"Etsinnässä 88 erityisopettajaa"

Vantaan kaupunki ehti ensimmäisenä avaamaan ensi syksynä täytettävät erityisluokanopettajien ja erityisopettajien paikkansa. Klik Etsinnässä on siis Vantaan kaupungille 88 erityisopettajaa - pääosin erityisluokanopettajia. Googlaillessani kouluja lävitse huomasin, että useammassa kuin yhdessä koulussa on vaihtumassa koko erityisluokanopettajakaarti. Jos, ja vain jos, päteviä hakijoita paikkoja kohden saadaan. Tuskin saadaan.

Pula erityisopettajista ja varsinkin erityisluokanopettajista tuskin helpottaa pääkaupunkiseudulla lähivuosina. Tämän takia vastavalmistunut erityisopettaja (kuten minä), pääsee hyvin harvinaiseen asemaan - valitsemaan työpaikkaansa. Itsekin pääsin viime keväänä useisiin haastatteluihin (silloin) epäpätevänä, koska yhtään pätevää hakijaa ei ollut. Haastattelutilanteet tuntuivat omituisilta - ensimmäisessä haastattelussa minulle sanottiin, että minua ei valita virkaan, koska rehtori katsoi, että en varmaankaan ota vastaan paikkaa, koska minulle on tarjolla "parempaakin". Mikä piti paikkansa, mutta tuntui ensimmäiseen haastatteluun saapuneelta noviisista todella uskomattomalta. Tuolloin olin nimittäin vielä epävarma omasta työllistymisestäni, koska koin olevani niin uuno. Totaalisen ulkona kaikesta, ilman opetuskokemusta ja melkein-maisterina.

Haastattelussa, jonka perusteella päädyin nykyiseen työhöni, selvisi, että koulussa oli juuri avautunut toinenkin erityisopettajan virka ja minulta kysyttiin, haittaako minua, jos minua haastatellaan vähän niin kuin niihin molempiin samaan aikaan. Sanoin silloin, että se sopii kyllä. Myöhemmin olin onnellinen, että ilmeisesti vastauksistani oli kuitenkin paistanut lävitse oma innostukseni juuri erityisluokanopettajan, ei erityisopettajan, työtä kohtaan. Sain juuri sen paikan, mitä olin hakenut.

Olen ensimmäinen muodollisesti pätevä viranhoitaja nykyisessä virassani pitkään aikaan. Se on aiheuttanut henkilökunnassa jonkin verran muutosvastarintaa - moni kokee, että minun haastavaa, sosiaalista ja tunne-elämää tukevaa luokkaani pitäisi olla luotsaamassa mies. Tämä minulle on myös sanottu suoraan useampaan otteeseen. Moni myös kokee, että on omituista, että minä olen muka "pätevämpi" opettamaan tuota luokkaa kuin usean vuoden opetuskokemuksella varustettu epäpätevä opettaja. Luokkaa aiemmin luotsannut opettaja on tehnyt monella tapaa hyvää työtä, ja on ymmärrettävää, että opettajat kokevat sen, että tällainen räkänokka yhtäkkiä tuli ja vei hänen paikkansa, epäreiluna. Näin käy, kun kouluun ei vuosikausiin ole erityisopettajien paikoille päteviä hakijoita.

Oma ensi vuoteni on vielä hieman auki. Jonkinlaisia alustavia keskusteluja jatkosta olen käynyt jo rehtorin kanssa, ja hän on suoraan sanonut, että haluaisi pitää minut tuolla. Syksy on ollut niin rankka ja ahdistava ja osa työyhteisöstä on hyökännyt minua kohtaan niin voimakkaasti, että pohdin vielä jatkoa. Oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa haluaisin jatkaa yhteistyötä, samoin kuin kouluohjaajienikin. Pitää vielä pohtia tilannetta, tarkkaan.

Open joululoma

Ihanaa talvista juhlaa kaikille. En nyt aio märmättää kelistä, koska se on niin yleinen märmätyksen aihe, että ositan sen vain näin passiivisaggressiivisesti ;) No okei, en pysty. Olipa kyllä kamalaa käydä hevosella joulumaastossa kun muta ylettyi hevosta puoleen sääreen asti! Huhhuh.

Olen nyt ollut kaksi päivää lomalla ja niiden aikana olen syönyt (varsinkin suklaata), pelannut hieman lautapelejä (Joulukuusen alle oli ilmestynyt Menolippu-peli, joka ei ole ihan samanalainen strategiapeli kuin nuo meidän muut pelit, mutta ehkä juuri sen takia on toiminut kamalan hyvin joulunajan rennoissa koko perheen peli-illoissa) ja nukkunut. Joulukuun stressi purkautui kuumeena, joka taas on lamauttanut minut sängyn pohjalle ujeltamaan. Sinänsä ei haittaa ollenkaan, olen saanut akkuja ladattua niin ihanasti, että nyt tuntuu mahdolliselta, että jossain välissä ennen kuin koulut alkavat, voin tehdäkin jotain voimauttavaa kunnolla. Tarkoituksena olisi ainakin viettää ihania, pitkiä päiviä tallilla sen ainaisen "nopeasti hevonen kuntoon - nopeasti selkään - nopeasti askellajit lävitse ja hevonen pehmeäksi - no voi hitto, ei onnistunut - no nyt sit talliin pjerkele - varusteet pois - kotiin" -ringin sijaan. Mitään erityisiä suunnitelmia lomalle ei siis ole, tarkoituksena on ainoastaan levätä kunnolla.

Viimeinen kouluviikko oli vauhdikas, tosin ei ihan niin vauhdikas kuin olisi voinut olla. Olin yhtenä iltana pidetyssä joulujuhlassa yksin luokkani kanssa (kouluohjaajien työaikaan sitä ei lueta), ja oppilaat käyttäytyivät ihan hirveän hyvin. Paljon kyllä sitä ennen tehtiin harjoittelua ja käytiin keskustelua siitä, kuinka juhlassa ollaan. Mun oppilaiden hienon käytöksen huomasivat myös muut opettajat: yksikin sanoi, että oma luokka käyttäytyi paljon huonommin kuin nämä minun pienryhmäni "häiriköt". Tosin hän sitten vähän saman tien otti kehuaankin pois sanomalla, että ei tuo minun luokkani ole koskaan ollut noin rauhallinen, mitä se on nyt ;) En loukkaantunut, mutta tuntui vähän omituiselta. Varsinkin sen takia, että olen tehnyt ihan älyttömästi hommia, jotta luokka käyttäytyisi asiallisesti niin luokassa kuin "julkisestikin", ja sitten muut opettajat ottavat sen niin, että meillä ei riehuta. Kyllä meillä riehuttaisiin, jos mä antaisin yhtään liekaa. Mutta kun en anna. Tai annan, mutta hetken päästä kelaan sen poiskin - meidän porukka kun ei osaa pitää vähän kivaa, vaan heti homma riistäytyy ihan ylitse.

Vähiin käy ennen kuin...

Kolme kokonaista koulupäivää ja torstaina todistukset käteen koko porukalle. Ja siinä onkin sitten mun ensimmäinen syyslukukauteni nätisti paketissa. Ja onneksi on, en hirveästi enempää olisi enää jaksanutkaan. Eikä mun jätkätkään, ne alkavat olla jo niin väsyneitä, että koulupäivät täyttyvät kiukusta, tappeluista ja raivareista. Ehkä niitä jännittää joulupukin tulo...

Tämä viikonloppu on ollut täydellistä irrottautumista kouluelämästä. Perjantaina ystävä tuli meille viikonloppua viettämään ja lauantaina koin omituisemman puolen tunnin pätkän hevosen selässä ikinä. Kävin nimittäin ratsastamassa ratsastussimulaattorilla! Eli siis ratsastin robottihevosella ja sain tietoa omasta istunnastani. Karmaisevaa tietoa, tosin ei ehkä kovin yllättävää :D Mutta hauskaa oli, monta hetkeä sai viettää hevosen vieressä kaverien säheltämistä katsellen ja itse hepan selässä hihitellen. Tänään olinkin sitten erilaisen hepan selässä, nimittäin kävin tänään sitten vuorostaan kouluvalmennustunnilla ihan oikealla hevosella. Se sujui melkein yhtä mallikkaasti kuin tuo robohepalla köpöttely ;)

Nyt siis kohti unia ja viimeistä työviikkoa tämän vuoden puolella. Huhhuh.

Tule loma kultainen!

Opettajakunnassamme on näkyvissä selvää joululomaa edeltävää stressiä, väsymystä ja vitutusta. Lähes kaikki tiuskivat toisilleen, huokaukset kaikuvat aamuisin opehuoneessa ja iltapäivällä kaikki istuvat opettajien työtilassa tietokoneilla naamat näkkärillä. Myös minä. Eilen ahkeroin arviointien parissa ja nyt alkavatkin olla lähes kaikilla oppilailla kaikki arvosanat valmiina muistitikullani. Keskiviikkona sysään ne pois käsistäni, kunhan vain ensin saan kaikkien integraatio-opettajieni antamat arvosanat tietooni. Vietin muuten eilen kaksi tuntia ja kolme välituntia metsästäen käsiini näitä opettajia, jotta sain arvosanat kaikille. Jo aiemmin olin lähettänyt sähköpostia asiasta, mutta vain yksi (1) opettaja vastasi siihen. Joten juoksuksihan se meni, ja kaikkia en silti saanut kiinni. Mutta nyt ne alkavat suurimmalti olla kasassa.

Muutenkin valtavan pitkältä kaksi viikkoa sitten näyttänyt "Ennen joululomaa..." -listani on lyhentynyt. Pyörin tasan kaksi viikkoa sitten yöllä sängyssä saamatta unta koska koko ajan mieleeni muistui jotain muuta, mitä pitää vielä ennen joulua tehdä. Lopulta nousin ylös ja kirjoitin kaiken paperille ylös. Kohtia tuli 33. Olen viivannut niitä sieltä yksi kerrallaan pois, ja tänään vihdoin pääsin tilanteeseen, jossa kohtia on enää jäljellä alle kymmenen! Kyllä ne siitä vähenevät, kun vain sinnikkäästi tekee työtä.

Opettajien lisäksi pinna tuntuu kiristyvän myös oppilailla. Tämä näkyy paineena minun luokkani suuntaan - ihan tässä lähipäivinä meillä aloittaa taas uusi oppilas ja muutama muu on ns. "jonossa", eli heti, kun vain tilaa tulee, niin tulijoita olisi myös tilalle. Olen nyt yrittänyt rehtorille (ja kaikille, jotka suostuvat kuuntlemaan) puhua siitä, että meidän täytyy nyt aloittaa tämän meidän koulun erityisopetuksen tilanteen pohtiminen ihan kunnolla - tällä hetkellä tilanne on se, ettei nykyinen tilanne tue millään tavalla yleisopetusta. Eli siis minun pienryhmäni ei toimi yleisopetuksen kanssa rinnakkain ja tukena, vaan lähinnä sijoituspaikkana sellaisille oppilaille, joita ei tukemallakaan saada nousemaan tietyn tason "yli". Minä itse olen vakaasti sitä mieltä, että tämän kokoisessa koulussa pitäisi ehdottomasti olla pienryhmässä ns. kriisipaikkoja, joihin otetaan nopealla siirrolla sellaisia oppilaita, joiden kuntoutumisesta takaisin isoon ryhmään on toiveita, he vain tarvitsevat hetkellisesti enemmän pukea. Uuden erityisopetuksen strategian hengessä siis. Tällä hetkellä minä kyllä teen sitä työtä tuolla itse, ja olenkin pyrkinyt täyttämään nämä jäljellä olevat paikkani (nyt tulevan uuden oppilaan myötä oppilasluku on täynnä) juuri näillä "jaksolle" tulevilla oppilailla. Ongelma vain on se, että paikat loppuvat kesken, eli siis tukitoimet eivät ole riittävät. Menen siis taas istumaan rehtorin kansliaan lyömään nyrkkiä pöytään - ja miettimään, onko mulla töitä tuossa koulussa ensi vuodeksi, jos näin hankalaksi alan...

Tsemppiä kaikille opiskelijoille viimeisessä hommaruuhkassa ennen joulutaukoa ja muille opettajille viimeisiin seitsemään työpäivään - ihan kohta ne ovat ohitse!

Opehuoneen puhutuin

Kiitos ihanasta tsemppikommentista viime bloggaukseeni kommentoineelle! Tuli taas intoa kirjoitella lisää, kun muisti, että joku käy näitä lukemassa :)

Enää 13 koulupäivää joululomaan! Tuntuu aivan käsittämättömältä, että ihan kohta on minun ensimmäinen syyslukukauteni opettajana ohitse. Ja minä alan pikkuhiljaa tottua siihen, että minua kutsutaan "opeksi" ;)

Muutamia isoja ja ihania muutoksia ovat muutamat viime viikot sisältäneet. Ensinnäkin minun perheeni on saanut lisäystä - ihana suomenhevosherra on liittynyt meidän laumamme uudeksi jäseneksi. Eli siis nykyään tallille on "pakko" raahautua joka päivä, vaikka kuinka pitkään venähtäisi koululla - ja se auttaa a.) lähtemään koululta ajoissa ja b.) pitämään mun pääni kasassa. Eilen kävimme hepan kanssa pitkällä maastoretkellä, ja oli kyllä niin loistavaa vain istua lämpimän hevosen selässä ja nauttia siitä, että kukaan ei ole vaatimassa yhtään mitään. Tallilla on muutenkin jotenkin niin mahtavaa, kun siellä tittelit riisutaan - siellä mä en ole kenenkään ope, enkä mä ole vastuussa muusta kuin omasta hevosenpidostani. Kukaan ei kysele, miten mulla meni töissä ja miten mä jaksan siellä. Sen sijaan multa kysellään miten tunti meni, aionko mennä kisoihin ja lähdenkö maastoon, vaikka onkin pimeä. On niin loistavaa olla jotain muutakin kuin opettaja välillä. Läheiset elää niin mukana tässä mun opettajasyksyssäni, että aina jotenkin keskustelu kääntyy kouluelämään. Ja musta on ihanaa, että niitä kiinnostaa, ja mä myös haluan jakaa näitä mun kouluun, opettajuuteen ja siihen kaikkeen liittyviä ajatuksia ihmisten kanssa. Mutta silti, tai ehkä paremminkin siksi, on upeaa, että on joku paikka, missä kukaan ei kysele mun ope-elämästä mitään.

Luokka koristautuu joulua varten, joululaulut soivat joka aamu ja joulukalenterin luukut aukeavat. Kyllä se loma sieltä tulee.

Hiljainen hetki

Harvinainen hiljainen hetki luokassani. Vain yksi luokkaryhmä paikalla, ja saadakseni kevyen laskun päivään, merkitsin matematiikan kokeen ensimmäiselle tunnille. Nyt on kulunut jo kymmenen minuuttia hiljaisuutta, joka tuntui alkujaan ihanalta, mutta nyt jo ahdistaa. Tekisi mieli nousta ylös, liikkua luokassa, mennä auttamaan... En osaa yhtään nauttia näistä hyvin harvinaisista hiljaisista hetkistä luokassani. Kaikki oppilaat tuntuvat olevan työn touhussa, tehtävät näyttävän sujuvan. Ja minä ahdistun paikallani, kun ei ole mitään tekemistä. Tämä oli kyllä viimeinen kerta, kun suunnittelen tällaisen "ihanan ja rauhallisen" tunnin itselleni aamuksi.

Oppilaat ovat väsyneitä, samoin minä. Pimeä ja märkä syksy (ei tämä talvea kyllä vielä ole!) väsyttää ja vie voimat. Päiviä joululomaan lasketaan jo yhdessä, ja onneksi kohta voi jo avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Ja onneksi joululoma on pitkä (2,5 viikkoa), se tulee nimittäin tarpeeseen.

Nyt sainkin jo ensimmäisen kokeen tarkistettavaksi, jes! Palailemme.

Stressiope

Viikot syysloman jälkeen ovat olleet todella kiireisiä. Luokalleni tullut oppilas ja hänen tilanteensa läpikäyminen niin vanhempien kuin koulun muun henkilökunnan kanssa, jatkuva oman luokan oppilaiden välisten riitojen selvittely koulussa, opekokoukset ja palaverit, koulua ensi syksynä vaihtavien oppilaiden tilanteen selvittely, integraatiokokeiluista sopiminen, joulujuhla, iltaiset koulutukset (jotka ovat ihan loistavia, mutta se, että kotiin pääsee vasta seiskalta, on kyllä liian myöhään) ja kaikki se muu tauhka, mikä tässä pyörii, on kuluttanut mut aikalailla loppuun.

Isänpäivälahjaksi teimme lasten kanssa ihan älyttömän hienoja magneetteja. Olimme jo aikaisemmin syksyllä rikkoneet vanhoja näppäimistöjä ja repineet niistä kirjaimia irti. Nyt sitten käytimme näitä kirjaimia muodostamaan erilaisia "Isi", "Iskä" jne. sanoja ja näin saimme siis aikaan jääkaappimagneetteja. Niistä tuli todella suloisia, vaikka itse sanonkin - melkein teki mieli tehdä omallekin isälle lahjaksi sellainen.

Ai niin - mulla on nyt alkava vatsahaava, jota nyt sitten yritetään hoitaa, ennen kuin se pahenee ihan mahdottomaksi. Lääkäriltä sain hienon ja yksinkertaisen neuvon: "Koita olla stressaamatta". Eikö ookin hieno neuvo, ei olisi itselle tullut mieleen ;)

Nuori Opettaja eli NOPE-koulutus

Tutkailin sitä, millaisilla hakusanoilla blogiini löydetään. Yllättävimpiä olivat ehkä "kamalat oppilaat", "kamalat vanhemmat" ja "ärsyttävät oppilaat". En ole tietääkseni paljoa tällaisista asioista tarinoinut, mutta googlen haut toki tuovat jännittäviä tuloksia ;) Sen sijaan hakusanoilla "nuori opettaja" ja "NOPE" oli blogiini myös löydetty usein. Tästä sain inspiraation kirjoitella NOPE-koulutuksesta, joka siis minun osaltani on (valitettavasti) nyt jo takana päin.

Ihan ensimmäisenä: suosittelen. Suosittelen niillekin, jotka usein jäävät hivenen ulkopuolisiksi sellaisissa tilanteissa, joissa eivät tunne ketään ja vierastavat tuollaista "iloista luokanopetoimintaa" ja laululeikkejä. Minä nimittäin kuulun näihin ihmisiin, ja silti nautin koulutuksesta valtavasti.

Koulutus oli kaksipäiväinen, eli perjantaina aamulla aloitimme ja lauantaina iltapäivän puolella lopetimme. Perjantain olin siis pois koulusta ja suuntasin sen sijaan hivenen jännittäen kouluttautumaan. Viikonlopun saldona olivat seuraavat:

- Monen monta järjettömän hyvää ateriaa
- Ihana hotellissa nukuttu yö hotelliaamupalalla
- Mukavaa keskustelua opettajakollegoiden kanssa illanvietossa
- Niin kamalasti tietoa opettajan vastuuasioista, että välillä hirvitti, että uskaltaako sitä enää mennä maanantaina takaisin kouluun
- Työssäjaksamisasiaa
- Faktaa palkkauksesta
- Kamala määrä erilaisten koulujen hyvien ja vähemmän hyvien käytänteiden käsittelyä (antoisin osuus!)
- Ihanaa keskustelua ja jakamista kaikkeen työhön liittyvään liittyen

Mietin tosiaan vielä viikkoa aikaisemmin, kun viimeinen kuluton peruuttamispäivä oli, että perunko menoni, jaksanko mennä. Onneksi menin, oli aivan mahtava ja voimaannuttava kokemus. Suosittelen kaikille, jotka tänne sillä "NOPE" -hakusanalla löytävät ;)

Kouluasioista en jaksa nyt edes aloittaa, mutta sanotaan, että asiat meidän luokan ilmapiirin parantamiseen menevät suunnilleen "kaksi eteen ja kolme taakse" -menetelmällä. Jos nyt siis puhutaan ihan aikuisten väleistä vaan, lasten kanssa menee edelleen ihan hyvin.

Olipahan viikko!

Syysloman jälkeinen kouluviikko oli suunnilleen sellainen jollaista odotin syyslomaa edeltävästä viikosta. Oppilailla oli vauhti päällä ja syysloman kuulumiset olivat päällimmäisinä ja voimakkaimpina mielessä koko ajan. Selvästi oli näkyvissä syysloman vauhti ja tietynlainen "kaikki heti mulle nyt" -mieliala, joka ei kouluun istu. Oppilaiden oli äärimmäisen vaikea odottaa omaa vuoroa - aina, jos joutui hetken odottamaan, alkoivat sijaistoiminnot (huutaminen, toisten ärsyttäminen, pelleileminen jne. kyllä te tiedätte). Viikon aikana käytettiinkin noin kymmenen oppituntia siihen, että keskusteltiin luokan säännöistä ja koulunkäyntitavoista.

Viikon aikana tein myös "kuuntelukierroksen" niiden opettajien kanssa, joiden tunneille omat oppilaani ovat integroituneet. Olin aika shokissa, kun tajusin, etteivät tunnit ole menneet ollenkaan niin, kuin olin ohjaajalta kuulleet. Toinen ohjaaja olikin kertonut, että ongelmia on ollut. Toinen taas on koko syksyn sanonut, että sujuu hienosti. Opettajat nyt kuitenkin antoivat palautetta, että homma ei suju ollenkaan. Nyt olenkin sitten pienen pohdinnan edessä - miten tästä eteen päin. Alkuviikkoon luvassa siis keskustelua ohjaajien kanssa.

Lisäksi viikkoon sisältyi yksi lastensuojeluilmoituksen tekeminen (ensimmäiseni) ja järjetön huoli oppilaasta. Olen järkyttyneempi kuin uskoin olevani, kun jouduin tällaisen tilanteen eteen.

Mutta hei - enää 7 viikkoa ja muutama päivä joululomaan ;) Jaksaa jaksaa!

Opettajan syysloma

Tämän open syysloma alkaa olla finaalissa. Syyslomaan on mahtunut monta tuntia hevosen selässä, monen monta epäonnistunutta laukanvaihtoa (ristiin se vaan aina jää!), muutama kymmen onnistunutta laukanvaihtoa, ilon- ja kauhunkiljahduksia estetunnilla (ei ole mun tasapaino niin kuin ennen), rauhallista köpöttelyä hevosen selässä, sienimetsällä käyntiä, haravointia mökillä, pitkiä aamu-unia ja koira sylissä nuokkumista sohvalla. Nyt alkaa olla sellainen olo, että on mahdollista, että jaksan töissä vielä joululomaan saakka.

Toisaalta nyt on myös sellainen olo, että on jo ihan mukava mennä töihinkin. Toimettomuus on aina ollut minulle hirveän hankalaa - yliopistoaikoina en halunnut viettää kesälomia, koska silloin minusta tulee kiukkuinen ja hankala ihminen. Tahti "opiskelemasta suoraan kesätöihin ja kesätöistä suoraan opiskelemaan" sopi minulle hirveän hyvin. Pitkillä vapailla (yli neljä päivää) onnistun aina hukkaamaan rytmini ihan kunnolla, ja menen aivan liian myöhään nukkumaan ja herään myöhään. Saa nähdä, mitä sitä ensi kesäksi keksii tekemistä ;)

Ensi viikko tuo monia muutoksia meidän luokkaan, mutta niistä kirjoittelen lisää sitten kun näen, miten ne vaikuttavat luokan tilanteeseen. Mutta sen voin jo nyt sanoa, että elämme varsin jännittäviä aikoja!

Luokkahengen tuuletusta

Tällä viikolla olen käyttänyt luokassamme erityisen paljon aikaa siihen, että olemme oppilaiden kanssa keskustelleet heidän väleistään ja erilaisista konfliktitilanteista (välitunneilla ja luokassa). Lisäksi olemme luoneet aidosti meidän luokan yhteisiä sääntöjä, joiden avulla luokkaelämästämme tulee toivottavasti sujuvampaa. Olen itse ollut vähän ongelmissa sen suhteen, että miten sitoutan oppilaat noudattamaan yhteisiä sääntöjä. Kyllähän ne meilläkin "tehtiin yhdessä", niin kuin kai joka luokassa. Nuo sääntöjen tekemiset vaan ainakin meillä menivät niin, että oppilaat luettelivat sellaisia sääntöjä, joita tiesivät minun haluavan kuulla: "ei saa huutaa, ei saa kiroilla, ei saa juosta käytävässä", riippumatta siitä, mitkä ovat ne asiat, mihin meidän meidän luokassamme erityisesti pitäisi keskittyä. Tänään saimme kahden tunnin keskustelun päätteeksi luotua sellaisia yhteisiä sääntöjä, johon oppilaat oikeasti sitoutuivat. Keskustelu lähti siitä, että yksi oppilas oli eilen ohjaajalle kertonut, että hän kokee epäreiluksi sen, että eräs toinen oppilas saa päiväarvioksi (me arvioimme joka päivä koulupäivän sujumisen kuvalla) hyvän kuvan, vaikka tämä oppilas laittaisikin ison määrän ruokaa roskiin kouluruokailussa. Tämä oli herättänyt keskustelua näistä muista oppilaiden epäreiluiksi tuntemista asioista.

Tänään sitten aloitin keskustelun kysymällä, että mitä asioita oppilaiden mielestä pitäisi ottaa enemmän huomioon päiväarvioinnissa. Ja sieltähän tuli ehdotuksia! Sovimme mm. että toisen oppilaan tuolille istuminen aiheuttaa vähennyksen päiväarviointiin (en ole missään vaiheessa tajunnut, kuinka paljon se, että oppilaiden tullessa välkältä sisään, joitain oppilaita haittaa se, että toinen istuu hänen tuolilleen hetkeksi) ja muutenkin asioista, jotka ovat oppilaita häirinneet ja tuntuneet epäreiluilta. Keskustelivat olivat kamalan hyviä, valaisevia ja ne käytiin suurimmalta osin hyvässä hengessä.

Tämän lisäksi teimme maanantaina Aleksis Kiven päivään liittyen hieman Seitsemän veljestä improa, joka sopi hyvin tunteidenpurkuväyläksi. Kaksoistunnin rakenne oli seuraava:

1. Kävimme lävitse hieman Aleksis Kiven (kukaan ei tiennyt, kuka tai mikä on Aleksis Kivi. Yksi oppilas epäili, että jokin mineraali...) elämää.
2. Luimme opeoppaasta napatun (aika hyvän) yhteenvedon Seitsemästä veljeksestä. Siinä oli vedetty yhteen A4-paperiin koko romaani niin, että jokaisesta kappaleesta oli kirjoitettu lyhyt, yksinkertaistettu yhteenveto.
3. Kirjoitin taululle veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan. Kirjoitin viereen oppilaitteni nimet vanhimmasta nuorimpaan. Näin jokainen sai oman roolihahmon.
4. Kerroin lyhyesti jokaisesta veljeksestä muutamia luonteenpiirteitä, jotta oppilaiden oli helpompi samaistua omaan roolihahmoon.
5. Luimme lyhyen pätkän Seitsemää veljestä näytelmälukuna.
6. Oppilaat saivat impronäytellä oman näkemyksensä siitä, millaista opiskelu oli lukkarin koulussa.
7. Luokka palauteltiin takaisin koulutunnelmiin niin, että luin heille opekirjasta nappaamani tekstin veljesten alkuvaiheista ja kysyin siihen liittyvät kysymykset.

Tunnit olivat hauskoja ja onnistuneita, niin oppilaiden kuin openkin mielestä. Tuossa impronäyttelyssä toiminta meni melkein riehunnan puolelle, mutta koska kaikki näyttivät nauttivan tilanteesta, niin annoin mennä. Siitä tosin ei oltaisi mitenkään voitu siirtyä suoraan välkälle, joten pieni palauttelu koulutyöhön oli tarpeen!

Tänään kävimme oppilaiden kanssa tunneasioita lävitse seuraavalla tavalla:

1. Jokainen sai viisi paperinpalaa ja tussin. Paperinpaloihin piti kirjoittaa viisi tunnetta. Osa sai aikaiseksi vain kolme, ja osan tunteet eivät oikeastaan olleet tunteita ollenkaan (eli pitänee kertailla isompienkin oppilaideni kanssa, että mitkä oikeastaan ovat tunteita), mutta en puuttunut siihen.

2. Laitoin lattialle laput "Negatiivinen tunne" ja "Positiivinen tunne" eri puolille luokkaa. Kävimme lävitse, mikä on negatiivinen ja mikä positiivinen. Tämän jälkeen oppilaat saivat sijoittaa tunnelappunsa heistä sopivimpiin paikkoihin - joko aivan negatiiviseen/positiiviseen ja siihen välille.

3. Jokainen sai omalla vuorollaan kertoa, mitkä tunteet oli sijoittanut ja mihin. Kysyin tarkennuksia ("Miksi sijoitit surun tuohon?") ja lisäksi pyysin oppilasta antamaan esimerkin siitä, milloin ihminen voi olla esimerkiksi vihainen. Kun vihaisen kohdalla esiin nousi avioero, pääsimme hyvin keskustelemaan siitä, miten samat tunteet liittyvät niin aikuisten kuin nuortenkin elämään. Osalla minun oppilaistani nimittäin on jo "tyttökaverit"...

4. Laitoin lattialle laput "Tunnen näin usein" ja "Tunnen näin harvoin". Jokainen kävi sijoittamassa taas omat tunteensa tuolle janalle.

5. Purimme taas samaan tapaan kuin äsken.

Minua hieman jännitti, että miten tuo tunti sujuu, sillä minulla olivat kaikki opettamani luokkatasot samaan aikaan luokassa. Oppilaiden maailmat kun ovat vain niin... erilaiset, kun ikäeroa on paljon. Ihan turhaan jännitin, tunti sujui hienosti! Oppilaat todella innostuivat käymään tunteita läpi. Pitäisi vain rohkaistua tekemään enemmän ja rohkeammin vastaavaa koko porukan kanssa kerralla, koska se lujittaa ryhmähenkeä. Otin nuo tunnelaput talteen, jatkamme janatyöskentelyä myöhemmin.

Jos koit nämä tuntipohdintani hyödyllisiksi/mukaviksi lukea, jätä kommentti - voin kirjoitella niitä enemmänkin ylös, jos joku kokee saavansa niistä jotain :)

Sunnuntaiahdistus

Elsi kirjoitti joskus aikaisemmin opettajan sunnuntaiahdistuksesta. Sama sunnuntaiahdistus on ollut minun vieraanani useimpina sunnuntaina, mutta jostain syystä erityisesti tänään. Ehkä sen takia, että kaikki (niin opettajat kuin vanhemmat) ovat pelotelleet tällä syyslomaa edeltävällä viikolla ja sillä, kuinka kamala se on. Ja minä kun en nyt ihan oikeasti jaksaisi enää mitään kamalaa!

Syysloma, ja samalla pieni tauko koulutyöstä, kuitenkin on jo ihan tuossa nurkan takana. Enää viisi koulupäivää, ja samalla ensimmäinen kouluviikko pitkään aikaan, johon ei sisälly yhtään HOJKS-tapaamista, koulutuspäivää tai muutenkaan mitään erikoista. Ihan tavallista koulutyötä ja arkea vain. Ja kun ensi viikko on ohitse, on jo 10/38 tämän vuoden työviikosta selätetty - omituisella tavalla sekin rauhoittaa.

Tallilla meni tämäkin viikonloppu aika tehokkaasti. Pikku hiljaa ajatus omasta hevosesta tulee koko ajan lähemmäksi ihoa ja konkreettisemmaksi. Yhtä hevosta kävin jo koeratsastamassa, mutta se ei (tavallaan onneksi) ollut se Minun Hevoseni. Pitäisi toisaalta malttaa mieli vielä hyvä hetki, koska se, että talouteni toipuu opiskeluajastani, vie pidempään, kuin kaksi kuukautta. Nyt olen kokenut hämmästyneitä hetkiä, kun tilipäivänä laskujen ja lainojen maksun jälkeen on tilille jäänyt vielä rahaa. Maksan nyt takaisin kesääni, kun jouduin lainaamaan äidiltäni rahaa, kun omia tuloja ei ollut, mutta muuttaa piti silti. Kaikki rahat on nyt onneksi maksettu takaisin, ja "hevossäästötililläkin" on rahaa. On se työssäkäyvän ihmisen elämä ihmeellistä.

"Jos mä meen vähän nukkumaan?"

Otsikossa oleva kysymys on ollut tällä viikolla mun huulilla useamman kuin yhden, kaksi tai kolme kertaa. Koko viikko on käytännössä mennyt nukkuessa. Vieläkin väsyttäisi, mutta huomenna pitäisi silti pirteänä olla aloittamassa uutta kouluviikkoa. Voimia saan ainakin siitä, että syyslomaan on enää kaksi viikkoa. Sekä siitä, että joku sanoi, että kouluvuoteen kuuluu 38 kouluviikkoa - näistä kahdeksan on jo takana. Tämähän tarkoittaa sitä, että kohta lähestytään jo 25% rajapyykkiä ;) Kyllä tää kouluvuosi tästä varmasti jossain vaiheessa pakettiin kääntyy.

Nyt on yhtä lukuunottamatta kaikki oppimissuunnitelma/HOJKS -palaverit pidetty vanhempien kanssa. Yhtä vanhempaa en yksinkertaisesti saa houkuteltua koululle. Pitää ensi viikolla käydä rehtorin kanssa juttelemassa, että mitäs nyt tehdään. Luultavasti tässä aletaan hiljalleen siirtyä siihen vaihtoehtoon, että minä laadin HOJKS:in ilman huoltajan tapaamista, koska hän ei halua koululle tulla. Paljon mukavampi olisi tietysti, jos hänet olisi saanut koululle mukaan. No, toivottavasti ensi viikko tuo muutoksen ja vanhempi innostuu tulemaan koululle. Muuten nuo keskustelut ovat sujuneet mukavassa yhteistyössä vanhempien kanssa, ja on ollut mukava kuulla heidän näkemyksiään lastensa koulunkäynnistä. Tähän luokkaan syksyllä tulleiden uusien oppilaiden vanhemmat jännittivät kovasti sitä, miten heidän lapsensa sopivat joukkoon luokassa, jossa oppilaiden ikähaitari on ihan valtava, ainakin näin perinteisesti luokkatasoittain järjestettävästä opetuksesta katsoen. Oppilaat ovat kuitenkin pärjänneet luokassa hienosti, ja vanhempienkin pelot ovat jo väistyneet :)

Yhden oppilaan äidin kanssa kävimme erityisen liikuttavan keskustelun. Hän oli kovasti jännittänyt meidän luokkaan siirtymistä, koska hänen lapsensa kohdalla on puhuttu jopa siitä, että oppilas pitäisi siirtää kunnan erityiskouluun. Minä olen kuitenkin aivan eri mieltä: oppilaan vaikeudet toiminnanohjauksessa ja hänen muut erityispiirteensä ovat toki läsnä joka päivä, mutta hei - ketä se haittaa, että oppilaat tekevät luokassa töitä jokainen omista lähtökohdistaan? Eikö se vähän niin kuin ole pienryhmän ideakin, vai olenko mä ymmärtänyt ihan väärin? Äidin kanssa siis kävimme meitä molempia helpottavan keskustelun koskien hänen lapsensa koulunkäyntiä. Kokemus oli hyvin voimaannuttava, tuli sellainen olo, että kyllä, tätä varten mä olen siellä koululla.

Nyt taidan vaihteeksi mennä vähän nukkumaan. En mä olekaan kuin nukkunut 12h yöunet ja 3h päikkärit tänään.

Vanhempainilta

Minulle tuli postausehdotus (niitä saa muuten ehdottomasti laittaa, jos haluaa kuulla jostain asiasta lisää tai erityisesti!) koskien vanhempainiltaa. Se onkin kyllä niin hyvä aihe, että ajattelin kirjoitella nyt ainoastaan vanhempainiltaan liittyen postauksen.

Milloin ja missä?
Syksyllä kun aloitin opettajanurani, mielessäni oli heti ensimmäisellä viikolla, että niin, se vanhempainiltahan pitäisi jossain vaiheessa pitää. Jännitin älyttömästi koko ajatusta, ja tarrauduin hetkeksi koulumme laaja-alaisen erityisopettajan sanoihin "Ei sun ole sitä mitään järkeä pitää ennen kuin oot vähän perillä lapsista". Näin siis päätin, että en pidä vanhempainiltaa vielä elokuussa. Koulussamme on tapana, että samaa luokka-astetta opettavat opettajat pitävät yhteisen vanhempainillan, jossa on alussa kaikille yhteinen osuus salissa ja sen jälkeen jokainen opettaja jatkaa omien oppilaidensa vanhempien kanssa luokissa. Itse opetan montaa luokkatasoa, joten tämä ei tuntunut järkevältä, sillä en halunnut istuttaa alkuopetuksen oppilaiden vanhempia nelosluokkalaisten kuutosluokkalaisten vanhempainillassa ja toisin päin, joten päätin pitää oman luokkani vanhempainillan ihan vain omalla porukalla omassa luokassani. Sovin sopivan päivämäärän ohjaajieni kanssa (jotka ystävällisesti suostuivat molemmat tulemaan vapaa-ajallaan illalla vanhempainiltaan - he saavat siitä sitten ylitunteja, joita voivat pitää omien tarpeidensa mukaan myöhemmin pois) ja laitoin tiedotteen kotiin. Pyysin palauttamaan tiedotteen kuitattuna ja samalla kertomaan, kuinka monta henkeä perheestä tulee vanhempainiltaan.

Osallistujat
Vanhempainiltaan tuli yllättävän suuri joukko vanhempia - yhdeksän oppilaani kodeista seitsemästä tuli edustus paikalle. Tämä oli todella hyvä määrä, kun ottaa huomioon sen, että en opeta ensimmäistä luokkaa (missä yleensä innokkaimmat isit ja äidit ovat) ja toisaalta sen, että oppilaani opiskelevat pienryhmässä ja vanhemmat saattavat kokea suuremmaksi kynnykseksi tulla vanhempainiltaan tässä tapauksessa. Lisäksi paikalla olimme me kaikki luokan aikuiset, eli minä ja kaksi ohjaajaa.

Ja mitä me teimme?
Suunnilleen varttia ennen vanhempainillan alkamista vanhemmat alkoivat saapua paikalle. Tervehdin vanhempia, oli mukava saada kasvot nimelle. Muutamat vanhemmat olin tavannut jo viime keväänä ja tänä syksynä, ja muutaman kanssa oli tullut soiteltua paljonkin, mutta oli se silti aika jännittävää.

Tasalta aloittelimme minun tekemäni pohjan mukaisesti. Olin koonnut vanhempainillan asialistan, jonka kävimme lävitse. Siellä oli tietoa luokkamme tulevista tapahtumista, yhteydenpitotavoista, läksyistä, liikuntavarusteista, pyöräilykypäristä ja ylipäätään niistä kaikista asioista, joista koin, että vanhemmat haluaisivat tietää. Vanhemmat kuuntelivat kiltisti, muutamassa kohdassa jopa kyseltiin lisätietoja, mikä oli mukavaa. Lopuksi kävimme lävitse vielä rehtorin lähettämät terveiset. Ja siinä se oikeastaan oli. Aikaa ei mennyt kuin noin tunti, eikä kukaan vanhempi jäänyt ihmeemmin juttelemaan vanhempainillan lopuksi. Osaltaan tämä varmaan johtui siitä, että seuraavalla viikolla olimme aloittamassa HOJKS/oppimissuunnitelma -keskustelut ja vanhemmat kokivat, että siellä sitten jutellaan enemmän.

Mikä fiilis jäi?
Helpottunut. Tilanne oli jännittävä, tosin ei niin ahdistava kuin aluksi pelkäsin. Vanhemmat tuntuivat olevan aika yllättyneitä nähdessään minut, sillä sen lisäksi, että olen nuori opettaja, näytän vielä ikäistäni nuoremmalta. Kyllä he kuitenkin hyvin toipuivat shokista...

Tällä viikolla pitäisi saada rykäistyä HOJKSit ja oppimissuunnitelmat valmiiksi, niin vapaa-aikaakin alkaisi jäämään taas ihan eri tavalla. Yhden vanhemman kohdalla on vielä hieman kiinnisaamisvaikeuksia, mutta ehkä ne jossain vaiheessa selviävät. Se keskustelu kuitenkin nyt vielä lykkääntyy.

Ja edelleen - elossa!

Minulle tuli pieni kysely tämän hetken kondiksestani, joten ajattelin tännekin tehdä pikaraportin. Elossa olen, tosin väsyneenä ja vähän epätoivoisin fiiliksin. Vanhempainilta on kuitenkin pidetty, puolet HOJKS/oppimissuunnitelma -tapaamisista on pidetty, ja pidän luokkani oppilaista päivä päivältä enemmän. Oppilashuoltoryhmässä on pohdittu niin minun kuin jatkoa meidän koulussa ja tultu siihen tulokseen, että kyllä tämä tästä. Joskus.

Olen ilmoittautunut koulutuksiin ja yrittänyt nauttia opettamisesta. Vietän älyttömän paljon aikaa tallilla ja odotan syyslomaa.

Ja ollut väsynyt. Mutta aina välillä jostain pilkahtaa se opettamisen, oivaltamisen, kasvattamisen ja oppilaiden kohtaamisen hyvä flow ja muistan, että tämän takia mä olen tälle uralle hakeutunut. En epäile uravalintaani sinänsä, olisin vain halunnut kokeilla siipiäni hivenen erilaisessa ympäristössä.

Elossa...

...mutta aika niukasti. Henki pihisee, aamulla pääsen (jossain vaiheessa) ylös sängystä ja illalla iltaitkun ja ahdistuksen jälkeen nukahdan. Olen saanut seurakseni mystisen mahakivun, joka alkaa noin tuntia-kahta ennen nukkumaanmenoa ja on pahimmillaan juuri ennen nukkumaanmenoa (makaan sikiöasennossa sängyssä). Jossain vaiheessa nukahdan, ja kun yöllä herään, kipu on poissa. Jossain vaiheessa pitänee mennä lääkäriin, sillä vaikka tämä mitä luultavamminkin on jotain psykosomaattista, en voi pitää kovin normaalina sitä, että fiilikset ovat tällaiset.

Osa oppilaista on käyttäytynyt perjantaista lähtien erittäin huonosti. Osa taas ei kestä sitä, kun toiset käyttäytyvät huonosti, ja reagoivat siihen. Minä unohtelen asioita, ja ohjaajani osaa aina nostaa esille ne asiat, jotka olen unohtanut, vaikka omasta mielestäni myös muistan aika monia asioita päivän aikana. Kirjoittelen listoja siitä, mitä kaikkea pitää tehdä, ja jos hukkaan listan, en saa yhtään kiinni ajatuksestani ja siitä, mitä piti tehdä. Useimpien vanhempien kanssa yhteistyö on tuntunut lähtevän mukavasti käyntiin, muutama taas on hyvinkin vaativa. Toisen ohjaajani ja minun työote sopii hyvin yhteen, ja odotan häntä aina luokkaan. Valitettavasti hän ei aina siellä ole, on vain minä ja se toinen ohjaaja, jonka kanssa en löydä millään minkäänlaista työntekolinjaa. Tai löydän, jos annan päivien soljua niin kuin nyt olen silkan väsymyksen vuoksi antanut: me teemme täysin erillistä työtä toisistamme erillämme. Samassa fyysisessä tilassa näin toimiminen aiheuttaa haljun tunteen niin minulle, kuin oletettavasti ohjaajallekin. Tämän huomaavat varmasti myös lapset, vaikka eivät ole asiaa kommunikoineetkaan.

Ilonaiheita löytyy silti joka päivä: sosioemotionaalisten taitojen kuntoutustunnit ovat saaneet hiljaisissa ja heikosti kommunikoivissa oppilaissa hanan aukeamaan, ja puhetta tulee hyvinkin paljon. Tunnit ovat myös oppilaille mieleen. Minä olen "kiva ope" sen lisäksi, että joskus olen myös "hullu natsi" tai "sairas nipo". Muutaman oppilaan kyvystä tsempata muiden pelleillessä olen ollut positiivisesti yllättynyt. Joskus myös opettaessa liu'un jonkinlaiseen flow'hun ja oikeasti nautin hommasta enempiä ressaamatta. Useimmiten kuitenkin se jatkuva olo, että olet jonkun toisen luokassa vieraana, estää tämän tunteen saavuttamisen. Positiivista ovat myös tallilla tuulettuvat ajatukset ja ratsastuksen saralla koetut harppaukset taidoissa ihan muutaman viikon sisällä. Jossain sentään mä olen ilman tätä jatkuvaa ahdistusta.

Tuohon materiaalijuttuun, jota pohdiskelin: päädyin käyttämään Askeleeni -pakettia (jonka löysin koululta) ja soveltaen myös KiVa-koulu materiaalia. Lisäksi haen aiheita ja ideoita ainakin tuolta "Vääryydestä vastuuseen" -kirjasta.

Loppu

Nyt alan uhkaavasti lähestyä sitä hetkeä, kun loppu koittaa. Ei mun työurani loppu (toivottavasti), mutta mun jaksamisen loppu. Tänään rehtori nappasi mut mukaansa luokasta välitunnilla (en tänäänkään ehtinyt yhdelläkään välitunnilla opehuoneeseen) ja pyysi juttelemaan. Mun väsynyt olemukseni on kuulemma herättänyt opettajakunnan kesken arvailuja siitä, että en kohta enää jaksa. Mikä sinänsä pitää rotinsa, mutta hieman ihmetyttää, että kuinka väsyneeltä mä oikein näytän, kun ihmiset, jotka oon tavannut ensimmäisen kerran kuukausi sitten, huomaavat mun väsymykseni. Rehtori antoi kaksi vaihtoehtoa: a.) sairausloma ja b.) työtahdin huomattava vähentäminen. Minä valitsin tuon vaihtoehdon B, ja näin rehtorin kannustamana lähdin työpaikalta tänään jo ennen kahta (!), ensimmäistä kertaa koko syksynä.

Iltapäivän olenkin sitten nukkunut. Ja itkenyt, kun väsyttää niin paljon. On se ihan käsittämätöntä, miten yhden ihmisen kanssa hankaavat välit yhdistettynä muutenkin rankkaan työhön vievät voimat ihan täysin.

Onneksi on jo keskiviikko.

Suuria suunnitelmia

Kirjoittelin alkukesästä tavoitteestani etsiä joku sosioemotionaalista kehitystä ja tunne-elämää tukeva valmis "pakettiohjelma" ja pyöräyttää se käyntiin heti syksyllä. Silloista pohdintaani voi lukea täältä. En silloin lopulta saanut ns. mitään aikaiseksi asian kanssa, ja olin jo pitkälti unohtanutkin koko asian, kun arjen pyöritys vie kaiken ajan. Nyt se taas palasi mieleeni, ja olen illan pyörinyt netissä eri vaihtoehtoja etsien. Ja huomasin, ettei niitä juuri ole. Ainakaan ilmaisia sellaisia.

KiVa-koulu materiaalit meillä koulussa kyllä on, ja ne ovat varsin mukavat. Niitä tosin on viimeisten vuosien aikana hinkattu osan oppilaistani kanssa aika paljonkin, joten pitää yrittää kaivaa niihin jotain uutta näkökulmaa. Tunne-etsivän materiaali on ilmainen, mutta harjoitukset eivät ole meidän poppoolle tarpeeksi yksinkertaisia. Osalle oppilaista omien tunteiden tunnistaminen on todella vaikeaa, samoin kuin asettuminen toisen ihmisen asemaan. Vietimme muutaman oppilaan kanssa lähes yhden oppitunnin pohtimassa sellaista kysymystä kuin "Mistä joku toinen ihminen voisi suuttua, vaikka minä itse en siitä suutu?". Ja todellakin, melkein se tunti meni, ennen kuin saimme yhden vastauksen tähän. Joten Tunne-etsivää "matalammalta tasolta" pitäisi siis lähteä liikkeelle. Tunne-etsivä taitaakin olla tarkoitettu enemmän käytettäväksi peruskoulun yläluokilla ja toisella asteella. Tunne-etsivän materiaalin saa PDF:nä tämän linkin takaa.

Opetushallituksen ilmeisen laadukkaat materiaalit Aggression portaat ja Tunteesta tunteeseen kiinnostaisivat minua kovasti. Ne kuitenkin maksavat jonkin verran (eivät tosin mitenkään hirveästi) ja epäilen, ettei rehtori ole innokas niitä minulle tilaamaan. En myöskään itse haluaisi käyttää omia rahojani materiaaleihin. Tosin nyt, juuri tätä kirjoittaessani tajusin, että en ollut tarkastanut noiden saatavuutta kirjastosta - ja kas, aggression portaat löytyivät kirjastosta! Eli se siis varaukseen heti.

Eräässä harjoittelussani käytin myös Pesäpuun Vahvuuskortteja ja olen niihin aivan ihastunut. Ne haluan joskus hankkia itselleni, niin saan kuljettaa ne mukana koulusta kouluun sen mukaan, minne päädyn opettamaan. Ihan vielä rahatilanne ei kuitenkaan anna myöden tuota hankintaa, ovat kamalan kalliit. Noissa korteissa on siis ihanat eläinkuvat, ja lisäksi kortissa lukee myös jokin vahvuus, esimerkiksi "olen myötätuntoinen", "olen vahva" tai "pyydän apua, kun tarvitsen sitä". Käytin noita harjoittelussani yläkoulun puolella oppilaiden vahvuuksien ja kehittymistarpeiden arviointiin yhdessä oppilaiden kanssa, ja pidin niistä aivan hirveästi. Sopivat työskentelyyn niin lasten (ehkä viidesluokkalaisista ylös suunnilleen), nuorten kuin aikuistenkin kanssa. Toisessa harjoittelussa työstin oppilaiden kanssa jotain tunteiden tulkitsemisen "työkirjaa". Laitoin nyt tuon harjoittelun ohjanneelle opettajalle sähköpostia ja kyselin, mikä kyseinen kirja oli nimeltään, en nimittäin muista, minne kirjoitin sen ylös. Se kirja oli hyvä, ja siinä oli hyviä harjoitteita. Vinkkaan sen tännekin, kun saan tietää, mikä sen nimi oli.

Opetushallituksen Vääryydestä vastuuseen kiinnostaa myös. Sen saa myös onneksi kirjastosta, lainaan siis sieltä ja tutustun.

Mitäs muuta. Olen aivan loppu. Työt eivät unohdu kuin tallilla, joten olen pyrkinyt olemaan siellä mahdollisimman paljon.

NOPE

Sellaista ajattelin vielä kysellä, että mikä tuntuma NOPE (Nuori opettaja) -koulutuksessa käyneillä on siitä, onko siitä haittaa/hyötyä, että sinne menee vasta kolme kuukautta opettaneena? Mietin tässä, että menenkö nyt, vai lykkäänkö osallistumistani ensi kevääseen/syksyyn. Jotenkin ajattelisin, että olisi mukavampi mennä tuonne, kun itsellä on edes hitusen varmempi olo, mutta toisaalta - ehkä tuo on juuri se paikka, jossa saa olla epävarma. Äh.

Varasin itselleni jo paikan, mutta mietin kuitenkin vielä hetken. Täytyy miettiä myös omaa jaksamistani - viikonloput kun kuitenkin ovat sitä ainoaa aikaa, jolloin saan nukuttua ja nollattua edes jonkin verran. Laitetaan siis asia pohdintaan vielä hetkiseksi.

Maanantai

Tämän viikon maanantai olikin hieman vähemmän... maanantai. Aamulla väsytti aivan älyttömästi, mutta koululla olo parani ja kun sain vielä viettää aamun ensimmäisen oppitunnin vain kahden (!) oppilaan kanssa kolmistaan luokassa, oli ihana aloittaa viikkoa. Loppupäivä menikin sitten yleisessä sähinässä ja edes takaisin sinkoillessa, mutta hei - kuka sitä haluaisikaan opehuoneeseen keritä päivän aikana ;) Päivän viimeinen tunti oli myös harvinaista herkkua, sillä silloin sain viettää laatuaikaa yhden oppilaani kanssa kaksistaan. Koulussa nimittäin oli ainoastaan yksi luokkataso (muut olivat integroituina) ja kyseisen luokkatason oppilaista kaksi poissa. Siinähän sitä sitten juteltiinkin mukavia ja saatiin päivä rauhalliseen loppuun. Pieni rauhoittuminen tulikin kyllä tarpeeseen, sen verran olin saanut juosta ennen kyseistä tuntia. Päivän jälkeen onnittelin itseäni siitä, että olin muistanut käydä oppilaiden kanssa syömässä ja päästää kaikki kotiin, sen verran pönttö oli sekaisin.

Istumajärjestyksen radikaali pyöräyttäminen ympäri on auttanut todella paljon työskentelyrauhan suhteen. Olen ihan yllättynyt siitä, kuina tuollainen muutaman metrin mittainen matka pulpetilla "matkattuna" voi vaikuttaa siihen, millaisella tunnelmalla koulussa ollaan. Ei mun luokkani edelleenkään ole hiljainen eikä rauhallinen, mutta nyt kaikkiin oppilaisiin on mahdollista saada kontakti tuntien aikana, kun ne eivät mahdu "piiloon" toistensa pelleilyjen taakse. Ihmeen vähän oppilaat protestoivat uusia paikkoja vastaan - voisiko olla, että hekin ottivat syntyneen työrauhan tyytyväisinä vastaan?

Olen ilolla ja innolla seurannut luokkani toisen avustajan yhteistyötä luokkamme haastavimpien oppilaiden kanssa. Hänellä on homma täysin hanskassa ja häntä aidosti kiinnostaa oppia lisää niistä erityispiirteistä, joita lapsilla on. Pinna ei pala, vaan venyy - ja silti hän onnistuu olemaan napakka. Hän ei paineista liikaa, mutta ei myöskään päästä liian helpolla ja on kiinnostunut keskustelemaan oppilaista ja heidän ohjaamisestaan. On mahtavaa nähdä tällaista työskentelyä omassa luokassaan!

Opettaja-lehdessä oli ilmoitus NOPE (Nuori opettaja)-koulutuksesta. Olen kuullut noista koulutuksista paljon kehuja, joten taidan kysäistä rehtorilta, saanko lähteä kouluttautumaan. Matkat, majoituksen, ateriat ja ansionmenetykset korvaa OAJ, joten voisin kuvitella, että lupa irtoaa suhteellisen helpolla. Lähtekää muutkin nuoret opet mukaan, ties vaikka siellä törmättäisiin ;)

Kolmas viikko

Jos keskiviikon blogipäivityksestä tuli jo sellainen olo, että asiat ovat hiljalleen kääntymässä parempaan suuntaan, niin sen voi oikeastaan unohtaa nyt. Henkilökemiat hankaavat nyt taas jo kunnolla, ja minulla on koko ajan sellainen olo, että olen vieraana omassa luokassani. En tiedä, kuinka kauan jaksan. Perjantaina keskustelin rehtorin kanssa, ja hän ehdotti ensi viikolle muutamaa huilipäivää. En ottanut tarjousta vastaan, vaikka se kuulostikin houkuttelevalta. Kokeilen vielä. Hieman.

Luokassa taas asiat sujuvat paremmin - tiistain ja keskiviikon sekasorto talttui torstaina ja rauha jatkui perjantaina. Kun vielä löytyisi se rauha tehdä töitä minullekin.

Ahdistaa.

Keskiviikko on jo keskellä viikkoa!

Tänään sain osakseni jonkin verran naurua opettajainhuoneessa, kun kysymykseen "No miten siellä menee?" vastasin, että "No, nythän on JO keskiviikko!". Mutta niinhän se on - maanantai ja tiistai on jo selätetty, eli hiljalleen liu'utaan kohti viikonloppua. Tällä hetkellä minun viikonloppuni alkaa hiljalleen jo torstai-iltana ratsastustunnilla, ja jatkuu siitä sitten perjantain työpäivään (jolloin pyrin lähtemään kotiin ajoissa) ja siitä taas ratsastustunnille. Illalla hevosen selässä olenkin sitten jo viettämässä viikonloppua.

Ihan hirveästi on vieläkin muistettavaa, mutta hiljalleen asiat alkavat kai kuitenkin asettua jollain tavalla arkea kohti. Tunnistan jo suurimman osan opettajista (vaikka nimiä en muistakaan) ja pystyn siis itsekin pohtimaan, kenen kanssa voin sopia mistäkin asiasta. Olen myös tajunnut, että minun on mahdollisuus saada konsultaatioapua laaja-alaiselta erityisopettajalta koskien omia oppilaitani, vaikka olenkin erityisopettaja ;) Niitä mahdollisuuksia olen siis tutkinut lähiaikoina. Hiljalleen olen myös asennoitunut siihen, että vanhempainilta on ensi kuun alussa, ja silloin pitäisi alkaa myös sopia HOJKS- ja oppimisuunnitelmatapaamisille aikatauluja. Tällä hetkellä on vielä toistaiseksi sellainen olo, että en ole ollenkaan selvillä oppilaista. Tai siis sen verran olen, että käytännön työ onnistuu jotenkin luokassa, mutta en sillä tavalla, että minkäänlaisen kuntoutussuunnitelman tekeminen onnistuisi. Mutta tämänkin asian suhteen laaja-alainen erityisopettaja lohdutti, että ei niillä oikeasti ole niin kiire. Kuulemma kaksi kuukautta koulun alkamisen jälkeen ne pitäisi suunnilleen olla koossa.

Luokassa olen nyt tällä viikolla pystynyt paremmin keskittymään työn tekemiseen ja vähemmän luokan "aikuisten" väliseen valtataisteluun. Päätin viikonloppuna, että kavereita ei tarvitse olla, mutta toimeen on tultava. Tämän takia loimme maanantaina selkeät periaatteet yhteistyölle ja vastuunjaolle, ja kävimme ne luokassamme lävitse. Nyt siis luokassa olevat ihmiset tietävät, mikä kuuluu kenenkin vastuulle ja sen takia myös keskinäistä tauhkaamista (toivottavasti) tulee vähemmän. Näillä yritän nyt jatkaa, ja kieltäydyn lannistumasta!

Tällä viikolla on myös ollut hieman enemmän kokeilua pelissä, oppilaat hieman testaavat, mitä saa, ja mitä ei saa tehdä. Muutaman kerran ollaan jouduttu hieman pattitilanteeseenkin, kun oppilaat lietsovat toisiaan tunnilla häiriköimään. Huomenna taidan pyöräyttää pulpettien järjestyksen ympäri, katsotaan kuinka käy, rauhoittaisiko se tilannetta. Muutenkin pitää alkaa miettiä, mitkä meidän luokan palkkiokäytänteet ovat.

Voisi siis melkein sanoa, että tämä viikon keskikohta on otettu suhteellisen hyvin mielin vastaan. Ah, autuutta.

Toinen viikko

Toinen viikko oli oikeastaan ensimmäistä rankempi, vaikka monet asiat sujuivatkin jo. Lukujärjestyksen sain loksautettua viime viikon perjantaina paikoilleen, mutta siihen toki tuli monia muutoksia vielä tälläkin viikolla. Pääosin kuitenkin homma sujui niin kuin oli suunniteltukin, ja ainoastaan kerran jouduin tekemään täydellisen "lue kirjaa tää tunti" -hätäratkaisun kun yhden luokan oppilaat eivät lähteneetkään integraatioon, vaan tulivat takaisin tunnille. Ehdin suunnitella tunnit aina edellisen päivän päätteeksi, mikä on minulle riittävästi tällä hetkellä - tuntuisi tyhmältä suunnitella varsinaisia oppitunteja kovin pitkälle, koska se, mitä tunnissa oikeasti saadaan tehtyä riippuu hyvin monesta asiasta. Sen sijaan siihen minun pitää saada jostain kehiteltyä aikaa, että pystyn tekemään pidemmän aikavälin suunnitelmia ja tavoitteita ns. "suurista linjoista" eri oppiaineista eri oppilaiden kohdalla. Se, että luokassa opiskelee monella luokkatasolla olevia oppilaita, tuo tähän omat haasteensa.

Se, mikä teki tästä viikosta rankan, on tuo asia, johon olen aikaisemmissakin teksteisssäni viitannut. Tämän viikon loppupuolella asiaa alettiin ns. "selvittelemään" ja se energia, mitä siihen kuluu, on ihan uskomaton. Ensin se varsinainen selvittelytilanne, ja sen jälkeen vielä "jälkipyykki" luokassa. Onneksi mulla on loistavia työkavereita, joilta oon saanut tukea. Harmi, että mä en voi ottaa niitä mukaan luokkaan taistelemaan mun kanssa, siihen mun tarvii löytää voimat itsestäni ;) Tilanteen käsittely jatkuu ensi viikolla, ja parin seuraavan viikon aikana tässä kai pitäisi nähdä, mitä tässä ruvetaan tekemään. Mun työpaikan vaihtaminen ei kuulemma ole vaihtoehto, vaan se vaihtoehto etsitään muualta.

Mutta koska nyt on viikonloppu, mä suuntaan tallille rentoutumaan. Tällä viikolla tallinollaus on toiminut viime viikkoa paremmin, en ole vielä kertaakaan itkenyt hevosen selässä ;)

Että sellainen keskiviikko

Pitäisi varmaan päättää, että päivitän seuraavan kerran vasta, kun on jotain uutta kerrottavaa. Nyt ei ole. Ahdistaa edelleen, on huono mieli edelleen, luokan "solmukohta" ei ole auennut, on ihan älyttömän kiire enkä ole saanut tehtyä läheskään kaikkia niitä asioita, mitä olisi pitänyt saada tehtyä. No okei, sattui yksi uusi asia - ensimmäistä kertaa koko aikana oli vähän rissausta oppilaiden kanssakin. Huomenna siis liinat kiinni heti aluksi, niin jää mutinat vähemmälle. Etuuksia ja kivaa tekemistä hankitaan kivalla käytöksellä, nyt sitten hankitaan vähän arkisempaa aherrusta.

Onneksi illaksi pääsin juoruamaan ja saamaan nauruterapiaa ystävän kanssa. Muuten ahdistaisi varmaan vielä enemmän.

Tuskainen tiistai

Otsikon tunnelmissa mennään. Oppilaiden kanssa sinänsä meni kivasti, tykkään mun oppilaistani tunti tunnilta enemmän. Kaikki muu on sen saman sekalaisen puuron lisäksi aika ahdistavaa, koska työnjako luokassa ja vastuualueet mättävät, ja niistä rissaaminen syö työaikaa ja ahdistaa minua. Tuntuu, että en saa keskittyä opetukseni suunnitteluun, kun minun pitää perustella koko ajan toimintaani ja ratkaisujani. Se sinällään olisi ihan ok, jos niitä minun perustelujani vain sitten kuunneltaisiin myös...

Äh. Sanotaanko nyt vaikka niin, että en uskonut olevani 1,5 viikon jälkeen näin lähellä työpaikan vaihtamista. Ja se on pelottavaa ja ahdistavaa, koska tykkään meidän koulusta, tykkään oppilaistani ja tykkään opettamisesta. Mutta tämä yksi asia aiheuttaa niin paljon hiertämistä päivään, että tänään en ehtinyt edes kotiin saakka, kun jo itkettiin. Taas.

Nyt en edes sano, että "kyllä tää tästä", kun tuntuu, että "ei se tästä".

Ensimmäinen maanantai opettajana

Oli aika kamala maanantai. Tuntuu, että en muista mitään niistä asioista, joita minun pitäisi muistaa. Tiedän itsekin, että ajatus on tyhmä - muistan paljonkin tärkeitä asioita, osa vaan menee kyllä välillä ohitse kun yrittää tämä paletin kanssa tasapainoilla. Jos muistan viedä lukujärjestykseni luokan oveen, en muista toimittaa erityisruokavaliolomakkeita terveydenhoitajalle. Jos muistan mennä välituntivalvontaan, en muista lähteä ruokailuun. Jos muistan kirjoittaa jollekin opettajalle lapun integraatiotunneista, en muista napata toista välitunnilla hihasta kiinni ja sopia projektiviikoista. Kai se vain on myönnettävä, ettei ihmisen päähän mahdu määräänsä enempää asioita.

Tänään juostessani kolmatta kertaa kansliaan tuomaan jotain niistä kaikista lomakkeista, joita olen juoksuttanut ympäri taloa, kanslistimme kysyi, kuinka jaksan. Meinasin taas ruveta itkemään, kun joku pysäytti noin kesken työpäivän kysymällä jotain noin yksinkertaista. Vastasin, että jaksan minuutti ja hoidettu asia kerrallaan, enkä jaksa ajatella sen pidemmälle. Kanslisti katsoi minua hetken, ja totesi, että ei kuule tule mitään. Juteltiin siinä sitten hetki, ja sain vähän vinkkejä siitä, kenen puoleen voin kääntyä, kun päätän ottaa apua vastaan. Tästä sisuuntuneena marssinkin sen kollegan, jonka tunnein parhaiten, luokse ja sanoin, että olen väsynyt. Sain sympatiaa ja fiksuja sanoja osakseni.

Elsin blogikirjoituksen innoittamana päätin myös lähiaikoina tiedustella meidän koulumme työnohjauksen tilannetta. En tiedä, kuinka hanakasti sitä minulle markkinoidaan, koska olen "vain" määräaikainen (määräaikainen sopimus siis sen takia, että olin epäpätevä silloin, kun hakuaika loppui), mutta aion tiedustella asiaa. Muutenkin pitäisi käydä varmaan rehtorin kanssa juttelemassa ohjaajatilanteestani ja selkiyttämässä sen pelisääntöjä. Vaikeita kysymyksiä siellä, osittain henkilökemiallisia, toisaalta resursseihin liittyviä ja toisaalta ihan vain selkiyttämistä vaativia.

Tänään oli ensimmäinen päivä koulua, kun opetus toteutettiin lukujärjestyksen mukaisesti. Iloista oli se, että oppilaiden integraatiotunnit sujuivat hyvin!

Ensimmäinen viikko

... oli täyttä sekasortoa. Tai ei täyttä, mutta miltei kuitenkin. Juoksin eri opettajien perässä (tai ensin selvitin, miltä mikäkin opettaja näyttää, ja sen jälkeen juoksin perässä) kyselemässä paikkoja oppilailleni yleisopetuksen tunneille, yritin pitää kiinni ajoista (ruokailu, välitunnit, välituntivalvonnat, opekokoukset), ohjata ohjaajiani, monistaa kaikki liput ja laput kotiin ja jossain välissä opettaakin. Täytyy sanoa, että kun perjantain viimeisellä välkällä juoksin suoraan välituntivalvonnasta, jossa minun siis piti olla 20 minuuttia, mutta olinkin 35 minuuttia, koska seuraava opettaja ei tullut "vapauttamaan minua" monistamaan oppilaille lukujärjestyksiä ja palasin luokkaani ja tajusin, että en todellakaan tiedä, mitä teemme kuviksen tunnilla (jonka olisi pitänyt jo alkaa), meinasi alkaa itkettämään. Mutta en itkenyt, vaan sen sijaan keksin muutamassa sekunnissa aiheen, joka motivoi oppilaat työskentelemään koko tunniksi. Hyvä minä.

Eilinen ilta menikin sitten itkiessä. Lähinnä itketti väsymys ja riittämättömyyden tunne, mutta lisäksi myös puhelu, jonka sain oppilaan vanhemmalta aamulla. Onneksi päätin kertoa puhelusta kollegalle, joka osasi lohduttaa, että kyseisellä vanhemmalla on ollut aikaisemminkin tapana soitella tuollaisia puheluita. Silti ensimmäinen suora kritiikki tuntui todella pahalta, varsinkin, kun se oli suunnattu myös minua persoonana kohtaan.

Eilen illalla koin myös aika ainutlaatuisen hetken siinä suhteessa, että itkin hevosen selässä. Ratsastus on toiminut minulla täydellisenä rentoutuskeinona, tapana unohtaa kaikki, jo pitkään. Nyt sitten, kun tunnilla ei homma sujunutkaan, aloin itkeä. Enkä todellakaan sitä, ettei se peris oikein löytynytkään ravissa, vaan jotenkin sain vasta siinä purettua sitä, että nyt on oikeasti paha olo. Sain juuri ja juuri hoidettua hevosen tunnin jälkeen takaisin sisälle ja pääsin istumaan autoon, kun hanat aukesivat ja vain porasin. Oli aivan älyttömän tyhjä olo.

Tänään olemme olleet koko päivän reissussa, ja oli mukava päästä unohtamaan kouluasiat. Tai ainakin yrittää unohtaa ne. Jossain välissä mielessä kyllä pyörähti se, että voi vitsi, ne kirjatkin pitäisi tilata, miten se nyt onnistuu ja se, että en ole suunnitellut kunnolla sitä, mitä maanantaina teemme koulussa, kun en eilen pystynyt jäämään tuntien jälkeen. Mutta niin, päivä kerrallaan nyt. Kyllä tää tästä. Toivottavasti.

Positiivisia asioita jos etsitään, niin mun luokkani pelaa suurista ikä- ja tasoeroistaan huolimatta ihan hyvin yhteen, ja kaikki oppilaat ovat mukavia ja selkeästi haluavat mun kanssa kontaktin. Se on iso asia, vaikka se tuntuukin juuri nyt pieneltä.

Nyt on jo tosi kyseessä

Eilen vesoilimme siis koululla. Kuulin paljon nimiä, joita en muista ja yritin harjoitella pikakirjoitusta opettajainhuoneessa, jotta saisin kirjoitettua ylös kaiken olennaisen. Nimistä en muista edelleen kuin pienen murto-osan (reilusta 30 opettajasta ehkä 7), mutta eiköhän ne sieltä hiljalleen painu mieleen. Iltapäivän saimme käyttää oman luokan kesken syksyn suunnitteluun. Käytännössä käytimme tuon ajan oman luokkamme oppilaiden läpikäymiseen, eli minä olin koonnut HOJKS:ien pohjalta yhteenvedot jokaisesta oppilaasta, ja näitä yhteenvetoja luokassa aiemminkin työskennellyt ohjaaja sitten täydensi varsinkin käytännön näkökulmasta. Tekniikka taisi olla toimiva, ja itselle jäi "muistiinpanot" jokaisesta oppilaasta. Loppupäivän käytimmekin sitten muun muassa pulpettien raahaamiseen uuteen järjestykseen ja muuhun luokan yleiseen järjestelyyn.

Tänään aamulla saapuivatkin sitten jo oppilaat. Ensimmäinen päivä oli... no, ensimmäinen päivä, mutta olen suhteellisen tyytyväinen siihen, kuinka hyvin hajoava paletti pysyi käsissäni koko päivän. Siinä vaiheessa, kun oppilaat olivat lähteneet kotiin, istuin opepöytäni taakse ja huokaisin syvään. Oli aika hyvä, mutta toisaalta tyhjä olo. En taas jotenkin osannut lähteä koululta kotiin, vaikka huomisen tunnit olivatkin jo suunniteltu, vaan päädyin haahuilemaan ympäri koulua. Mikä sinänsä oli ihan hyvä, koska tutustuin samalla muutamaan uuteen ihmiseen ja sain vähän päästettyä ensimmäisen päivän höyryjä ulos. Tuo minun opetustilani on niin "kaukana kaikesta", että aina ei kyllä jaksa juosta välitunnilla opehuoneeseen. Edes ensimmäisenä päivänä.

Iltapäivällä nukuin pari tuntia (viime yönä ei juuri tullut nukuttua) ja pohdin, että aikooko tämä flunssa tulla kunnolla päälle vai ainoastaan kurkistella ovensuussa. Toivottavasti viimeistä, ei huvittaisi ollenkaan sairastaa tässä vaiheessa. Illan olenkin sitten viettänyt lukujärjestyspalettia pyöritellen - ei olekaan ihan yksinkertainen juttu...

Hetki ennen hetkeä

Kohta pitäisi mennä nukkumaan ja sitten lähteä aamulla vesoilemaan koululle. Olo on muuttunut huonommaksi iltaa kohden - onneksi iltasella oli vielä koiran kanssa TOKO -treenit niin vähän pääsi ajattelemaan ihan kaikkea muuta.

Pakkasin juuri aamuksi kaiken valmiiksi. Laitoin laukkuihin ja pusseihin kaikki kotiin raahaamani opeoppaat ja matskut. Ajattelin reteästi vetää pisteen tälle pyörälle heti alkuunsa - en ala raahaamaan noita oppaita kotiin, koska siinä ei ole mitään järkeä. Voisi tehdä hyvää, jos suunnittelisi tunnit ja tekisi materiaalit koululla valmiiksi, ja sitten lähtisi aidosti kotiin. Jotenkin on todella vaikea tajuta sitä, että minä olen nyt ihan oikeasti menossa töihin, eikä kyseessä ole parin kuukauden harjoittelu. Harjoittelujen ajan olen aina jaksanut illat pohtia materiaaleja ja tunteja, mutta nyt pitäisi ihan oikeasti pitää huolta omasta jaksamisesta ja nipottaa hieman vähemmän.

Pelottaa. Ei oppilaat, eikä työkään, vaan se, miten mä jaksan tätä. Tästä syksystä tulee varmaan aika rankka.

Pitäkee peukkuja.

Ihan kohta!

Vietin torstain ja perjantain myös koululla aika tiiviisti. Torstaina lähdin neljän maissa pois ja perjantaina, vaikka lupasin lähteä kolmelta viimeistään, jäin suunnittelemaan niin innolla toisen luokkatilana järjestystä, että lähteminen taas vähän pitkittyi... Olo oli jo paljon parempi kuin keskiviikkona, osittain varmasti sen takia, että pääsin illalla ratsastamaan. Tallilla menikin torstaina, perjantaina ja tänään pitkät pätkät aikaa, kun jäin tekemään hommia ja nauttimaan siitä, kuinka tyhjänä pää on siellä. Kyllä mulla siis selkeästi on oikeus harrastaa noin kamalan kallista harrastusta, en mä muuten pääse irti noista työjutuista. Perjantainakin menin aivan älyttömän väsyneenä sänkyyn, mutta heräsin keskellä yötä ja rupesin miettimään työjuttuja taas ja valvoin niitä miettien tuntitolkulla. Sen takia sitten nukuin illalla kun tulin tallilta ja nyt sitten valvon keskellä yötä...

Tapasin mun luokkaan tulevista kouluohjaajista senkin, jota en ollut aikaisemmin tavannut. Ensi näkemältä vaikutti aivan ihanalta ihmiseltä ja mä uskon, että me tullaan todella hyvin toimeen. Oon nyt tässä tänä iltana vääntänyt mun kouluohjaajille tuollaista yhteenvetoa siitä, mitkä diagnoosit eri oppilailla on, ja mitä se käytännössä tarkoittaa ja mitä luokassa pitää ottaa huomioon. Samalla on toi on auttanut kamalasti omaa jäsentelyä, jotenkin pystyn näkemään koko luokan nyt jotenkin laajemmin ja miettimään niitä käytännön asioita, joita tuossa luokassa pitää erityisesti miettiä.

Huomenna sitten vielä viimeisten asioiden pyörittelyä, hieman laminointia (mä rakastan mun laminointilaitetta niin, että saatan laminoida vahingossa koiranikin) ja henkistä valmistautumista maanantaita varten. Silloin se alkaa.

Ei nyt ihan putkeen mennyt

Ei tosiaan ihan mennyt niin kuin piti tämä mun ensimmäinen työpäivä. Alku vaikutti jopa aika lupaavalta - muutama asia, joita olin ehtinyt miettiä, oli saatu hoidettua ja ensi viikon alku vaikutti paljon selkeämmältä kuin vielä eilen. Sain avaimet ja hipsin yksin luokkaani. Rupesin availemaan kaappeja, ja järkytyin. Monen vuoden kirjat, vihot, monisteet, oppilaiden piirrokset ja kama, mitä luokkaan kerääntyy, oli siellä. Tilaa on muutenkin luokassa vähän, ja tuo hallitsematon tavarapaljous aiheutti aikamoisen shokin. Lisäksi ahdisti todella paljon koskea toisen opettajan tavaroihin ja alkaa niitä läpikäymään sillä mielellä, että jotain laitetaan roskiin. Eiköhän kyseinen opettaja sieltä toki ole ottanut omat tärkeät tavaransa ja paperinsa, mutta kuitenkin...

Sellaista selkeää pesänrakennusvietin heräilyä oli tänään kyllä selvästi nähtävissä - oli aika hurjaa asetella tavaroita paikalle luokassa, josta tulee "mun luokka". Huomenna on varmasti muutenkin jo parempi mieli, kun nyt tiedän, mistä hommia jatkaa. Eniten ärsyttää se, että tämän "takapakin" (minulla menee loppuviikko siivoamiseen sen sijaan, että voisin suunnitella ensi viikon tunteja) takia minä en sitten pääsekään ensi viikonloppuna odotettuun ja kaivattuun reissuun. Veetuttaahan se, mutta voin vain kuvitella, kuinka paljon ahdistaisi aloittaa ensi viikolla työt valmistumattomana, joten näin sen nyt on kai sitten mentävä.

Huomenna toivottavasti paremmilla fiiliksillä.

Huomenna...

... minä käyn vihdoin kirjoittamassa työsopimukseni ja pääsen samalla myös valmistelemaan luokkaani. Kaikki ei ole syksyn ja koulun aloituksen suhteen nyt todellakaan "mennyt niin kuin Strömsössä", mutta niistä asioista en viitsi sen tarkemmin tänne kirjoitella tuon tunnistamisvaaran kannalta. Sanotaan vaikka niin, että monella tapaa olen tässä saanut huomata, ettei erityisopetusta taideta pitää kovin tärkeänä osana koulun toimintaa. Harmittaa ennen kaikkea oppilaiden puolesta, minä sopeudun kyllä näihin taas kerran muuttuneisiin järjestelyihin hyvin paljon helpommin kuin he.

Nimeni löytyi koulun nettisivuilta, joten kai se nyt sitten on virallista, että minä siellä ihan oikeasti opetan, eikä tämä ole mikään vitsi koko homma. Vähän on sellainen olo, että voisin paeta aroille erakoksi, mutta ehkä mä jään katsomaan, mitä tästä sopasta tulee.

Tähän ärsytykseen, näihin tunnelmiin. Palaamme huomenna.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty - onhan?

Niin se vain kai sitten on, että stressi helpottaa, kun alkaa hommiin. Potkaisin tiistaina oikein kunnolla tuntisuunnitelmat ja materiaalin valmistamisen käyntiin. Sain hyvin tunteja suunniteltua ja ensimmäistä viikkoa ideoitua. Se, kuinka homma toimii käytännössä, onkin sitten ihan eri tarina - mutta toisaalta mä olen aina ollut sellainen ihminen, joka toimii paremmin nopeita ratkaisuja tehdessään kuin ennalta suunnitellessaan. Jo harjoitteluissa huomasin kamalan voimakkaana sen, että jännitin jonkun tehtävän sujumista ja harjoituksen onnistumista ihan kamalasti kotona ennakkoon, mutta sitten siinä kyseisessä tilanteessa, vaikka kaikki olisi mennyt persiilleen, ei ahdistanut, vaan tilanteen oikaisu tuli ihan selkärangasta. Parempi tietysti näin päin, kuin toiste päin.

Maanantaina pitäisi varmaan soitella rehtorille ja kysellä miten siellä on ihmisiä koululla, että pääsen valmistelemaan luokkaani ja saan avaimet. Sitten on muutama päivä aikaa laittaa kaikki valmiiksi ensimmäistä viikkoa varten, sillä viimeisen viikonlopun ennen koulun varsinaista aloitusta vietän aivan muissa ajatuksissa, täysillä rentoutuen kavereiden kanssa. Veikkaan, että se on ihan hyvä vaihtoehto, tuulettaa kunnolla päätä ennen erittäin stressaavaa ensimmäistä työviikkoa. Huh kun jännittää.

Olen nyt noista suunnittelemistani tunneista pyrkinyt tekemään sellaisia, että hätätapauksessa myös kouluohjaajat pystyvät pitämään ne yksin. Sinänsä kyllä tiedän, että ohjaajat ovat niin päteviä, että pystyvät kyllä vallan hyvin "heittämään päästään" oppitunnin, mutta ainakin näin aluksi vastustan sitä ihan ideologisista syistä - ohjaajalle ei makseta tunnin valmistelusta eikä se ole hänen vastuullaan muutenkaan. Eli siis ensimmäistä viikkoa varten pyrin varautumaan kaikkeen ja suunnittelemaan asiat huolella. Luultavasti tosin vain huomatakseni, etten osannut puoliinkaan tärkeistä asioista varautua ;) Mutta vain kerranhan sitä saa uransa aloittaa ja olla "luvan kanssa" täysin tietämätön.

Tänään purkamaan stressiä sillä parhaalla mahdollisella tavalla - kouluratsastuksella.

Paniikki

Viikon päästä mun työsuhteeni on jo alkanut. Ja kahden viikon päästä tähän aikaan mun ensimmäinen tuntini on menossa. Ihan käsittämätön ajatus. Jännittää aivan tajuttomasti aina, kun ajattelen asiaa - joten olen käsitellyt asiaa suunnilleen niin kuin tähänkin asti, eli ollut ajattelematta sitä. Käsittelytapana ei ehkä se kaikkein hedelmällisin...

Sen verran olen saanut tehtyä, että olen luonut ensimmäisen viikon summittaisen lukujärjestyksen kaikille oppilailleni. Tämä oli aikamoista palapelin kasaamista, koska opetan useampaa luokka-astetta. Yksinkertaisintahan homma olisi toteuttaa niin, että kaikki luokka-asteet tekisivät samaa oppiainetta, mutta eri kirjoista, samaan aikaan. En kuitenkaan halunnut lähteä siihen, vaan teen mieluummin niin, että korkeintaan kahdella luokalla on samaan aikaan matikkaa/äikkää. Nuo aineet ovat ne, joissa oppilaat eniten tarvitsevat tukea (no, englannin jälkeen - mutta sitä en aio ensimmäisellä viikolla pitää ollenkaan).

Nyt siis pitäisi enää suunnitella kaikki ensimmäisen viikon tunnit... Minulla on käytössä kaksi kouluohjaajaa, joten heidänkin työnkuvaansa pitäisi hieman miettiä. Toisaalta se muodostetaan kuitenkin vasta silloin, kun pääsemme yhdessä suunnittelemaan syksyämme. En tosin tiedä, tulevatko kouluohjaajatkin päivää ennen koulun varsinaista aloitusta koululle - en muistanut kysyä sitä keväällä.

Työsopimusta ei ole vieläkään näkynyt, mutta palkkapäiväni sain palkanlaskusta tarkistettua. Olen tuon työsopimuksen perään kysellyt monta kertaa, eikä siellä kai mitään ongelmia ole - henkilö X ei vain ehtinyt tehdä sitä ennen kesälomaansa. Rehtori myös lupasi lähetellä postia heinäkuun aikana syksyyn liittyen, mutta eipä ole vielä tullut. No, onhan tässä vielä heinäkuuta jäljellä ;)

Jos ei tästä papatuksesta vielä selvinnyt, niin jännittää aivan käsittämättömän paljon.

Ja niin se aika rientää...

... syksyn ajattelemista vältellessä. Heräsin tänään siihen ajatukseen, että koulujen alkuun on enää kolme viikkoa aikaa. Ja työttömyyttä minulla on edessä kaksi viikkoa, koska työsuhteeni alkaa viikkoa ennen kuin koulut virallisesti alkavat. Elokuun alussa aion suunnata koululle tutkimaan, millaiset opetustilat sinne on minulle saatu aikaan. Tilat nimittäin muuttuvat kohtuullisen radikaalisti niistä, joissa keväällä opetus tapahtui, kun kävin luokkaan tutustumassa.

Muutto on nyt edennyt siihen pisteeseen, että olen vihdoin nukkunut pari yötä uudessa kodissa. Kaikki tavarat eivät ole vielä löytäneet paikoilleen, mutta edistystä tapahtuu joka päivä. Koirien kanssa olen myös aloittanut tutustumisen uuteen asuinalueeseemme. Alue on minulle täysin tuntematonta, vaikka kaupunki onkin ennestään tuttu. Vanhaa harrastustani ratsastusta olen myös viritellyt uudestaan eloon. Lähinnä rahallisista ja aikaan liittyvistä syistä ratsastus jäi sivuun pitkäksi aikaa, mutta nyt olen löytämässä sen uudelleen elämääni. On ollut uskomatonta huomata, kuinka tutulta ja taivaalliselta tuntuu olla taas hevosen selässä. Samalla mietin harrastusta myös ammattini puolesta - tarvitsen todella jonkun harrastuksen, joka repäisee minut kunnolla koulumaailmasta pois. Sen takia viikonlopun aloittaminen ratsastustunnilla tuntuu varmasti upealta.

Mitäs muuta. Ei ole oikein ollu intoa tähän blogiinkaan kertoa tekemisistäni, kun ne eivät oikein mitenkään liippaa koulumaailma ;) Nyt olisi tarkoitus ensi viikolla saada työhuone siihen kuntoon, että voin tänne levitellä ne tavarat, joita tarvitsen syksyn materiaalejen ja tuntisuunnitelmien tekoon, ja oikeasti ryhtyä hommiin. Katsoo nyt, kuinka käy.

Kommentit muuten kannustavat päivittelemään useammin, eli jätä ihmeessä merkki siitä, jos kävit lukemassa!

Huh hellettä...

Onneksi tulevaan ammattiuraani ei kuulu työskentely kesällä, olisin nimittäin ihan kamala opettaja aina kesäkuukausien hellepäivät... Kestän kuumuutta hirveän huonosti, tulen tuskaiseksi ja ahdistuneeksi, kun lämpötila kipuaa hellelukemiin. Tänään olen käynyt jo kolme kertaa kylmässä suihkussa, ja nyt on taas sellainen olo, että voisi taas mennä. Olen äärettömän pahalla päällä, kärttyinen ja tuskainen. Eli onneksi oppilaat eivät joudu kestämään minun kiukutteluani tämän asian takia. Tulen siis kiukuttelemaan koulussa ihan muista syistä johtuen, heh.

Muutto on edennyt hyvin nihkeästi. Osa syy on sään, osa taas muiden asioiden. Entiset asukit olivat jättäneet asunnon yksinkertaisesti oksettavaan kuntoon, joten ensimmäiset kolme päivää meni paikkoja kuuratessa. Nyt tavaraa pystyy jo pistämään kaappiin. Sen sijaan esimerkiksi lattioita ei ole vieläkään siivottu, koska päätimme siirtää niiden raikkoamista siihen, kun asunto on myös maalattu ja tapetoitu. Tämä tapahtunee jossain vaiheessa tätä kuuta, eli varsinainen muutto siirtyy edelleen. Tällä hetkellä punkkaamme äitini luona siirtäen tavaroita pikku hiljaa uuteen asuntoon ja laittaen paikkoja hiljalleen kuntoon. Uusia huonekaluja on myös osteltu hiljalleen, ja nyt alkaakin kaikki tärkeimmät olemaan kasassa.

Suurimman järkytyksen koin siinä vaiheessa, kun tajusin, kuinka kalliita sängyt ovat! En ole koskaan joutunut ostamaan sänkyä, vaan olen kuljettanut sitä sänkyä, jossa nukuin aikanani kotonani mukana. Nyt sitten piti ostaa uusi. Oli kyllä hankala prosessi, käytettyinä ei oikein ok-kuntoisia löytynyt ja uudet olivat todella kalliita. Lopulta sain kuitenkin kivan sängyn ihan suhteellisen hyvään hintaan.

Ehkä tämä tästä. Hyvä puoli siinä, että on (liikaa) tekemistä on se, ettei ehdi ajatella ensi syksyä. Paitsi nukkuessaan...

Muuttojuhannus

Tänään oli viimeinen työpäiväni - loppukuun olen kesälomalla ja heinäkuun ensimmäisenä päivänä siirryn sitten työttömäksi kuukauden ajaksi. Tuossa mietin, että taidan olla ensimmäistä kertaa elämässäni virallisesti työtön - vai pitäisikö sanoa "töiden välissä" ;) 1.8. alkaakin sitten uusi työsuhteeni, joka ihanasti kattaa myös ensi kesän, eli ensi kesänä en ole työtön työnhakija. Ihanaa.

Tänään keskustelin muutaman juuri valmistuneen opiskelijakaverini kanssa, ja niin ne palaset tuntuvat vain joka puolella loksahtaneen kohdalleen, vaikka vielä muutama kuukausi sitten koko valmistumisrumba näytti yhdeltä hullunmyllyltä. Kaikilla on töitä, useimmilla koko ensi lukuvuoden sijaisuus, joillain jo virkojakin. Useat ovat saaneet myös haluamallaan tavalla jäädä alueelle, jossa opiskelimme - se on hienoa, koska vielä muutama kuukausi sitten tosiaan näytti siltä, että töitä saadakseen täältä täytyy muuttaa muualle, ainakin hakemaan kokemusta. Ei näköjään pidäkään.

Minä sen sijaan lähden vapaaehtoisesti. Tämä juhannus menee laatikoita pakatessa ja ensi viikolla lähdemme sitten uuteen kotikaupunkiimme ja uuteen kotiimme. Olen yrittänyt järjestellä tavaroita mahdollisimman fiksusti niin, että mm. ensi syksyä varten tarvitsemani roippeet olisivat samassa laatikossa, mutta aikamoiseksi sekasorroksi tämä pakkaaminen uhkaa kääntyä... No, nyt on aikaa, kun kaupunki hiljenee muiden hilpastessa mökkimaisemiin.

Työsopimuksen perään soittelin eilen. Kävin kuun vaihteessa näyttämässä tutkintotodistukseni koulutoimistossa ja sopimuksen piti tulla ennen juhannusta. Soitin sen perään tosiaan eilen, eikä onneksi siinä mitään sekaannuksia ole, asiaa hoitava ihminen ei ole vain ehtinyt tehdä sitä. Sopimus saapuu kuulemma heinäkuun lopussa ja palkka tulee elokuussa normaalisti ;) Eli tärkeimmät asiat ovat hoidossa.

Hyvää juhannusta kaikille!

Ahdistuskarvapallo

Olen käyttänyt lähes kaiken ajan, jonka vietän hereillä (ja itse asiassa myös osan siitä ajasta, jonka vietän nukkuen) ensi syksyn pohdintaan. En tiedä, kuinka saisin itseni rauhoitettua sen tiedon äärelle, että ensi syksy tulee, ja siitä selvitään sitten kun se on kohdalla. Murehtiminen tuskin mitään muuttaa, vaikka toisaalta tässä asioita pyöritellessä on myös moni asia ja ajatus selkiytynyt. Erityisesti apua on ollut siitä, että omia ajatuksia on päässyt vielä toistaiseksi välillä reflektoimaan työkavereiden ja opiskelukavereiden kanssa. Kohta tosin pitäisi oikeasti pystyä päästämään näistä asioista hetkeksi irti, jotta voisin viettää hetken kesälomaa.

Tämän kaiken pohdinnan keskellä olen jo mm. ehtinyt epäillä sitä, onko minusta ylipäätään opettajaksi sekä sitä, onko minusta juuri tämän kyseisen luokan opettajaksi. Epävarmuus tuntuu lisääntyvän sitä mukaa, mitä enemmän mietin asioita. Sinänsä se ei ole yllättävää, sillä olen aina ollut ihminen, jolle tieto todellakin lisää tuskaa. Mitä enemmän minulla on aikaa märehtiä, sitä enemmän ongelmia ehdin kehitellä. Tällä hetkellä mielessä pyörivät muun muassa seuraavat asiat:

1. Miten käytännössä toteutan kahdessa eri luokkatilassa tapahtuvan opetuksen? Ja haluanko todella toteuttaa opetuksen kahdessa eri luokkatilassa? Opetusta näin on suositeltu minulle, mutta en ole vielä varma, pidänkö sitä itse parhaana ideana. Jotenkin tuntuu, että minulla menee aika siihen, että ravaan tilasta toiseen, jos todella opetan kahdessa eri luokkatilassa. Ideana olisi siis järjestää oppilaani kahteen luokkatilaan niin, että osa oppilaista työskentelisi toisessa luokkatilassa ja osa toisessa. Tähän järjestelyyn ollaan ajautumassa sen takia, että minulla ei ole riittävän isoa ja toimivaa luokkatilaa kaikille oppilaille, koska kyseiselle yhdysluokalle ensi syksynä tulevat oppilaat tarvitsevat runsaasti tilaa ja mahdollisimman rauhallisen ympäristön. Itseäni kuitenkin luokan "hajottaminen" mietityttää vieläkin, enkä tiedä, haluanko ryhtyä siihen. Toisaalta en myöskään tiedä, onko minulla muuta mahdollisuutta.

2. Oppimateriaalin valmistus. Alanko nyt työstämään "helpotettua" materiaalia syksyksi lukuaineista, vai jätänkö asian pohtimisen syksylle. Silloin tosin on riittävän paljon muutakin pohdittavaa, eli jos aion tehdä materiaalia, se kannattaisi varmaan tehdä nyt.

3. Mitä ihmettä teen ensimmäiselle viikolla (ks. viime postaus)? Pitäisi varmaan oikeasti alkaa hahamotella jotain viikkosuunnitelmaa, että siihen saisi jotain järkeä.

4. Lisäksi henkilökemiat mietityttävät. Miten tulen toimeen luokkani avustajien kanssa, entä muiden opettajien? Mistä minä tiedän, mitkä tuolit opettajainhuoneessa ovat varattuja ja mikä eivät? Mistä voi tietää, kenen kanssa opettajainhuoneessa voi keskustella ja kuka suhtautuu hyvin integraatiokokeiluihin? Miten vanhemmat ottavat vastaan tällaisen juniorin?

5. Mitä ihmettä mä teen sitten, jos huomaan, että olen monta vuotta ravannut sellaisen unelman perässä, joka ei lopulta olekaan sen arvoista?

--

En oikeasti ole näin epätoivoisessa tilassa, kuin miltä tekstini perusteella voisi kuulostaa. Jännitys yhdistettynä väsymykseen ja aivojen ylikierroksilla pörräämiseen vain synnyttää ajatuksia, joita ei pitäisi jäädä märehtimään. Hyvin mä pärjään, uskokaa vaan. Mäkin melkein uskon.

Tänään kävin töiden jälkeen pyörimässä kaupunginkirjastossa opetuskirjallisuuden hyllyjen välissä. Sisäinen tieteellinen tutkijani miltei potki minua haaruksiin, kun kääntelin käsissäni PS-kustannuksen oppaita arvioinnista, luokkahengen luomisesta ja inkluusiosta. Kaipasin jotain voimauttavaa ja helppoa lukemista, ja päädyin nappaamaan mukaan Aino Kontulan Opettajan selviytymisoppaan ja Reetta Vehkalahden Kehu lapsi päivässä -kirjan. Kontulan kirjaa olen jo selaillut ja olen hieman pettynyt - takakannen perusteella odotin jotain oivaltavampaa. Mutta toisaalta, niin minäkin kuvittelin kirjoittelevani tähän blogiini kovinkin oivaltavia ajatuksia, mutta toisin taisi käydä ;) Tällä hetkellä tänne tulee vain oksennettua parin päivän välein pieni ahdistuskarvapallo ja jatkettua matkaa sen enempiä selittelemättä.

Joten nyt, karvapallon kakomisen jälkeen, matka jatkuu taas.

Menen syksyllä koululle, ja sitten.... ??

Asia, mikä minua on mietityttänyt viime päivien aikana, on yllättävän käytännönläheinen. Ajattelen yleensä asioita suhteellien teoreettisesti, enkä turhia stressaa käytännön toteutusta (eikös muuten olekin hirveän hyviä ominaisuuksia opettajalle, heh heh). Nyt olen kuitenkin huomannut miettiväni ensi syksyä ja ensimmäitä kouluviikkoa hyvinkin voimakkaasti käytännöstä käsin. Mielessäni pyörii yksinkertainen kysymys: mitä ihmettä mä teen ensimmäisellä kouluviikolla? Ihan jotenkin älytöntä, että tällainen mietityttää näin paljon, mutta kyllä se mietityttää. Jos olisin lähdössä luotsaamaan yleisopetuksen luokkaa, tietäisin suunnilleen, mistä lähtisin liikkeelle. Nyt paletissa on niin monta liikkuvaa osaa, että suunnittelu on vaikeaa. Osa oppilaista tarvitsee rutiineja, tuttuja ihmisiä ja asioita ympärilleen, jotta oleminen onnistuu. Syksyllä heillä vaihtuu ihmiset ja tilat ympärillä, joten edes rutiini ja rauhallisuus pitäisi taata. Aloitanko siis hommat syksyllä niin, että ensimmäisellä tunnilla otetaan tuttu oppikirja esille ja siitä lähdetään? Toisaalta taas haastetta tuo myös se, että opetan montaa luokkatasoa, joissa opiskelee hyvin erilaisiin asioihin erityistä tukea tarvitsevia oppilaita. Kaikki oppilaat eivät myöskään pysty opiskelemaan samassa luokkatilassa keskenään, eli sekin tulee ottaa huomioon...

Onhan tässä aikaa miettiä vielä. Ja luultavastihan se menee niin, että on turha tehdä kamalasti hienoja suunnitelmia, kun oppilaiden sen hetkinen fiilis kuitenkin määrittelee sen, mitä siellä luokassa pystyy tekemään. Ensimmäinen viikko on tosiaan minun luokkani suhteen tietynlainen erikoisviikko, koska myöhemmin oppilaista osa on useissa aineissa integroituna yleisopetukseen, mistä johtuen minulla on paremmat mahdollisuudet yksilölliseen opettamiseen.

Jatkan siis pohtimista matematiikan tehtävien ja tutustumisleikkien välillä. Ja jos jollakulla on ajatuksia ensimmäiseen viikkoon liittyen, kommentoikaa! Noviisi kaipaa apua.

Ihanat, kamalat opeoppaat

Käväisin tulevalla koulullani juttelemassa rehtorin kanssa (kollegat olivat jo kesälomilla) ja hakemassa kesälainaan opeoppaita. Luokassa pyöriessäni yritin epätoivoisesti päätellä, mitkä opeoppaat olisivat kaikkein järkevimmät ottaa kotilainaan ts. mihin aineisiin suunnittelutyötä on eniten. En oikein päässyt mihinkään järkevään tulokseen, joten otin mukaan vain muutaman ryhmäytymistä käsittelevän oppaan, jotka löysin kaapista (toivottavasti ne eivät olleet luokan edellisen opettajan omia, rehtori ainakin sanoi, että kaikkea luokassa olevaa saa lainata) ja lisäksi äidinkielen opeoppaat kaikille opettemilleni luokkatasoille, sekä viitos- ja kuutosluokkalaisten historian opeoppaat.

Nuo historian oppaat otin ihan vain sen takia, että harjoitteluissani olen tutustunut kyseiseen kirjasarjaan, ja todennut sen hankalaksi käyttää niiden oppilaiden kanssa, joilla on lukemisessa ongelmia. Tekstit sinänsä ovat mielenkiintoisia, mutta tekstimassa on hankala hahmottaa ja tekstin pääkohtien erottaminen tekstistä on vaikeaa. Tekstiä on myös minun tulevat oppilaani huomioonottaen yksinkertaisesti liikaa, ja sanasto on liian haastavaa. Nyt siis palloilen käytännössä kahden mahdollisuuden välillä:

Mahdollisuus nro. 1: Työstän oppikirjan perusteella yksinkertaistetun materiaalin oleellisimmista aiheista, käyttäen oppikirjan rakennetta tukena. Työskentelytavaksi muodostuisi luultavasti monisteiden liimailu vihkoon, eli tekisimme uuden "oppikirjan" monisteista vihkoon.

Mahdollisuus nro. 2: Oppikirjan heittäminen taka-alalle ja OPS:in kaivaminen esiin ja täysin oman materiaalin muodostaminen opetussuunnitelman perusteella. Tämä olisi ehdottomasti työläämpi, mutta itseäni inspiroivampi vaihtoehto. Toisaalta taas oppilaiden integroiminen voi tätä kautta hankaloitua, jos päädyn käymään asiat eri järjestyksessä kuin kirjassa, jota yleisopetuksessa seurataan.

Lisäksi huomasin, että minun on kyllä tehtävä uudet kokeet oppilaille... Tuon kirjan valmiskokeet perustuvat pitkälti ns. "nippelitiedolle" ja suuremmat kokonaisuudet jäävät kaukaisiksi. Kuka esimerkiksi muistaa googlettamatta, miten Aleksanteri Suuren elämään liittyivät sanat Siwa ja Gordion? ;) Mä uskon, että yksittäisten faktojen ulkoluvun ajan pitää olla yksinkertaisesti ohi. Oppilaat eivät tarvitse nippelitietoa päähänsä, vaan paremminkin taitoja etsiä tietoa, kun sitä haluavat. Jostain pitäisi vielä taikoa myös sitä innostusta, että tietoa haluttaisiin...

Olen niin inspiroitunut suunnittelemaan ensi syksyä, etten malttaisi millään käydä enää (nykyisessä) työssänikään. No, eiköhän se nenä pyyhitä aika tehokkaasti syksyllä heti ensimmäisenä. Sain muuten rehtorilta myös tiedon luokka-avustajistani - ja kaksi niitä tulee, jes!

Niin missä ne vammasten opettajat opiskelevat?

Tuli tuosta yhteen merkintään tulleesta kommentista mieleen, että voisin jossain välissä kirjoitella siitä, mitä kaikkea erityisopettajan opinnot sisältävät. Sen takia, että minusta on mukava puhua omista asioistani, mutta myös sen takia, että tuntuu, että erityisopettajien koulutus on monelta kantilta aika tuntematonta aluetta monille. Eilen asuntonäytössä vuokrafirman edustaja oli yllättynyt siitä, että myös erityisopettajat opiskelevat yliopistossa. Eikä hän ole ensimmäinen ihminen, jonka kohdalla kyseisenlaiseen ihmetykseen olen törmännyt. Ehkä tämä johtuu siitä, että erityisopetus nähdään usein olevan suoraviivaisesti kehitysvammaisten opetusta, ja siitä taas ajatellaan, että sitä voisi tehdä vähemmälläkin koulutuksella.

Nyt on sitten asuntokin katsottuna - ja mukava onkin!

Muutosta ilmassa

Kävin alkuviikosta työkaveriporukalla syömässä ja juomassa ulkona onnistuneen projektin päätteksi. Keskustelu pyöri suurelta osin erityispedagogiikan, opettajana toimimisen ja opiskelun kentällä. Valkoviini siivitti minut ja muutkin peilaamaan omaa elämää ja asioita, joita haluaa vielä saavuttaa. Olen vasta nyt viimeisen vuoden aikana tajunnut, kuinka paljon minua harmittaa se (oikeasti harmittaa!), että valmistuin näin nopeasti ja "yllättäen". Olisin ehkä tarvinnut vielä aikaa oppimieni asioiden prosessoimiseen ja kasvuun omaa opettajuutta kohti. Toisaalta, ehkä yliopiston onkin tarkoitus antaa vain tulentekovälineet - sen jälkeen tulee itse sytyttää se nuotio ja pitää huolta siitä, ettei tuli pääse sammumaan. Ehkä sitä ei tässä vaiheessa voi muuta kuin vain lähteä opettelemaan opettajana olemista kouluarkeen.

Yksi haave on koko ajan kirkastunut, ja se on se, että haluan vielä jossain vaiheessa jatko-opiskella ja mahdollisesti kirjoittaa väitöskirjan. Olen työni takia tehnyt paljon yhteistyötä erityispedagogiikan tutkimuksen kentällä työskentelevien ihmisten sekä jatko-opiskelijoiden kanssa, ja tutkimus vaikuttaa sitä kiinnostavammalta, mitä enemmän sitä seuraa. Toisaalta myös polte päästä kokeilemaan siipiä kentälle on kova - joten siitä nyt ainakin aloitetaan. Erityisen tärkeää se on sen takia, että ehkä kokemuksen kautta minun on mahdollista kirkastaa itselleni sitä, mitä minä ihan oikeasti haluaisin sitten tutkia. Nyt minulle on jo väläytelty mahdollisia aiheita, mutta mikään niistä ei tunnu omalta.

Jos opetustyö vie mennessää ja tutkimushaaveet jäävät taka-alalle, sekin sopii. Olisi ainakin helpompi järjestää elämänkulku, koska silloin minun ei tarvitsisi järjestellä elämää uudestaan tänne monen sadan kilometrin päähän. Kun ne omat valinnat vielä vaikuttavat muihinkin ihmisiin...

Huomenna olisi tarkoitus mennä katselemaan vuokra-asuntoja. Kuukauden päästä pitäisi olla jo kamat muutettuna uuteen asuntoon. Huhhuh. En tiedä, tuleeko minun ikävä opiskelupaikkakuntaani, mutta ihmisiä yliopistolta ja työkavereitani ainakin tulee. Ehkä kaupunkiakin. Hitusen.

Monisteita, kuvakommunikaatiota ja sosioemotionaalista kehitystä

Kävin eilen lävitse koko illan kansioihin ahdettuja opiskelumonisteitani. Etsin niiden joukosta niitä papereita, joissa olisi jotain vinkkejä ensi vuotta varten ja samalla yritin järjestellä niitä järkevästi. Siirsin muun muassa puheopetuspaperit omaan kansioon, jota en raahaa työpaikalle ensi syksynä - minusta kun ei ainakaan nyt ole tulossa laaja-alaista erityisopettajaa. Sen sijaan napsin puheopetusmonisteiden joukosta ne muutamat monisteet, joissa kerrotaan kuvakommunikaatiosta. Lisäksi yritin kaivaa esille monisteita, joissa käsiteltiin sosioemotionaalisen kehityksen tukemista (eli siis tunne-elämään ja käyttäytymiseen liityviä asioita), mutta en oikein löytänyt. Eipä niitä paljoa käsiteltykään.

Olen miettinyt paljon lähiaikoina kuvakommunikaation käyttöä, koska olen kuullut, että nuorimmat luokkani oppilaat luultavasti hyötyisivät siitä paljon. Suulliset ohjeet menevät heiltä usein ohitse ja päivään luotava järjestys on erittäin tärkeää. Kuvien avulla sitä olisi mahdollista käydä lävitse. Kuvakommunikaatio on kuitenkin itselleni suhteellisen vieras alue, ja kuvien käytöönotto mietityttää. Koulussa ei tällä hetkellä ole mitään lisenssiä kuviin, joten esimerkiksi Pictogrammit sekä PCS-kuvat ovat tästä syystä poissuljettuja vaihtoehtoja, koska niihin tarvitsee lisenssin. Ja jotenkin voisin veikata, että rehtorilta ei liikene rahaa lisenssiin. Joten olen siis tutkinut Papunetin (linkki tuolla sivussa) ilmaisia kuvagallerioita ja pohtinut, että niistä pitäisi yrittää muodostaa sopivia. Ongelmaksi tulee se, että en tiedä, millaiset kuvat olisivat hyviä. Asiantuntijaa vaivatessani sain vastauksen, että oppilaani huomioonottaen saattaa olla, että he "häiriintyvät" liikaa väreistä, eli yksinkertaiset mustavalkoiset kuvat olisivat parhaita. Mutta ne ovat niin tylsiä! Lisäksi minua mietityttää koko kuvien käyttö - opinko käyttämään niitä luontevasti niin, että niistä tulee osa kommunikaatiota. Ovatko kouluohjaajat halukkaita harjoittelemaan uuden tyylin? Haluavatko oppilaat oppia?

Toinen asia, mitä olen pyöritellyt paljon, on jonkun sosioemotionaalista kehitystä tukevan ohjelman pyöräyttäminen käyntiin heti syksyllä. Etsinnöissä olisi siis joku ohjelma, joka auttaisi tunnistamaan omia tunteitaan, toisten ihmisten tunteita, sekä mahdollisesti ratkaisemaan ristiriitatunteita. KiVa Koulu materiaalit koululla kuulemma on jo valmiina, mutta niitä on ainakin osan oppilaista kanssa käytetty jo paljon. Toisaalta tuollaisen ohjelman suunnitteleminen ei sinänsä olisi vaikeaa itsekään, mutta menisihän siinä aikaa... Tarvitsee siis jatkaa valmiin ohjelman metsästystä.

Mitäs muuta. Tällä viikolla pitäisi käydä hakemassa muutama opettajan opas kesälainaan koululta. Toivon todella, että myös otan vain "muutaman", enkä kaikkia...

Polkuni työpaikalleni

Viime vuoden loppupuolella, aika tarkasti joulun ja uuden vuoden välisenä aikana heräsin huomaamaan sen, että opiskeluni olivat oikeasti loppumassa lähiaikoina ja töitä pitäisi keksiä. Niinpä siis vuodenvaihteen jälkeen selasin monta kertaa päivässä työvoimatoimiston sivujen uudet työpaikat. Valitsin paikkakunnan, johon päätin rakentaa elämäni seuraavasta syksystä alkaen. Tämän jälkeen laitoin hain järjestelmällisesti lähes kaikkia erityisluokanopettajan ja laaja-alaisen erityisopettajan paikkoja noin 50 kilometrin säteellä tuosta kaupungista. Jätin hakematta ainoastaan niihin luokkiin, joiden oppilaskunta koostui ainoastaan kehitysvammaisista tai autisteista - en kokenut, että minulla on näissä luokissa opettavalta opettajalta vaadittavia taitoja. Hakemuksia pistin yhteensä parikymmentä, ja hetken päästä alkoi myös haastattelukutsuja tulemaan. Ehdin käydä yhteensä kolmessa haastattelussa.

Ensimmäistä haastattelua jännitin aivan kamalasti. Ei se olo niissä myöhemmissäkään mitenkään erityisen rentoutunut ollut, mutta tuolla kertaa meinasin oksentaa koulun parkkipaikalle. Haastattelu oli kuitenkin kokemuksena todella positiivinen - vaikka meillä ei selvästi ollut rehtorin kanssa ollenkaan samanlaiset näkökulmat erityisopetukseen, oli mukava jutustella. Tiesin jo haastattelusta lähtiessäni kuitenkin, että tuskin viihtyisin tuossa koulussa. Valinta ei siis osunut minuun tuon paikan kohdalla.

Järjestyksessä toinen haastatteluista oli aika erikoinen. Meillä oli (jälleen) hyvin erilaiset näkemykset erityisopetuksen luonteesta rehtorin kanssa, ja saimme jopa hieman kinaa aikaiseksi, kun minä en suostunut myöntämään, että olen valinnut lähtökohtaisesti vaikeamman ammatin itselleni kuin luokanopettajat. En suostunu myöntämään sitä, koska en aidosti näe asiaa niin! Työtehtävä on jonkin verran erilainen, mutta hyvin paljon myös samanlainen erityisopettajalla ja luokanopettajalla. Oppilaita molemmissa ammateissa kohdataan työkseen, ja ongelmia ja vahvuuksia on sekä niillä oppilailla, jotka ovat yleisopetuksessa, kuin niillä, jotka ovat erityisopetuksessa. Haastattelu oli aika takkuamista, enkä voinut välttyä siltä tunteelta, että tähän tehtävään toivottiin kokeneempaa opettajaa, jota Siperia olisi opettanut minua enemmän. Sellaista tyyppiä, jonka nenä on jo pyyhitty, ja jonka jalat ovat tiukemmin maassa kuin minulla. Sellaista, josta "ylimääräinen" ideologia on varissut jo pois. Olisin sellaista mahdollisesti osannut esittää, mutta en halunnut. Minulle luvattiin laittaa tekstari seuraavalla viikolla siitä, kuinka kävi ;) Sainkin seuraavalla viikolla tekstarin, jossa kerrottiin, että virka menee uudestaan hakuun. Ylläri.

Kolmas haastattelu oli sellainen, että siitä jäi yksinkertaisen hyvä mieli. Juttelimme miltei pari tuntia valitsijoiden kanssa erityisopetuksen strategiasta, erityisopetuksen suhteesta yleisopetukseen, inkluusiosta ja koulumaailmasta noin yleensä. Poistuin haastattelusta hymy huulilla, ja totesin perheelleni, että tuonne minä haluaisin töihin.

Seuraavalla viikolla tulikin sitten soitto, että minut on valittu juuri tuonne kouluun, jonne halusinkin, erityisluokanopettajaksi. Fiilis oli uskomaton, kun työpaikkaa tarjottiin jo ennen valmistumista ja käytännössä nollatyökokemuksella (opetustöistä). Nyt sitten pitää vain odotella, että se Siperia opettaa ;) Tuolta kakkoshaastattelustakin soiteltiin vielä keväällä perään, olisi ollut sielläkin kuitenkin kai kiinnostusta palkkaamiseen. Ilmoitin sinne, että olen jo saanut paikan. Myös haastattelukutsuja on tippunut nyt tuon yhden paikan saamisen jälkeen - niistä kaikista olen kieltäytynyt, kyllä tämä nyt on se suunta, johon ensi vuonna mennään.

Mitä kerron ja mitä en

Tämä blogi syntyi oikeastaan sen takia, että en ole etsinnöistäni huolimatta löytänyt blogia, joka kuvaisi elämänmakuisesti kouluelämää ja varsinkin opetusuran aloitusta. Opettajuus ja opettaminen ovatkin sinänsä vaikeita aiheita blogiin, koska asioiden kirjoittaminen elävästi on vaikeaa, koska mitään oppilaisiin liittyvää ei oikeastaan saa kertoa. Eli en tule kertomaan sen tarkemmin, kuin tuossa aloituksessa esimerkiksi sitä, minkälaista luokkaa opetan. Paikkakuntaa en kerro. En kerro nimeäni, enkä tietoja oppilaista. Minut on varmasti myös mahdollista tunnistaa tämän blogin kautta, jos tänne eksyy joku, joka minut tuntee. Se ei sinänsä minua haittaa, mutta olen silti päättänyt tehdä niin, että kommentit käyvät ensin "tarkastuksessa" ja päätyvät vasta sitten blogiin. Ihan vain sen takia, että en halua omia tunnustetietojani tämän blogin kommentteihinkaan.

Mistä minä sitten kirjoitan? Tarkoitukseni olisi kirjoittaa omista tunnelmistani, odotuksistani ja ajatuksistani. Pohtia sitä, miksi yhä useampi aloittava opettaja palaa loppuun jo ensimmäisten työvuosiensa aikana. Yritän kirjoittamalla käsitellä omaa stressiäni ja epävarmuuttani sekä samalla käsitellä niitä asioita, jotka antavat minulle voimaa jaksaa työssäni.

Virallista

Alkuviikosta minulle saapui postissa kirjekuori, jonka sisältö kertoi, että minun valintani vaali oli vahvistettu. Minut on siis valittu hoitamaan erityisluokanopettajan virkaa 1.8.2011-31.7.2012 väliselle ajalle - hakuajan loppuessa minulla ei vielä ollut virallista kelpoisuutta, joten en voinut saada vakituista virkaa. On kummallista, kuinka helpottavalta tieto siitä, että nyt kaikki on virallista, tuntuukaan. Olen koko ajan tiennyt, että minulla mitä luultavammin on työpaikka kyllä ensi syksyksi, koska alueella, josta töitä hain, on huutava pula erityisopettajista. Silti se, kun tuon paperin sai käteen, oli hieno hetki. Nyt se on sitten virallista!

Olen käynyt tulevalla koulullani muutaman kerran käymässä haastattelun jälkeen sekä soitellut useamman kerran rehtorin kanssa. Koska minulla ei ole aiempaa kokemusta opettajana toimimisesta, kaikki on minulle uutta, ja kysymyksiä syntyy koko ajan lisää. Milloin syksyllä tulee mennä koululle? Saanko ottaa jo keväällä yhteyttä vanhempiin? Voinko käydä järjestelemässä luokkaa jo kesäkuussa, vai odotanko elokuuhun? Minne toimitan pätevyystodistukseni? Milloin palkka tulee? Milloin tulee tieto ensi syksyn tiloista ja kouluohjaajista? Saanko osallistua jo tänä keväänä koulun kevätjuhlaan? Kaikki on uutta ja jännittävää. Pyörin kahden vaihtoehdon välillä kesän suhteen - joko pitäisi yrittää elokuuhun asti olla mahdollisimman tiukasti miettimättä ensi syksyä tai sitten ruveta jo nyt valmistautumaan syksyä varten. Syksyn haasteet ovat niin suuria, että tuntuu, että en ehdi niihin varautua, jos en valmistaudu ajoissa. Minulla ei ole mitään materiaalia! Struktuurit ja toimintaa kuvaavat kuvat pitäisi tehdä! Toisaalta levätäkin pitäisi.

Nykyinen työni loppuu kesäkuun lopussa. Olen alustavasti antanut itselleni luvan tutkia erilaisia opuksia ja suunnitella materiaalia siihen saakka, mutta sen jälkeen pitäisi pystyä pitämään kuukausi lomaa, ennen kuin koulu alkaa syksyllä. Saa nähdä kuinka onnistuu...

Syksyn osalta mietityttää moni asia myös opettamani luokan suhteen. Omat kyvyt mietityttävät välillä. Kuinka tästä oikein selviää? Ei se kai auta kuin sukeltaa veteen ja toivoa, ettei tule kiviä vastaan.