari viimeistä viikkoa on sujunut töissä mukavasti. Saimme selviteltyä luokan sisäisiä konflikteja aika kivasti niin, että ennen jatkuvana pyörinyt koti-koulu -soitteluralli on nyt rauhoittunut ja saan keskittyä muihinkin asioihin välillä. Toki niiden asioiden selvittely on työssä yksi tosi tärkeä osa-alue, mutta voimat alkoivat kyllä olemaan totaalisen lopussa, kun mihinkään muuhun ei jäänyt aikaa. Ja kun tilanne näytti olevan niin jumissa, että sitä oli mahdotonta rauhoittaa - ei ole mahdollista, että koko ajan seuraan oppilaita pihalla, käytävillä ja välitunneilla ja vahdin, ettei kukaan vain sano kenellekään mitään ilkeää. Lopulta tilanne ratkesi niin yksinkertaisesti rehtorin avustuksella, että vähän hävetti, etten itse edes tajunnut kokeilla sitä. No, nyt on onneksi jäänyt energiaa muuhunkin.

Nyt muutaman viikon aikana on myös pyörinyt todella aktiivisena keskustelu ensi vuoden luokkajaoista. Yleisopetuksen tilanne alkaa hahmottua ja sitä kautta myös minun luokkani tilanne piirtyy tarkemmaksi. Kolme oppilasta minulta lähtee nyt keväällä kohti seuraavia haasteita, joten periaatteessa kolme paikkaa on vapaana. Yhden oppilaan kohdalla vielä pohditaan sitä, minne hän on suuntaamassa syksyllä, voisiko nyt jo palata takaisin omaan yleisopetuksen kotiluokkaansa. Pohditaan, onhan tässä vielä muutama viikko aikaa.